Amélie Nothomb: Nöyrin palvelijanne (1999)

Alkuteos: Stupeur et tremblements.

Suomentaja: Annikki Suni (2001).

Kustantaja: Otava.

Sivumäärä: 127.

Oma arvio: 3/5.
Mistä minulle: lainasin kirjastosta.

Belgialainen Amélie Nothomb oli minulle täysintuntematon kirjailija, kun poimin muutaman hänen kirjansa luettavakseni hyllyttäessäni kirjoja töissä. Uskalsin ottaa kerralla kolme saman kirjailijan teosta, sillä nämä ovat sopivan ohkaisia työpäivän jälkeen ahmaistaviksi!

Myönnettäköön, että kirjailijan etunimi yhdistettynä Nöyrin palvelijanne -kirjan amelienvihreään kanteen muistuttivat Amélie-elokuvasta, joka on yksi parhaimmista näkemistäni elokuvista. Ehkä jopa lempielokuvani. Nothombin kirjalla ja Amélie-elokuvalla ei ole mielleyhtymiäni lukuun ottamatta mitään tekemistä toistensa kanssa, mutta halusin kirjata ja jakaa tämän ajatuksen, sillä se kuvastaa hauskasti sitä sattumanvaraisuutta, jolla ihmiset monesti valitsevat luettavaa.

Päähenkilö Amélie on pestautunut vuodeksi japanilaiseen yritykseen. Nöyrin palvelijanne perustuu Nothombin omiin kokemuksiin: hän on työskennellyt japanilaisessa suuryrityksessä valmistuttuaan yliopistosta. Hän on myös syntynyt ja viettänyt varhaislapsuutensa Japanissa. 

Teoksen Amélie aloittaa tulkin tehtävistä, mutta surkuhupaisassa tarinassa hän putoaa arvoasteikolla aina vain alemmas ja alemmas. Amélie suorittaa annetut tehtävät täydellisesti, mutta sekään ei riitä. 

Aikuisena päätin laimentaa suuruudenhulluuttani ja mennä tulkiksi japanilaiseen firmaan. Valitettavasti se oli liian hyvää minulle ja jouduin laskeutumaan alempaan asemaan, kirjanpitäjäksi. Mutta sosiaalinen romahdukseni oli niin salamannopea ettei jarrua näkynyt lainkaan. Minut siirrettiin ei-miksikään. Pahaksi onneksi – olisihan minun pitänyt arvata se – myös tämä ei-mikään oli liian hyvää minulle. Vihonviimeinen virkanimikkeeni oli käymälän siivooja.

Syitä kuilunjyrkkään arvonalenemiseen löytänee helpoiten kulttuurieroista. Japanilaisessa suuryrityksessä työskentelee vain kourallinen naisia, joista yksi on Amélien lähin esimies, Fubuki Mori. Japanilaisen kulttuurin hengessä Amélie alistuu ylempänsä edessä ja alkaa itsekin toistaa mantraa huonommuudestaan. Ainakin ironisella sävyllä höystettynä. Japanilainen työmoraali ja hierarkinen ajattelutapa johtavat välille aivot narikkaan -tilanteisiin: kaikki tajuavat, ettei tässä ole mitään järkeä, mutta näin kuuluu toimia.

Välillä minua alkoi jo ahdistaa: eikö kukaan tosiaan näe asioita kuten Amélie, onko japanilaisen ja eurooppalaisen kulttuurin erot tosiaan näin valtavia? Kirjan tapahtuma-aika on 1990-luvun alkupuoli, joten silloin tilanne kenties oli näin irvokas. Ehkäpä nykyaikainen bisneselämä on lähentänyt itää ja länttä ainakin jonkin verran. 

Toinen rasittava piirre kirjassa on se, että henkistä nöyryytystä verrataan toistuvasti raiskaukseen. Se ei minusta ole linjassa kerronnan muuten humoristisen vireen kanssa. 

Pääosin Nöyrin palvelijanne oli kuitenkin huvittava ajanvieteromaani. Välillä se sai minut nauramaan, välillä nostelemaan kulmiani. Välillä pystyin jopa samastumaan kertojan absurdeihin tuntemuksiin.

Ajatelkaa, että olin ollut niin typerä että olin opiskellut korkeakoulussa. Ja nyt minun aivoni kukoistivat saadessaan harjoittaa tyhmää toistoa, toimintaa josta äly oli kaukana. Tiesin nyt että minut oli luotu ihailevaan mietiskelyyn. Onni oli numeroiden kirjoittamista kauneutta katsellen.

Tämä kappale toi mieleeni opiskeluaikojen iltatyöt, kun naputtelin iltakaudet numeroita tietokoneelle toimiston uumenissa. Melkein aloin ikävöidä numeroiden hakkaamista tietokoneelle; sitä tunnetta, kun sormet liikkuvat enempää ajattelematta näppäimistöllä ja aika vain kuluu.  Silmät ja sormet tekevät saumatonta yhteistyötä, eikä millään muulla ole väliä kuin niillä numeroilla. Se tunnetila on jollakin tapaa tylsyyden tuolla puolen. Edelleen ihmettelen niitä, jotka tekivät ja tekevät edelleen kyseistä monotonista työtä kokopäiväisesti. Minua auttoi se, että tiesin sen olevan tilapäistä. Ja toimihan se hyvänä opiskelumotivaation korottajana!

Ensikosketukseni Nothombiin oli siis lupaava. Antikrista ja Samuraisyleily odottavatkin jo vuoroaan lukujonossa.

Tämä menee Ikkunat auki Eurooppaan -haasteessa Belgian alle.

Hätäisellä googlailulla löysin vain Kirjanurkkauksen Zephyrin tekstin tästä kirjasta.

Markus Nummi: Karkkipäivä (2010)

Kustantaja: Otava.

Sivumäärä: 383.

Oma arvio: 5/5.
Mistä minulle: lainasin kirjastosta.

Kansi: Liina Puustinen
Kuva: otava.fi

Silmäilin Nummen Karkkipäivää kirjakaupassa vajaat pari vuotta sitten, kun vuoden 2010 Finlandia-palkintoehdokkaat oli julkistettu. Nimi ja kansi jäivät jo tuolloin mieleeni, mutta luin kirjan vasta tovi sitten loppukesän lämmössä mökillä Kuusi kovaa kotimaista -haasteen innoittamana. Nummi kirjoittaa niin taidokkaasti raskaasta aiheesta, että aurinkoisesta ilmasta huolimatta iho nousi lukiessa usein kananlihalle.

Karkkipäivä pureutuu aina vain valitettavan ajankohtaiseen aiheeseen: lasten huonovointisuuteen yhteiskunnassamme. Tänäkin syksynä on puitu erästä käsittämättömän surullista tapausta julkisuudessa. Mieleeni tulee aiheeseen liittyen palasia yleisönosastoilla käydyistä keskusteluista. Ensin joku kirjoitti, että jokaiselle lapselle paras hoitaja on oma vanhempi ja huostaanotto on kyseenalainen apukeino. Siihen tuli hyvin pian vastaus, että ihan näin yksioikoinen totuus ei ole, sillä väkivaltaisessa perheessä elävän lapsen tilanne voi parantua huostaanotolla, mutta se on edelleen vain yksi hoitokeino tilanteen parantamiseksi. Tilanteita on niin monenlaisia, että yhtä kaikille sopivaa ratkaisua on mahdoton määritellä.

Selvää lienee se, että silloin kun lapsella on hätä, yhteiskunnan tulee puuttua asiaan. Tärkeintä ja vaikeinta on kuitenkin havaita lapsen hätä ja tunnustaa se. Totuus voi olla piilossa kulissien takana, eikä lapsi välttämättä itse enää edes tiedä, että voisi pyytää apua. Tämä on asian laita myös Karkkipäivässä. Tarinan myötä aloin ymmärtää sosiaalityöntekijöiden taakkaa ja vastuuta. Arki on huolta, raskaita päätöksiä, raportteja ja ilmoituksia. Jos ei huomaa tiettyjä merkkejä ajoissa, seuraukset voivat olla kammottavat. Toisaalta väärin uhkaavaksi päätelty tilanne voi loukata aivan "tavallisen" perheen kunniaa. 

Karkkipäivässä kirjailija Ari joutuu tahtomattaan osalliseksi pienen Tomin elämään. Tomi on neuvokas poika, jonka oma elämä ei ole aivan mallillaan, mutta silti hän käyttää kaiken aikansa ja energiansa toisen lapsen pelastamiseen. Hän kokee olevansa sankari Tok, joka voi auttaa hädässä olevaa prinsessaa.

Sessa prinsessa. Vielki oot vanki. Miks oot?

Ootas vaan. Konstit on Tokil. Monet on.

Vaik tulis kaikki pahat. Koopranoitsu. Mutanttipaska. Koko örkkijengi.

Mä sanon Mira-Mira-bella. Ja fiu.

Kuud pai.

Surullisinta on, että pieni lapsi joutuu kokemaan elämän hyvien ja pahojen taisteluareenana. Lapsen maailmassa todellisuus ja fiktio sekoittuvat, joten aikuisten on vaikea hahmottaa, mikä tilanne on oikeasti. Onko joku hädässä, vai leikitäänkö tässä jotakin?

Kirjaa lukiessani pohdin toistuvasti kohtuullisuutta: sitä vaaditaan jatkuvasti lapsilta, mutta entäs aikuiset? Tilanhallintasuunnittelija Paula saa kenties kauppojen hyllyt vaadittuun järjestykseen, mutta oma elämä ei ole enää lainkaan hallinnassa. Työ vie kaiken ajan, ruoaksi kahmaistaan muutama suklaapatukka, lapsesta huolehtiminen jää taka-alalle...

Henkilöhahmot onnistuvat raivostuttamaan ja ihastuttamaan. Hukassa oleva kirjailija, holtiton äiti, mielikuvituksekas pikkupoika ja stressaantunut sosiaalityöntekijä tuovat tapahtumiin jokainen oman näkökulmansa. 

Haltioiduin ja järkytyin Karkkipäivän lauseista, henkilöistä ja juonesta niin, että kirjan ahmimisesta oli kohtuus kaukana. Siitä seurasi ähky. Karkkipäivä on nopealukuinen, mutta tarinasta on kepeys kaukana. Luettua piti sulatella melkeinpä kuukausi ennen kuin pystyin kirjoittamaan kirjasta. 

Oivaltavia kirjoituksia Karkkipäivästä löytyy monia, kannattaa kurkata ainakin Jennin, Valkoisen Kirahvin, Linnean ja Zephyrin.

Chris Cleave: Little Been tarina (2008)

Alkuteos: The Other Hand.

Suomennos: Irmeli Ruuska (2011).

Kustantaja: Gummerus.

Sivumäärä: 375.

Oma arvio: 4½/5.
Mistä minulle: lainasin kirjastosta.

Kansi: Sanna-Reeta Meilahti.

Teoksen etuliepeessä kiusoitellaan lukijaa: Emme halua kertoa sinulle liikaa tämän romaanin tapahtumista. Tarina on niin hieno, että juonen paljastaminen voisi pilata lukukokemuksesi. ­Teksti jatkuu ohjeistaen: Kun olet lukenut kirjan, haluat toivottavasti kertoa siitä ystävillesi. Älä kuitenkaan kerro heille kirjan juonta – tarinan taika on sen lukemisessa. 

On kyllä sinänsä tehokasta ”piilotella” juonta ja herätellä näin lukijan mielenkiintoa. Mutta tuo neuvominen on suunnattoman ärsyttävää: kyllähän kaikki tajuavat muutenkin, että tarinan taika on sen lukemisessa! Tähän jäävätkin moitteet, sillä muuten minulla on Little Been tarinasta vain hyvää sanottavaa. 

Nigerialaisen Little Been tarinaa kursitaan kasaan hänen omasta ja brittiläisen Sarahin näkökulmasta. Näiden kahden sisukkaan naisen elämäntarinat ovat alkaneet nivoutua yhteen eräällä nigerialaisella rannalla pari vuotta sitten. Nykyhetkessä Little Bee ilmaantuu Sarahin luo Englantiin kuin tyhjästä. He kumpikaan eivät voi unohtaa rantaepisodia eivätkä sen jälkeisiä kahta vuotta, jotka ovat muuttaneet heidän elämiensä suunnan. Tulevaisuus on suuri kysymysmerkki laittomalle pakolaiselle Little Beelle, mutta yhtälailla kriisissä on myös Sarahin elämä.

Little Been elämä on ollut useasti vain yhden sormen varassa - joskus kirjaimellisesti, joskus kuvaannollisesti. Teini-ikäinen Little Bee on joutunut kohtaamaan elämässään kosolti kauhua, väkivaltaa ja kuolemaa, mutta tarinassa on mukava myös ripaus neuvokkuutta ja onnea, sillä onhan hän hengissä.

Little Been tarinaa voi lukea kritiikkinä eurooppalaiselle maahanmuuttopolitiikalle. Pakolaiset voivat olla päätöksentekijöille vain mustetta paperilla, mutta todellisuudessa jokaista nimeä kantaa tunteva, kokeva ja muistava ihminen. Suuret lupaukset auttamisesta ja turvapaikan tarjoamisesta voivat jäädä vain kaukaisiksi korulauseiksi. Little Bee on hyvin tietoinen pakolaisuudestaan ja asemastaan:

Meillä ajelehtijoilla ei todellakaan ole omaa lippua. Meitä on miljoonia, mutta emme ole kansakunta. Emme voi pysyä yhdessä. Ehkä keräännymme jonnekin yksittäin tai kaksittain päiväksi, kuukaudeksi tai jopa vuodeksi, mutta sitten tuuli kääntyy ja vie toivon mennessään.

Cleave ja eritoten suomentaja Ruuska saavat tarinan henkilöt eläviksi värikkäällä dialogilla. Little Bee puhuu ”kuningattaren kieltä”, joksi hän kutsuu lehdistä opeteltua eli kirjoitetun mallin mukaista englantiaan, huonommin kieltä osaavat pakolaiset taas jutustelevat arkisempaan tyyliin. Teoksen lopussa Cleave kirjoittaakin paneutuneensa eritoten uskottavan oloiseen puheen jäljittelyyn.

Enempää en Little Been tarinan vaiheista halua kertoa, en kustantajan toivetta noudattaakseni, vaan siksi, että en halua epähuomiossa pilata kenenkään lukukokemusta. Omani oli mieleenpainuva ja lämminhenkisen toiveikas, mikä kertoo Cleaven taidokkuudesta käsitellä näinkin raskaita aiheita.

Little Been tarina on melkeinpä puhkiarvioitu kirjablogeissa. Syväluotaavan tekstin kirjasta on kirjoittanut esimerkiksi Katja, kun taas Amman tekstistä löytyy läjäpäin linkkejä toisiin arvioihin.

Osallistun Little Been tarinalla Ikkunat auki Eurooppaan -haasteeseen.

Kirjava kesäkooste ja katsaus syksyyn

Nyt kun syksy on saapunut kirpeine aamuineen ja tihkusateineen, on hyvä hetki koota yhden otsikon alle menneen kesän tapahtumia. Kesä on ehdottomasti lempivuodenaikani, ja tällä kertaa siihen kuului monia kirjoihin liittyviä asioita.

Nannan lukumaraton on kerännyt blogiteksteistäni tähän mennessä eniten lukijoita. Kokemus oli antoisa: yllätyin, miten vahvan muistijäljen kirjat jättivät, vaikka luin ne peräperään. Kun nyt mietin jotakin teosta, muistan hyvin, minkälaisia ajatuksia mieleeni pulpahti sitä lukiessani ja mitä tuolloin tunsin. Maratonpäiväni oli kaunis ja aurinkoinen alkukesän päivä, elin loman alkuhuumaa ja onnea. Nuo aurinkoiset hetket tuntuvat olevan kovin kaukaisia muistoja nyt, kun työ ja arki täyttävät pimenevät päivät. No, ei ehkä tarvitsisi olla ihan näin dramaattinen, mutta maratonpäivä (ja ylipäätään kyseinen viikko) tulevat herättämään vielä raastavaa kaipausta vähenevään auringonvaloon ja toisaalta kantamaan syksyn pimeydessä, siitä olen varma.

Voisin ehdottomasti toteuttaa maratonin vielä joskus uudelleen. Silloin voisin lukea vaikkapa vuorokauden saman kirjailijan tuotantoa tai vain jännityskirjoja. Tai sitten voisin heittäytyä ja kokeilla nuortenkirja- tai viihdekirjamaratonia! Ideoita ja vaihtoehtoja löytyy, vapaa-aika sen sijaan on hieman kortilla.

Bloggaajakeskustelu Taalintehtaan kirjastossa 6.7.2012 vahvisti entisestään intoani jatkaa bloggaamista. Keskustelutuokio oli osa Baltic Jazz -tapahtuman ohjelmistoa. Keskustelijoina olivat toimittaja, kirjailija Jeanette ”Peppe” Öhman ja hänen puolisonsa, toimittaja Magnus Silfvenius, jotka puhuivat bloggaamisesta ja kirjoittamisesta Freja Rudelsin johdolla. Öhman pitää ruotsinkielistä Livet & Helsingfors -lifestyleblogia ja on kirjoittanut myös kirjan Livet & Barnet: om att överleva som någons mamma (Schildts 2011). Ruotsista kotoisin oleva Silfvenius puolestaan kirjoittaa Sama suomeksi -blogia, jossa hän muotoilee auttavalla suomellaan ajatuksensa aivan kuin kirjoittaisi ruotsia. Tekstit ovat hulvattomia, kannattaa piipahtaa! Keskustelussa pohdittiin muun muassa blogeja tekstilajina, bloggaajan vastuuta ja blogeja ilmiönä. Keskustelu käytiin ruotsiksi, ja olin yllättynyt ja iloinen, että pystyin seuraamaan sitä vaivatta.

Taalintehtaan kirjaston poistomyynnistä mukaan lähteneet.

Kiinnostukseni käännöskirjallisuutta kohtaan on noussut tasaisesti bloggaamisen myötä. Koska minusta sarjat ja listaukset ovat kiehtovia, päätin alkaa kerätä Tammen Keltaista kirjastoa ja Otavan kirjastoa. Ihan leikkimielisesti, mutta kuitenkin. Jossakin vaiheessa lisään näille kirjastoille oman sivun tuonne blogin ylälaitaan. Käännöskirjojen kohdalla päädyin sellaiseen ratkaisuun, että aloitan kirjasta kertovan tekstin aina sen alkuperäisellä nimellä ja suomentajan nimeämisellä. Otsikon vuosiluku kertoo teoksen alkukielisen ilmestymisvuoden, suomentajan nimen perässä on suomennusvuosi.

Tämä kesä tulee myös jäämään muistoihini kesänä, jolloin sain oman ex librikseni. Ihanaiset siskoni tilasivat taiteilija Päivi Mansikka-aholta minulle valmistujaislahjaksi ex libriksen, jonka väreistä ja aiheista pääsin antamaan toiveita. Mansikka-aho osasi minua koskaan näkemättä tehdä ex libriksestäni niin minun näköiseni ja oloiseni, että sen ensinäkeminen oli liikuttava.

Maalaus: Päivi Mansikka-aho

Poistin kuvasta nimeni, sillä haluan vieläkin pysytellä nimimerkin takana. Kuvassa on monia minulle tärkeitä asioita tai niiden symboleja: kirja, kynä, koira, saaristomaisema. Maisemaa kehystävä maisterinseppele kertoo siitä, että sain tämän valmistujaislahjaksi. Originaali on akvarellimaalaus, jonka voin kehystää tauluksi ja jonka pienennetystä kopiosta voin painattaa varsinaisia ex libriksiä. Ex libris tarkoittaa "kirjastostani", ja tulen merkitsemään merkillä sellaisia kirjahyllyni kirjoja, jotka haluan säästää.

Näin kesän jälkeen edessä on jälleen kiehtova kirjasyksy messuineen, uutuuksineen ja ilmiöineen. Helsingin kirjamessujen teemamaa on Unkari, joten ajatukseni on tutustua ainakin yhteen unkarilaiseen kirjailijaan ennen messuja. Näillä näkymin pääsen mukaan messuhulinaan sekä messukävijän että kirjamyyjän roolissa – molempia odotan hymyssä suin.

Syksyn uutuuksista odotan eniten Sofi Oksasen Kun kyyhkyset katosivat -kirjaa ja Riikka Pulkkisen Vierasta. Näistä ensimmäistä olenkin jo hyvää vauhtia lukemassa, joten bloggauskin on lähiaikoina tulossa. Kirja julkistettiin näyttävästi Tallinnassa kuluneella viikolla: juhlissa mukana olleen Hannan raportin tapahtumista voi lukaista täältä. Fifty Shades of Grey -trilogia taas taitaa olla sellainen kirjailmiö, johon en halua sen enempää puuttua. Mistä kirjassa on kyse, selviää esimerkiksi anni.M:n ja peikkoneidon arvioista.

Antoisaa syksyä kirjojen parissa siis kaikille lukijoilleni!