Historiallinen katsaus oman maun mukaan – Hannu Mäkelä: Runouden ylistys

Kansi: Ville Laihonen.

Runouden ylistys on katsaus suomenkieliseen runouteen aina Agricolasta nykyaikaan. 500-sivuinen teos on asiantunteva ja samalla subjektiivinen. Hannu Mäkelä on tehnyt pitkän uran kirjallisuuden kentällä, niin kustantamossa kuin kirjailijana ja runoilijanakin, joten hänellä on runous hyppysissään.

Pidän Mäkelän luonnehdinnasta ”Runoutta on lopulta kaikki se, minkä runollinen mieli tavoillaan tuo julki.”

Mukana on vain edesmenneitä tekijöitä; eläviä ja yhä kirjoittavia ei ole mielekästä käsitellä. Ainoan poikkeuksen tekee Eeva Kilpi, joka on edelleen elossa mutta ei enää 96-vuotiaana julkaise. Mäkelä on valinnut esiteltäväksi runoilijoita oman makunsa mukaan, ja tuo tämän rajauksen selkeästi ilmi. Jos hän ei ole lukijana ”saanut otetta”, runoilija on korkeintaan mainittu. Eino Leino -asiantuntijana Mäkelä antaa paljon tilaa Leinolle.

Mäkelä on tuntenut monet esittelemistään runoilijoista, mitä hän ei peittele: ”Sirkka Seljan (Taman lauluja, 1945) jopa muistan ihmisenä, hyvänä sellaisena, ketäpä en. Ja silti luovuin ja luovutan.” Tämä on kutsu tutustua Seljaan. Tallennan kirjastovarauksen.

Henkilökohtainen ote tekee tekstistä mielenkiintoista ja samalla pölyistä. Ennen kaikki oli paremmin, some pilaa runouden(kin). Runoutta ei arvosteta, saati lueta ja osteta. Asento on tuttu nuoret eivät lue -keskustelusta: päätä pyöritellään ja huokaillaan. Pitääkö siitä suvivirrestä nyt pahastua, ennen sentään luettiin Leinoa, tunnettiin historia ja hiihdettiin kouluun kesät talvet.

Runous on siirtynyt keskiöstä marginaaliin, onhan tämä totta, mutta edistääkö nykyajan ja -ihmisen piikittely runouden asiaa? Runo katsoo tulevaan, miksei siis sen lukija?

Hannu Mäkelä: Runouden ylistys. WSOY 2025. 503 s. Kirjastolaina. Kansi: Ville Laihonen.

Helmet-lukuhaaste 2025: 49. Kirja on julkaistu vuonna 2025.