Chimamanda Ngozi Adichie: Puolikas keltaista aurinkoa (2006)

Alkuperäinen teos: Half of a yellow sun.

Suomentaja: Sari Karhulahti (2009).

Kustantaja: Otava.

Sivumäärä: 608.

Oma arvio: 5/5.

Mistä minulle: Ostin uutena.

Kuva: otava.fi

Takakansitekstin alku lupailee paljon: Mestarillisen tarinankertojan palkittu läpimurtoteos on unohtumaton rakkaustarina ja väkevän eeppinen lukuromaani, joka tuo Afrikan värit, unelmat ja tragediat iholle asti.

Jokin tällaisissa ylisanoissa saa minut yleensä suhtautumaan kovin penseästi käsillä olevaan kirjaan. Tällä kertaa voin kuitenkin allekirjoittaa takakannen ylisanat ja suitsutukset, sillä Puolikas keltaista aurinkoa oli vavisuttava lukuelämys.

Kirja oli mukanani lomalla auringossa, mutta kepeään lueskeluun tämä sotaa ja nälänhätää käsittelevä kirja ei aivan ongelmitta sovi. Suunnaton julmuus ja väkivallanteot saivat välillä vatsan kääntymään ja palan kurkkuun. Opinpa tästä, että ensi kerralla katson hieman tarkemmin, minkä pokkarin matkalaukkuuni heitän. Teos onnistui kuitenkin lumoamaan minut, joten en vaihtanut sitä espanjalaisiin naistenlehtiin.

Puolikas keltaista aurinkoa kertoo 1960-luvun Nigeriasta, ajoista ennen Biafran sotaa ja sodanaikaisista tapahtumista. Teoksessa liikutaan vuorotellen kahdella eri aikatasolla vuosikymmenen alku- ja loppupuolilla. Mielestäni kirjan neliosainen rakenne on onnistunut, sillä se tuo hyvin esiin sekä sodan että henkilöhahmojen taustat ja niiden vaikutukset.

Keskeisiä  henkilöitä on useita. Olanna ja Kainene ovat kaksosia, ja juoni rakentuu sisarusten ja näiden miesten kokemusten ja kohtaloiden ympärille. Erityisesti Olannan ja Odenigbon palvelijan Ugwun tarina oli mielenkiintoinen: se osoittaa, kuinka perusteellisesti sota muuttaa kaiken ja kuinka sota koettelee ihmisten oikeustajua. Myös käsitykset hyvästä ja pahasta muuntuvat. Kysymykset anteeksiannosta ja kyky unohtaa nousevat keskiöön kaikissa suhteissa niin sisarusten välillä kuin parisuhteissakin.

Adichien soljuva kerronta koskettaa monia aisteja. Ugwu oppii laittamaan ruokaa Olannan oppien mukaan ja sekoittaa pian vieraiden juomat tottuneesti. Pöllyävä kylätien tomu kirvelee silmiä, ja aurinko polttaa tukalasti. Sodan aikana pommikoneet lentävät niin matalalla, että maasta voi nähdä lentäjän. Vastakohtana aistien ärsykkeille on pommitusten jälkeinen hiljaisuus.

Erikokoiset tragediat – niin henkilökohtaiset kuin koko kansakuntaa koskettavatkin – limittyvät toisiinsa. Kauheuksia tasapainottaa tarinan henkilöiden toiveikkuus, sillä he jaksavat kaikesta huolimatta uskoa parempaan huomiseen. Elämää sotatilassa olevassa maassa varjostavat miesten pakko-otot rintamalle ja jatkuva pelko oman kodin tuhoutumisesta. Lapsilla on puutteen pullistamat vatsat, jotka monelle varmasti tulevat ensimmäisenä mieleen, kun mainitaan Biafran sota.

Olisin kaivannut esimerkiksi etu- tai takaliepeeseen Nigerian karttaa, sillä siirtymiset ja sijainnit ovat teoksessa niin keskeisiä. Tukeuduin Wikipediaan kerran jos toisenkin, koska kaipasin faktoja fiktion rinnalle. Romaani toimii toki hyvin ilman näitä tietojakin, voivathan tällaiset uteliaat lukijat selvittää ne lähes vaivatta itsekin. Ehkä kirjailija on halunnut jättää erikseen mainittavat faktat ja kartat pois, koska kyseessä on kuitenkin romaani. Kirjan lopussa kirjailija kertookin perustavansa teoksensa moniin lähteisiin, mutta kirjoittavansa nimenomaan hänen mielikuvituksensa luomasta todellisuudesta.

Adichie on nigerialainen vuonna 1977 syntynyt kirjailija, joka on opiskellut Yhdysvalloissa 19-vuotiaasta. Puolikas keltaista aurinkoa nojaa Adichien sukulaisiltaan keräämiin tarinoihin. Adichien kirja herätti samanlaista tieodonjanoa kuin pari vuotta sitten lukemani Edwidge Danticatin Veressä viljava maa (The Farming of Bones). Kansanmurhien laajuutta on vaikea käsittää. Biafrassa henkensä menetti jopa miljoona ihmistä, Haitillakin kansanmurhan uhreja oli satojatuhansia. 

Kirja majailee omassa hyllyssäni, ja onnekseni niin tekee myös Adichien esikoisteos Purppuranpunainen hibiskus – en malta odottaa, että saan raivattua sille tilaa lukujonoon.

Ehkäpä minun pitäisi hieman hienosäätää omaa arviontisysteemiäni, kun niin moni kirja tuntuu saavan tuon korkeimman arvosanan. Toisaalta, tälle en kyllä antaisi edes puolikasta vähempää, vaikka asteikko olisikin toisenlainen.

Tämä ja muutkin Adichien teokset ovat saaneet paljon huomiota blogeissa. Siitä ovat kirjoittaneet ainakin esimerkiksi Morre, Ina ja Aletheia. Hesarin arvio puolestaan löytyy täältä.