On talvipäivänseisaus, ja siitä iloitsen runokirjakalenterin 21. luukussa Tiina Poutasen säkein.
Puuttuva massa on Poutasen neljäs kokoelma, jossa kuulas kieli ja painavat aiheet törmäävät ja luovat toimivan yhdistelmän. Välillä runot ovat kuin aforismeja, osa painettu valkoisella mustille sivuille. Pimeys ja hämäryys kolkuttelevat runoissa läpi teoksen, pohtivat tekstit sitten läheisen muistisairautta, avaruudellisia ilmiöitä tai olemisen peruskysymyksiä.
Vuoden lyhyimpään päivään olen säästellyt tätä runoa:
Pimeä on taustapeilissä etääntyvä maisema, hopeaan
syöpynyt tumma läikkä, se katsoo perään. Musta
huivi, musta nuttu ja hame, silmäkulman kohonnut
käsi. Koti on niin kaukana. Maan vetovoima suurempi
täällä ei kahviherne kasva.
Illalla peili syttyy hämärään. Lunta putoilee hiljakseen.
Runossa pimeä katsoo perään. Pimeästä ei koskaan pääse, elämä menee jatkuvasti sitä kohti tai siitä pois päin. Sen kanssa täytyy elää. On se sitten pimeä vuodenaika tai synkät ajat.
Mustat vaatteet, ehkä kyyneltä pyyhkivä käsi tuovat mieleen kuoleman. Runo sanoittaa osuvasti sen, että vaikka pimeä jäisi taakse, se näkyy edelleen taustapeilissä, jää osaksi omaa historiaa.
Runossa on läsnä myös koti-ikävä. Koti on jossakin muualla kuin pimeässä pohjoisessa, jossa painovoima on päiväntasaajaa suurempi. Kahvihernekin tarvitsee toisenlaista ilmastoa, lauhkeampaa, subtrooppista.
Toisille pimeä aika on kaivattua, helppoakin. Kuulun niihin, joiden energia vähenee valon hupenemisen myötä ja kaikki on vähän tahmeaa. Onneksi on kausivalot, kynttilät, välillä sitä luntakin.
On ehkä aikaista sanoa, että pimeä aika olisi jo taustapeilissä, mutta ainakin pian on. Vuodenkierto vie taas valoa kohti.
Tiina Poutanen: Puuttuva massa. ntamo 2024. 68 s. Lainasin kirjastosta. Ulkoasu: Göran de Kopior; kannen maalaus: Tiina Poutanen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti