Yhdeksännessä luukussa toivotan tummanpuhuvat värit tervetulleiksi runokirjajoulukalenteriin.
Tuija Välipakan Saari josta olen poissa on kokoelma, jonka runot käsittelevät muistoja kuolleesta isästä, ikävää, perinnöksi jäänyttä saaripaikkaa. Runon puhuja pohtii, miten jatkaa saarielämää paikassa, joka on tulvillaan muistoja. Osa sivuista on mustia, niillä runo kulkee valkoisella. Enemmän sanoja on kuitenkin vaalealla pohjalla.
Uppouduin Välipakan runoihin isäni hautajaisten jälkeen. Ne sanoittavat ajatuksiani monin paikoin niin tismalleen, että tuntuu luissa asti.
Voisin siteerata kymmeniä kohtia, melkein koko teoksen. Talviseen kalenteriin sopii tämä runopala:
Sillä hetkellä kun järvi jäätyy umpeen
saari kiinnittyy mantereeseen
kuin elin ruumiiseen.
Miten kylmä pieni sydän saari
Kannan sitä mukanani koko talven.
Typografiaa ei aina ole mahdollista toistaa näissä somejutuissa, vaan runon ulkoasu on kopioituna vähän sinnepäin. Kokoelmassa tyhjä tila ennen sanaa antaa sanalle painoa. Usein ennen ’isää’ on tilaa, päivän katkelmassa myös 'saari' saa tauon edelleen.
Oman saaristomökkini merellä jää kiinnittää mantereeseen vain hauraasti. On railoja, sulaa, virtauksia. Saari on pitkään pääsemätön, mutta sydämessä läpi talven. Isälleni järven jää tarkoitti kulkureittiä, mahdollisuuksia. Mökki ei uinunut, vaan sai toisenlaisen elämän talvella.
Välipakan runoissa isän ei anneta valua menneisiin aikamuotoihin, mikä tuntuu lohdulliselta. Kun elämä jatkuu, isä kulkee mukana. Välähdykset yhteisistä hetkistä ovat ja pysyvät muistoissa.
Tuija Välipakka: Saari josta olen poissa. Siltala 2024. 113 s. Lainasin kirjastosta. Kansi: Jenni Saari.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti