Hermann Hesse: Maailmankirjallisuuden kirjasto (1952)

Alkuteos: Eine Bibliothek der Weltliteratur.

Suomentaja: Teppo Kulmala (2000).

Kustantaja: Imprimatur.

Sivumäärä: 94.

Oma arvio: 2½/5.

Mistä minulle: lainasin kirjastosta.

Tasavallan presidentti Sauli Niinistö houkutteli paikalle jättiyleisön esiintyessään tämän vuoden Helsingin kirjamessuilla viikko sitten lauantaina. Olin messuilla perjantaina, joten en päässyt kuuntelemaan Niinistön ja Jörn Donnerin mielenkiintoista keskustelua. Luin otsikoista jälkikäteen, että tuossa keskustelussa Niinistö sanoi luopuvansa ennemmin kuulostaan kuin lukutaidostaan.  Kirjakansa oli mielissään.

Tilaisuudesta kirjoitetuista jutuista pisti raflaavien otsikoiden lisäksi silmääni se, että Niinistö suosittelee lukemaan Hermann Hessen teoksen Maailmankirjallisuuden kirjasto. En ollut kuullutkaan kyseisestä teoksesta, joten lainasin sen oitis seuraavana työpäivänäni.

Hesse esittää teoksessaan 50-lukulaisen käsityksensä ideaalista tavasta koota maailmankirjallisuuden kattava kirjasto. Kirja alkaa mielenkiintoisilla pohdinnoilla sivistyksestä, kirjallisuudesta ja lukemisesta. Oivallista sitaattiainesta! Seuraaavassa Hesse kiteyttää mielestäni jotakin oleellista lukemisesta:

Tärkeää lukijan ja maailmankirjallisuuden elävälle suhteelle on ennen kaikkea, että hän seuraamatta mitään mallia tai sivistysohjelmaa oppii tuntemaan itseään ja sen myötä häneen erityisesti vaikuttavia teoksia! Hänen täytyy kulkea rakkauden, ei velvollisuuden tietä. Olisi sangen nurinkurista pakottautua lukemaan jokin mestariteos vain sen kuuluisuuden tähden ja siitä häpeästä ettei sitä vielä tunne. Sen sijaan on jokaisen aloitettava lukeminen, tunteminen ja rakastaminen hänelle itselleen luonteenomaiselta suunnalta.

Juuri näin! Pakolla ei kenestäkään tehdä lukijaa, mutta vinkkaamalla ja houkuttelemalla voidaan toki johdatella kirjallisuuden pariin. Velvollisuudesta luetut kirjat maistuvat usein puulta, vaikka voisivat jossakin toisessa tilanteessa olla kuinka nautittavia. Tilanne on monelle tuttu koulusta, mutta törmään tähän omassa arjessani edelleen: vaikka itse valitsen työn puolesta lukupiireissä luettavat kirjat, niiden lukeminen on välillä yhtä pakkopullaa.

Alun filosofoinnin jälkeen teos on kuivahko ja luettelomainen. Hesse painottaa ymmärrettävästi saksankielistä kirjallisuutta, jonka monet Hessen mainitsemat edustajat ovat nykylukijalle täysin vieraita ja arvioni mukaan jo unholaan painuneita. Merkittävän kirjallisuuden kirjasto olisi epäilemättä toisennäköinen, jos se laadittaisiin tänään. Suomalaista kirjallisuutta listalle ei mahdu, Skandinaviasta sille on poimittu muun muassa Strindbergin ja Ibsenin teoksia. 

Kirjan lukeminen oli paikoin puuduttavaa, mutta se oli minulle hyvä muistutus tutustua kirjallisuuteen laajemmin kuin vain nykykirjallisuuden kautta. Monet kiehtovilta kuulostavat klassikot, kuten Boccaccion Decamerone, Danten Jumalainen näytelmä ja lukuisat Dickensin teokset, muistuttivat jälleen olemassaolostaan. Halu lukea ne löytyy, mutta aika tuntuu olevan kortilla.