Kustantaja: WSOY.
Sivumäärä: 348.
Oma arvio: 5/5.
Mistä minulle: lainasin kirjastosta.
Kuva: wsoy.fi |
Kettu käyttelee Kätilössä kieltä mielensä mukaan: on murteista dialogia, nokkelia yhdyssanoja ja mitä ilmeisimmin myös kokonaan kirjailijan keksimiä sanoja. Persoonallinen kieli tekee tekstistä omaperäistä, mutta paikoitellen todella hidaslukuista, jopa raskasta. Varsinkin teoksen alkupuolella tuntui kuin lukisin kirjaa jollakin vieraalla kielellä. Kunnes pääsin teoksen maailmaan sisälle – se olikin sitten menoa. Ronskia, kovaa ja rehtiä menoa.
Kätilö kertoo
rujon rakkaustarinan, jonka päähenkilöitä ovat suomalainen kätilö ja saksalainen,
mutta suomalaissukuinen SS-upseeri Johann Angelhurst eli Johannes. Kätilö on
pohjoisen kasvatti, joka tuntee lapsenpäästön salat. Hän on tottunut yrttien ja
eritteiden lemuun, eivätkä kädet kavahda kiperissäkään tilanteissa.
Kätilön maailma saa uudenlaiset värit, kun hän törmää
Johannekseen. Hän on valmis tekemään mitä vain saadakseen komean,
kiiltäväsaappaisen upseerin itselleen. Niin hän myös tekee, kun hän pestautuu Johanneksen
perässä vankileirille. Tapahtumat sijoittuvat tuolle Titovkan vankileirille ja
Kuolleen Miehen vuonolle Jäämeren rannalle.
Elämässä koetut pahuudet ovat muovanneet kätilön ja
Johanneksen rosoisiksi. He eivät halua rakastaa, mutta rakastavat silti, kun
eivät muuta voi:
Meidät on tarkoitettu
tätä maailmaa kaksin silmin katsomaan, meidät yhdessä vain, sillä ilman meidän
rakkauttamme tämä maailma on ammottava ämyri jossa ärjyy julma ja mätä kuoleman
puhuri.
Rakkauden rinnalla Kätilö käsittelee ihmisluonnon julmuutta.
Operaatio Navetta on vankileirillä pahuuden pesäke, missä ihmisen koskemattomuutta
tai moraalia ei tunneta. Kätilö
muistuttaa, että hyvässä on aina mukana paha ja pahassa hyvä. Likaa ja
kärsimystä täynnä olevissa hetkissä voi nähdä kauneuden, mutta lapsenpäästäjästä
tulee herkästi sikiönpoistaja. Samoin valtasuhteet voivat vaihtua yhdessä
yössä, roolit ja asemat eivät ole ikuisia.
Kätilö oli yksi
vavisuttavimpia ja voimakkaimpia lukukokemuksiani ikinä. Maisemat, hajut, maut
ja tuntemukset muuttuivat eläviksi, tapahtumat painuivat tajuntaan. Välillä
tuntui kuin omissa sisälmyksissä olisi jyllännyt ja liikahdellut. Värikäs ja
aistillinen kerronta alkoi välillä jopa ahdistaa. Piipahdin Jäämeren rannalla
ja Titovkan leirin kauhuissa ajatuksissani päivisin ja unissani öisin. Ei kai siinä muuten voisi käydäkään, jos illalla viimeiseksi lukee tällaista:
– Olet sie nähnyt sen, miltä se näythää kun kohtu tipahtaa saunapolula jalakoihin. Se näyttää siltä kuin naisen sisältä roikkuisi verta tihkuvaa hedelmälihaa ilman kuoria.
Ihailtavaa kerrontaa, joka puistattaa ja inhottaa.
Paljon nähnyt SS-upseerikaan ei tahdo kestää sodan runnomaa totuutta,
niinpä todellisuutta on turvallista tarkastella joko kameran linssin läpi tai
huumaavan lääkkkeen unohdusta tuovassa sumussa.
Katson ruumiskasaa ja
koetan tajuta näkemäni. Adolfiini on poistunut ainakin osittain kehostani.
Mutta se mitä olen tehnyt. Henki alkaa loppua. Tahdon kameran taakse, tahdon
pois tästä läsnäolosta. Minä kestän maailman silloin kun se on ylösalaisin
kameran okulaarissa. Minä tunnistan maailman silloin kun minun pitää laskea
siihen valotusaikoja, aukkoja, suljinnopeuksia.
Suomen Kuvalehden (43/2011) haastattelussa Katja Kettu sanoi, että sodat ja erityisesti Lapin
sota ovat nykyäänkin kiusallinen puheenaihe. Kettu toteaa mielestäni karun
todenmukaisesti sodan raadollisuudesta: emme kukaan halua ajatella, että omat
isoisämme tai muut sukulaisemme olisivat tappajia tai raiskaajia. Mutta sota on
poikkeustila, joka tekee isistä, vaareista, sedistä ja puolisoista sellaisia. Kätilössäkin todetaan yksioikoisesti erääseen avunpyyntöön:
– Tämä on Krieg. Sota.
Ja sota tarkoittaa tappamista, joukkomurhia, raiskauksia, vankileirejä, ihmiskokeita, kärsimystä ja puutetta. Tuo lyhyt sana tuntuu oikeuttavan kaikkeen, se on syy ja
peruste.
Kirjan rakenne on mielestäni toimiva, joskin hieman haastava. Kaikki kirjan kuusi osaa toistavat saman kaavan: alussa on Kuolleen Miehen merkintöjä, jotka alkavat aueta vasta kirjan loppupuolella, ja kätilön ja Johanneksen kertomia merkintöjä. Useat kertojat ja aikatasot yhdistettyinä moniin sivuhenkilöihin johtivat siihen, että jouduin lukijana välillä ponnistelemaan pysyäkseni kärryillä.
Kettu on minulle uusi tuttavuus, mutta lukulistalle pääsevät nyt ehdottomasti hänen aiemmat romaaninsa Surujenkerääjä (WSOY 2005) ja Hitsaaja (WSOY 2008).
Mitä sitä säästelemään, kehuja tai arvioita. Kätilö on
huikean hieno kirja ja osoitus sanan voimasta.
Tämän lukemista odotan kyllä paljon, sain tämän joululahjaksi, että tuolla se hyllyssä odottelee jo :)
VastaaPoistaKorjasin tämän talteen cittarista, ja kovasti odotan että pääsen lukemaan :)
VastaaPoistaTämä meni kyllä lukemisen myötä minullakin hankintalistalle, täytyy odotella, että tulee sopivan hintaisena jossakin vastaan. Nyt kun tekisi mieli tarkistaa muutama asia kirjasta, ei sitä olekaan enää käsillä...
VastaaPoista