Markus Zusak: Kirjavaras (2005)

Alkuteos: The Book Thief.

Suomentaja: Pirkko Biström (2008).

Kustantaja: Otava.

Sivumäärä: 558.

Oma arvio: 3/5.

Mistä minulle: lainasin kirjastosta.

Kannen kuva: Jeff Cottenden.

Kirjavaras on keikkunut kiinnostavien kirjojen listallani jo vuosia, ja nyt se valikoitui luettavaksi kirjailijan kotimaan, Australian, vuoksi. Olen pyörinyt kirjallisella maailmanmatkallani paljon kotimantereella, joten kaipasin kauemmaksi, eikä Australiaa kovin paljon kauemmaksi pääse. Vasta lukiessani kirjaa huomasin, kuinka ajankohtaiseen teokseen olinkaan tarttunut: Kirjavaras-elokuvan ensi-ilta oli Suomessa kuun alussa, mikä on myös saanut monet bloggaajat kirjoittamaan kirjasta.

Onnistuin aloittamaan kirjan lukemisen ilman ennakkokäsityksiä ja -luuloja. Niinpä yllätyin, kun huomasin lukevani nuortenkirjaa. Ja australialaisen kirjailijan teosta, joka sijoittuu Natsi-Saksaan.

Päähenkilö on nuori tyttö Liesel, joka on tarinan alussa 9-vuotias. Kansallissosialismin nousua elävässä Saksassa kommunisti-äiti on etsinyt lapsilleen turvallisemman paikan asua, joten Liesel joutuu veljensä kanssa kasvattiperheeseen. Matkalla uusien vanhempien luokse veli kuolee, ja Liesel asettuu mama ja papa Hubermannin luokse Himmelstrasselle yksin.

Lieselille lohtua uudessa ympäristössä tuovat kirjat. Liesel tuntee kirjojen vetovoiman jo ennen kuin osaa kunnolla lukea. Papa opettaa Lieseliä, mikä lähentää heitä. Toinen voimavara ovat ystävät. Ikätovereiden lisäksi Liesel ystävystyy juutalaisen Maxin kanssa, joka piilottelee Hubermannien kellarissa.

Saksaa hallitsee Führer, joka vainoaa juutalaisia ja janoaa yhä suurempia alueita hallinnoitavaksi. Syttyy toinen maailmansota, ja papakin joutuu rintamalle. Lieselin on vaikea käsittää, miksi jotkut ihmiset ovat toisia arvokkaampia. Ristiriitaisessa maailmassa samaan elinpiiriin mahtuvat juutalainen ystävä, Hitlerjugend ja heil-tervehdykset.

Tarinan kertoja on itse kuolema. Kertoja kuvailee, kuinka hän poimii kuolleiden sieluja mukaansa; joidenkin pommitusten jäljiltä kerättäviä voi olla kymmeniätuhansia. Kertoja tuo itsensä esiin ja tekee myös selväksi, että hän määrää tahdin.

Tietenkin olen epäkohtelias. Pilaan lopun, en ainoastaan koko kirjalta vaan myös tältä nimenomaiselta jaksolta. Olen paljastanut sinulle kaksi tapahtumaa etukäteen, koska en erityisesti välitä pitää jännitystä yllä salamyhkäisyydellä. Salamyhkäisyys on minusta ikävää. Väsyttävää. Tiedän mitä aikanaan tapahtuu, ja niin tiedät sinäkin. Mutta juonen käänteet jotka vievät meidät sinne, nehän ne minua ärsyttävät, hämmentävät, kiinnostavat ja ihmetyttävät. 

Enimmäkseen pidän omalaatuisista kertojista ja siitä, että rikotaan tarinan kaavamaista rakennetta. Mutta samalla kertoja oli minusta rasittava: jos kertojaa niin kovin ärsyttää tämän tarinan juonenkäänteet, niin jättäköön kertomatta! Tai muuttakoon niitä! Kertojahan voi valita! Grr! Kertojan näkyvyys meni minun makuuni välillä myös liikaa holhouksen ja viisastelun puolelle. Näkyvä kertoja on hankala laji.

Kirja on episodimainen, joten minun oli helppo lukiessani kuvitella, miten tarina muuntuisi elokuvaksi. Zusak kirjoittaa tarkasti kuvaillen, joten esimerkiksi kirjavarkaudet ja juutalaisten marssitus piirtyivät mieleeni tapahtumasarjoina.

Tarinan jouhevuus, omalaatuinen kertoja ja kiinnostava rakenne tekivät lukukokemuksesta miellyttävän. Kirja on raskaista aiheistaan huolimatta paikoin kepeä ja nokkela, sen parissa viihtyy. Lukukokemus ei kuitenkaan noussut tavanomaista paremmaksi; olisin kaivannut tarinaan enemmän rosoa. Nyt jälkimaku on varsin siloiteltu ja selitelty.

Neula Zusakin kotikaupungin kohdalla.