Lehikoisen runot ovat täyteen ladattuja ja teos paksu, joten hauduttelua vaaditaan, ettei mene aivan pyörryksiin. Aina välillä kierähdän ulkokehälle, sitten taas olen runon piirissä uudelleen.
Runojen kuvakieli on pursuavaa, samoin viittaukset toisiin tekstintekijöihin. Niitä on mottoina, lainauksina, rivien väleissä.
Talvea ja kosketuspintaa löysin tästä runosta:
Sinun kevääsi tuli jälleen luokseni. Keskellä talvea. Poh-
joisessa kirjastossa, mutta vihreys oli yhtä totta kuin aina.
Vähät kirjaimet painavia. Ja niin huoneessani levittyi
kumma käänteinen avaruus. Kynnyksellä huojui korviaan
kyselevä vanha ruukku, joka puhui lakkaamatta ja ennusti
takaperin kuperkeikkoja heitellen huomista.
Kirjasto ja kirjaimet saavat lukemaan runoa mielikuvituksen ja lukemisen kautta. Kirjat vievät toisiin aikoihin, paikkoihin ja fantasian siivin vaikka toisiin ulottuvuuksiin. Kesällä voi olla syksy ja talvella kevät.
Runo on teoksen osiossa, jonka motto on peräisin yhdysvaltalaiselta lyyrikolta Natalie Diazilta. En tunne Diazin runoja, ehkä kevät ja vehreys viittaavat niihin. Jokaisella on omat mielleyhtymänsä vuodenajoista, minulle kevät assosioituu vahvasti Marja-Liisa Vartion Se on sitten kevät -romaaniin.
Kaukainen vehreys yltää kirjastoon, joka on kaiken kirjallisen runsauden hautomo, löytöretkeilyn mahdollistaja. Ilman oman kotikunnan kirjastoa ei tämäkään runokirjajoulukalenteri olisi ollut mahdollinen.
Tiina Lehikoinen: Mutta armo on kukka joka laulaa. Poesia 2024. 124 s. Lainasin kirjastosta. Kansi: Tiina Lehikoinen.
Kuulostaa kiinnostavalta runoteokselta. Täytyypä pitää mielessä ja etsiä käsiinsä. Kiitos esittelystä.
VastaaPoistaKiva kuulla, että kiinnostus heräsi!
Poista