Karl Ove Knausgård: Taisteluni. Ensimmäinen kirja (2009)

Alkuteos: Min Kamp, Første bok.

Suomentaja: Katriina Huttunen (2011).

Kustantaja: Like.

Sivumäärä: 489.

Oma arvio: 5/5.
Mistä minulle: ostin uutena.

Kuva: like.fi

Kirjamessuilla (25.10.2012) se kipinä iski: olin kuuntelemassa Karl Ove Knausgårdin haastattelua ja sen päätyttyä sinkosin oitis ostamaan kuusiosaisen sarjan ensimmäisen osan Taisteluni. Ensimmäinen kirja. Taisteluni-sarjasta on ruotsinnettu nyt viisi ja suomennettu kaksi osaa. Kyseessä on mainospuheiden mukaan jopa ”Pohjolan suurin kirjallisuustapaus” – tästä en tiedä, mutta yksinkertaisuudessaan kirjasarjan idea on seuraavanlainen: Knausgård kirjoittaa tarkkanäköisesti omasta elämästään. Kuusi kirjaa, yli 3000 sivua, yhden nelikymppisen miehen elämä. Siis mitä ihmettä?

Knausgård on norjalainen kirjailija, joka asuu nykyään Ruotsissa, vaimonsa Lindan kotimaassa. Kirjamessuilla hän kertoi, kuinka hän turhautuneena nelikymppisenä oli pysähtynyt pohtimaan ulkoisesti idyllistä elämäänsä, johon kuuluivat rakkaat lapset ja vaimo. Hänestä tuntui, ettei elämä voinut jatkua entiseen tapaansa, jotakin oli tehtävä. Hän voisi jättää perheen ja lähteä kiertelemään maailmaa. Tai sitten hän voisi tappaa itsensä. Kolmas vaihtoehto olisi alkaa kirjoittaa elämästään. Kaikkien onneksi Knausgård valitsi jälkimmäisen.

Ensimmäinen kirja keskittyy kuvaamaan Karl Oven nuoruutta, teinipojan arkea, huojuvaa isäsuhdetta, isän alkoholismia ja lopulta isän kuolemaa. Kirjasarja ei kuulemma etene kronologisesti eli tulevissakin osissa palataan taaksepäin. Noin puolet tästä kirjasta ajoittuu Karl Oven nuoruuteen, loppu kertoo hetkistä isän kuoleman jälkeen.

Nuoruuden vaiheita kuvaavan jakson kerronta värittyy hauskasti kuplivalla, arkielämän kommelluksista syntyvällä huumorilla. Teinipojan mielenmaiseman kuvaus tuo etäisesti mieleen Bert-kirjat, joiden parissa viihdyin itse teini-ikäisenä. Lakonisuuden nuori Karl Ove itse määrittelee osuvasti näin:

Lakoninenko? sanoin. Sitä on vaikea kuvata. Jotakin kuivakkaa ja asiallista, ehkä liioitellun asiallista, sanoin. Eräänlaista vähättelyä.

Kerronnan viehätys on juuri arkisten asioiden ja rutiinien nostaminen huomion keskipisteiksi. Tupakan filtterin värillä on väliä, kuten myös sillä, osaako avata kaljapullon sytyttimellä. Koulu, kotibileet, keskiolut, tupakka, tytöt, musiikki, urheilu. Siinä varmasti melko yleinen resepti teinipojan elämään. Ainakin 1980-luvulla, jolloin Knausgård eli nuoruutensa; nykyään listaan voisi varmasti lisätä tietokoneet ja konsolipelit. Lakoninen kerronta muistuttaa aika ajoin toisesta norjalaisesta mieskirjailijasta, Erlend Loesta, jonka L on yksi lempikirjoistani.

Tunnelma muuttuu merkittävästi kirjan jälkimmäisellä puoliskolla. Isän kuoltua Karl Ove ja hänen veljensä Yngve menevät isoäidin talolle, jossa isä ja isoäiti ovat eläneet viime vuodet saastaisen sotkun keskellä. Karu totuuden löyhkä lyö kasvoille jo ovella.

Me kahlaamme isäni kuolemassa. Hän kuoli tuoliinsa viereisessä huoneessa, se on täällä vieläkin. Sitten täällä on jäljellä kaikki se mitä on tapahtunut aiemmin, lapsuudessani, kaikki sekin on täällä, ja se palaa mieleeni. Ymmärrätkö? Olen tavallaan ihan lähellä sitä. Sitä mikä olin silloin kuin olin pieni. Sitä mikä isä oli silloin. Kaikki sen ajan tunteet palaavat taas mieleeni.

Veljekset raivaavat, puunaavat ja jynssäävät taloa puhtaammaksi, ja samalla he yrittävät ymmärtää isän kuolemaa. Menetyksen tuska välittyy koskettavasti.

Knausgård kertoi kirjamessuilla, että hänen isänsä ryhtyi juomaan hänen ikäisenään ja joi itsensä hengiltä alle kymmenessä vuodessa. Nyt kun hän kirjoissaan pyrkii kuvaamaan kaikkia ympäröiviä ihmisiä ja tilanteita mahdollisimman rehellisesti, ei liene yllätys, että lähisukulaiset ovat älähdelleet ja jopa uhkailleet oikeustoimilla. Niinpä päästään hankalan kysymyksen äärelle: mistä kirjailija saa kirjoittaa? Rajoja on tunnetusti vaikea vetää. Helppohan kaltaiseni tavallisen lukijan on sanoa, että tällaisia kirjoja pitäisi lukea kaunokirjallisuutena, siis fiktiona. Eihän kukaan pysty esimerkiksi repliikintarkasti muistamaan, mitä on kuusitoistavuotiaana sanonut. Mutta muuttuisiko mielipide, jos oma elämä päätyisi kirjan sivuille?

Luin Ensimmäistä kirjaa haltioituneena. Luin vauhdilla, mutta samalla toivoin, ettei kirja loppuisi koskaan. Onneksi osia on vielä viisi jäljellä.

Kustantajan kirjaesittely on täällä, Jarmo Papinniemen Parnassossa ilmestynyt arvio löytyy täältä.