Runokirjajoulukalenteri: luukku 11 – Jaana Lamberg: Kurjen huudossa olen aina totta

Kurjet ja muut siivekkäät laulavat, kirkuvat ja viheltävät Jaana Lambergin esikoiskokoelmassa Kurjen huudossa olen aina totta.

Runon puhuja havainnoi luontoa, imee sitä kaikilla aisteillaan. Hän tekee tarkkoja havaintoja ja peilaa tuntojaan luonnon ilmiöihin. Kuuntelee luontoa, jotta kuulisi itsensä. Kirjoittamispohdinnot tuovat runoihin metatasoa, Ukrainan sota kiinnittää runot aikaamme.

Palaan aina vain runoon, jolta kokoelma on saanut nimensä. Siispä laajempi lainaus siitä:

tänään
lumi kallion päällä on vielä kiinteää
upottamatonta

huomenna sade valuttaa sen
sammalen läpi
ja alas kiven pintaa
    kurjen huudossa olen aina totta

ylihuomenna silmut puhkeavat
ensi viikolla heinä kukkii ja
seuraavalla kaikki jo kuolee
           kurjen huudossa olen aina totta

Runo tiivistää ajan kulun harhat ihmisen mielessä. Miten joskus aika laukkaa, kokonainen vuodenaika hurahtaa ohi nopeasti.

Tämä ja monet muut Lambergin runot tulevat lähelle, koska luonnossa liikkuminen, sen havainnointi ja siitä kirjoittaminen ovat minullekin tärkeitä.


Ja ne kurjet! Niiden odottaminen luo yhden horisontin, jota tähystää näinä pimeinä viikkoina ja kuukausina.


Jaana Lamberg: Kurjen huudossa olen aina totta. Basam Books 2025. 90 s. Kirjastolaina. Kannen kuva: Kati Salonen.

Runokirjajoulukalenteri: luukku 10 – Niillas Holmberg: Naarattu

Kymmenennessä luukussa kaikuu Niillas Holmbergin runojen myötä valaan laulu.

Naarattu vie jokilaaksoon. Toisaalla ovat järveläiset, joiden kotiin laulu ei yllä. Samoin törmäytyvät perinne ja moderni, uusi ja vanha.

Niillas Holmberg on saamelainen kirjailija, käsikirjoittaja ja muusikko. Hän keikkailee myös runojoikaajana. Kokoelman runoja voi kuunnella Holmbergin ja Pauli Lyytisen levyllä Naarattu laulu.

Osiosta Kolmas viidennes poimin päivän runon:

KOLME MERKINTÄÄ UUDISMÖKIN VIERASKIRJASTA

Tämä talvi
kysyy olemaan vaiti.

Olla hiljaa miten lumi
ei saa olla lämmin,
mutta se luodaan tamineeksi
seinustoille.

Kuten kokoelman perusvire, myös päivän runo rakentuu vastinpareille. On hiljaisuus ja ääni, joka kysyy. Tai ehkä käskee, mutta muotoilee sanansa kysymykseksi. On kylmä lumi, joka kuitenkin lämmittää. Vieraskirjan merkinnän on luultavasti kirjoittanut joku, jolle paikka ei ole niin tuttu. Ja uudisrakennus korostaa tuoreutta verrattuna perinteisiin ja perimätietoon.

Etelän talvessa ei vielä ole päästy nauttimaan lumen kuorruttamista rakennuksista tai lumen hiljaisuudesta. Päästäpä luomaan lumesta vaatteet jollekin rakennukselle!


Niillas Holmberg: Naarattu. Gummerus 2025. 70 s. Kirjastolaina. Kannen kuva: Lada Suomenrinne.

Runokirjajoulukalenteri: luukku 9 – Immi Hellén: Oravan pesä ja muita runoja

Valopuun syliin istutin Immi Hellénin pienen runokirjasen Oravan pesä ja muita runoja.

Kun kirja osui silmiini kirjaston runouutuuksissa, en tunnistanut tekijää. Kirjan esipuhe kertoo, että Hellén (1861–1937) oli kansakoulunopettaja ja lastenrunoilija. Nimi ei ehkä soita kelloja, mutta runot laulujen sanoituksina kyllä. Maan korvessa kulkevi… Kas kuusen latvassa oksien alla… Joko kilahtaa?

Kalenteriluukkuun oli pakko valita runo Joulukirkkoon – ja pahoittelen loppupäivän korvamatoa:

Kello löi jo viisi,
lapset, herätkää,
Juhani ja Liisi –
muuten matka jää!

Tässä vesimalja,
silmät huuhtokaa!
Lämmin karhuntalja
reessä odottaa.

Joutuin turkit niskaan,
kintaat käsihin!
Sanna vielä viskaa
villahuivinkin.

Kokonaisuudessaan yhdeksänsäkeistöinen runo on vuodelta 1898. Sen sävelsi lauluksi R. Raala reilu kymmenen vuotta myöhemmin, ja edelleen yli sadan vuoden jälkeen sitä lauletaan ja se tunnetaan.

Runon kuvaamat tapahtumat ja sanasto saattavat herättää nykylukijassa ja -kuulijassa hämmennystä. Kyllä lähdettiin kirkkoon varhain! Ajankuvaa luovat myös reki, talja ja se, ketkä lähtevät kirkkomatkalle, ketkä jäävät. Kahdeksannen säkeistön ”Ruuna virsta vielä / tepsuttele pois!” kertoo, että matkaa piti tehdä reilun kilometrin verran.

Tulipa taas laajennettua tietämystä runouden historiasta, kiitos Nysalor-kustannuksen julkaisusarjan, joka esittelee varhaisten suomalaisten naiskirjailijoiden kirjoituksia.

Immi Hellén: Oravan pesä ja muita runoja. Nysalor 2025. 46 s. Kirjastolaina. Kansi: Matti Järvinen.

Runokirjajoulukalenteri: luukku 8 – Jukka Itkonen: Laululinnun saarella

Hyvää Jean Sibeliuksen eli suomalaisen musiikin päivää! 🎶🎵 Tahtia teemapäivälle runokirjajoulukalenterissa antaa Jukka Itkosen kokoelma Laululinnun saarella.

Itkosen runot kutsuvat lukemaan ääneen, koska niissä on usein loppusointuja ja mukaansa tempaava rytmi. Ehkä näitä voisi esittää myös laulaen? Laajan runotuotannon lisäksi Itkonen teki myös laulujen sanoituksia ja kuvataidetta.

Laululinnun saarella on höystetty Hugo Simbergin grafiikoin, jotka ovat toimineet myös sanataiteilijan inspiraationa. Päivä runon poimin osiosta IV, jonka teemakuvana on Emäntä ja piruparka kaksosineen; osiosta löytyy samanniminen runo.

Päivän valintani on runo Halla:

Koverat korvat,
kelmeä pää,
hengitys höyryä,
tukkana jää.

Viilensi vedet,
jähmetti maan
kovaksi kohmekourillaan.

Nuokkuvat korret,
tuuleton yö,
pellolla istuu
ja tähkiä syö.

Halla.

Itkosen runoissa on jotakin tuttua ja turvaa, vaikka kyseisen runon lukisi ensimmäistä kertaa. Niin tässäkin. Sanasto on helppo ymmärtää ja niukan runon hahmo on helppo ottaa haltuun.

Voisin kuvitella, että tämä runo puhuttelee eri-ikäisiä lukijoita, kuten Itkosen runot yleensä. Lapsiin vetoavat sanaleikit, riimit ja rytmi, aikuinen voi tunnistaa viittauksia taiteeseen tai vaikkapa historiaan. Esimerkiksi päivän runosta tulee mieleen vanhan kansan arvoitukset.

Laululinnun saarella on kirjastossa aikuisten puolella, mutta siinä on paljon pienemmillekin lukijoille ja kuulijoille sopivaa.


Jukka Itkonen: Laululinnun saarella. Kirjapaja 2009. 87 s. Kirjastolaina. Kansi: Katja Kuittinen.

Runokirjajoulukalenteri: luukku 7 – Katariina Vuorinen: Kesän oraakkeli

Pyydystin runokirjajoulukalenteriin auringon! ☀️ Katariina Vuorisen aistillinen ja värikylläinen Kesän oraakkeli on tervetullut piristys aina vain pimenevään aikaan.

Vuorisen runoissa matkataan Euroopassa ja Aasiassa. Puhuja avautuu toisille ihmisille, iloille, aistikokemuksille, maailmalle. Hän tutkii ja kokee, kokeilee, käy temppeleissä ja ashrameissa. Säkeet kuplivat rakastamisen riemua, himoa, elämisen janoa.

Runo nimeltä Spekulaatio III on osiosta Lazio:

Jos vaihdamme aurinkokellon illan lamppuihin ja kuljemme ilman kysymyksiä.
Ohra pudottaa säkeitä hiuksiisi, tunnistan talven otteet.

Sinä tunnet kallioiden kielen käsissä
kuin joka aamu syntyvän kohtalon, minä tunnen kalojen hopeiset vuodet
jotka hohtavat ihossa, taivas putoaa taivaan kuvaan
näin ovat vakavat asiat yhtä kuin silmänräpäykset ja kaamoksen riemu,
seuraava vuosi on kettujen ja kaiken punaisen.

Kokoelma on tarinallinen, joten edeltävien runojen pohjalta luen päivän runon kahden maailman kohtaamisena. On rakastaja vuorilta ja puhuja, jolle vesi on tutumpi elementti, samoin hän tuntee talven. Heillä on omat kielensä, mutta paljon yhteistä: taivas on molemmille sama.

Jos runon ajatusleikki toteutuisi, tulisi rakastaja talven maahan, jossa ei niin paljoa kysellä. Ja kukapa ei haluaisi kokea kaamoksen riemua!


Katariina Vuorinen: Kesän oraakkeli. Aviador 2025. 88 s. Kirjastolaina. Kansi: Iiris Kallunki.