Laila Hirvisaari: Minä, Katariina (2011)

Kustantaja: Otava.

Sivumäärä: 607.

Oma arvio: 4/5.

Mistä minulle: lainasin kaverilta.

Kuva: otava.fi

Tämä Hirvisaaren kirja kuului menneen kirjasyksyn näkyvimpiin teoksiin, joten sitä koskevilta kritiikeiltä ja puheilta ei oikein voinut välttyä. Päällimmäisenä niistä jäivät minulle mieleen kriittiset pohdinnat, kuten Tervon Laylan kohdalla, uskottavuudesta. Miten nykynainen ja -kirjailija voi asettua 1700-luvun keisarinnan asemaan ja ajatusmaailmaan? Onko Katariinan päähän istutettu liian moderneja ajatuksia? Mielenkiintoiset lähtökohdat ja halu muodostaa oma mielipide ja käsitys teoksesta saivat minut vihdoin aloittamaan ensimmäisen Hirvisaareni, eikä päätöstä todellakaan tarvinnut katua.

Taustastani voin kertoa tähän väliin sen verran, että kouluaikoina historia ei kuulunut lempiaineisiini. Perustietoni monista suurista maailmanhistorian käänteistä ovat hävettävän vähäiset, sillä olen kiinnostunut menneistä ajoista vasta yliopistovuosina. Mielenkiinto heräsi nimenomaan kirjallisuuden opiskelun myötä ja kohdistuu erityisesti Suomen historiaan. Silmiä avaavia lukukokemuksia ovat tarjonneet ainakin Kiven, Canthin, Ahon, Jotunin ja Linnan monet teokset. Näihin palaan sopivan paikan tullen blogissa myöhemmin. Halu tietää ja ymmärtää sitä, miten maailma ja maamme ovat päätyneet tähän pisteeseen ja mitä kaikkea on taustalla, on kasvanut pikkuhiljaa. Jossain vaiheessa olisi hyvä löytää aikaa lukea historiankirjoitusta ajatuksella, mutta toistaiseksi kartutan ”tietovarantoja” fiktion muodossa.

Minä, Katariinassa keisarinna Katariina II Suuri joutuu vuodepotilaaksi kaaduttuaan portaikossa ja alkaa sanella elämänvaiheitaan luottoystävälleen Leonille, joka kirjaa kaiken tunnollisesti ylös. Leon patistaa keisarinnaa muistelemaan myös tekemiään virheitä, jotka Katariina mielellään sivuuttaisi liian kipeinä. Muistelu-urakka on mittava – muistelmien edetessä ehditään vaihtaa residenssiä useamman kerran, ja jalkakin alkaa parantua. Tämän fiktiivisen elämäkerran reilut kuusisataa sivua käsittävät keisarinna Katariinan elämästä noin puolet eli nuorena tulon Venäjälle, avioliiton Pietari III:n kanssa, lasten syntymät ja valtaannousun. Katariina kertoo tarinaansa hallittuaan 33 vuotta, joten elämässä riittäisi aineksia ainakin toiseen tiiliskiveen. Loppu mahdollistaa jatko-osan, jota Hirvisaari on ilmeisesti jo suunnitellutkin.

Katariinan muistelut ovat ennen kaikkea uskomaton selviytymistarina. Saksassa lapsuutensa prinsessa Sophiena viettänyt keisarinna osoitti vahvatahtoisuutensa jo lapsena, ja tämä tahto joutuu monesti koetukselle hänen saavuttuaan Venäjälle. Suuriruhtinas Katariina elää hovissa kuin vanki yrittäen selviytyä parhaansa mukaan arjessa, jota ohjailevat tyrannimaisen keisarinna Elisabetin ailahtelevat käskyt. Puoliso on saastaisen likainen ja lapsellinen, joten lapsentekoon ja huvitteluun tarvitaan muita miehiä. Paljon elämässään menettänyt, kärsinyt ja pelännyt Katariina oppii hovin kylmät pelisäännöt ja pystyy lopulta nousemaan valtaan eli syrjäyttämään Elisabetin.

Katariina palaa muistelmissaan useasti uskonnon vaihtamisen problematiikkaan, mutta hämmästyksekseni nimen muuttamista ei kommentoida juurikaan. Luulisi, että se koskettaisi Katariinaa eli Sophieta enemmän, onhan nimi olennainen osa henkilökohtaista identiteettiä.

Teoksen ansioihin ei totisesti kuulu tiivis ilmaisu. Löyhää kerrontaa olisi ollut varaa tiivistää monin paikoin, samoin toistoa olisi voinut karsia. Kirjan nimi Minä, Katariina toistuu keisarinnan muistelmissa rasittavuuteen asti ja jatkuva minä, minä, minä -puhe alkaa ärsyttää myös Leonia.

Ketterät ilmaukset alkavat vain ärsyttää, kun ne tulevat vastaan toistuvasti. Tuli kyllä selväksi, että hovissa naitettavan naisen asema oli kuin kaupattavan hevosen: naisen tarkastamista verrattiin tamman hännän nostamiseen muistaakseni kolmesti. Vastaavaa tyhjäkäyntiä oli muuten niin ansiokkaassa teoksessa harmillisen paljon. Välillä alleviivaava kerronta tuntuu jopa aliarvioivan lukijaa.

Siitä modernista naiskäsityksestä vielä. Minua eivät häirinneet Katariinan ajatukset, olihan hän kirjeenvaihdossa muun muassa Voltairen kanssa, mikä selittää hänen ajatusmaailmaansa. Ja jälleen: kyseessähän on fiktiivinen romaani. Enemmänkin ihmettelin, miten niin kovia kokeneesta voi kasvaa niin vahva.

Minä, Katariina oli myös lainakirja R:ltä.