Runokirjajoulukalenterin kolmanteen luukkuun upotin Eeva Heilalan kokoomateoksen Yhä se kukkii. Lähes kuusisataasivuiseen opukseen on koottu Heilalan runotuotanto, jota julkaistiin vuosina 1976–2016.
Maatalon emäntänä Pohjanmaalla eläneen ja työskennelleen Heilalan runoissa on tarinallisuutta, itseironiaa ja ajankuvaa kulloisestakin kirjoitushetkestä. Luonto on runoissa toistuva aihe. Lehmät, navetat ja lypsyt ovat varsinkin alkupään runoissa esillä.
Runoissaan Heilala pysähtyy välillä pohtimaan tietään lyyrikoksi ja runoilua yleisesti, niin myös päivän runossa. Se on alkujaan julkaistu vuonna 2003 kokoelmassa Punaposkipuolukoita:
Runous on matka arkista tietä
sinä kuljet sitä
sinua taluttaa keiju
näetkö, talven sisältä
kesä katsoo
keiju taluttaa
Heilalan runoissa minua viehättää arkisuuden tuntu. Eletystä elämästä versoneiden runojen vahvuus on tarkka katse, asioiden yhdisteleminen ja oivaltavuus.
Runo voi syntyä vaikka lypsyjakkaralla, kun on runoilijan mieli. Riittää, että katsoo hetkeä ja tapahtumia ja näkee ainutlaatuisuuden.
Vaikka runous ankkuroituisi arkiseen, koettuun, runous myös kohottaa, leikkii, kokeilee. Runolla on runon lait. Mukana on se jokin selittämätön tekijä. Mahdottomat voivat kohdata, kuten kesä ja talvi. Syntyy runon taika.
Eeva Heilala: Yhä se kukkii: kootut runot. Tammi 2024. 582 s. Sain kirjan lahjaksi. Kansi: Mika Tuominen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti