Riikka Ala-Harja: Maihinnousu (2012)

Kustantaja: Like.

Sivumäärä: 210.

Oma arvio: 3/5.
Mistä minulle: lainasin kirjastosta.

Ensin karsastin tätä kohukirjaa. Onpa inhaa poimia läheisten murheet ja surut kirjan materiaaliksi! Miten törkeää! Hetken höyrysin, kunnes oivalsin, etten ollutkaan muodostanut asiasta omaa mielipidettäni, vaan apinoinut sen jostakin. Minusta nimittäin taiteilijalla on oikeus imeä vaikutteita mistä vain, eikä taiteellisia vapauksia voi alkaa rajata. (Niin ikävää kuin se voikin olla sille, jonka elämä päätyy kirjan sivuille. Tässäkin varsin tunnistamattomassa muodossa tosin.)

No, sitten lukukokemukseen. Odotin tarinan olevan raastava, sillä onhan aiheina lapsen sairaus ja avioliiton kaatuminen. Mutta niin vain huomasin skannaavani tekstiä kuin jotakin raporttia, minkään liikahtamatta. Nenäliinat säästyivät.

Päähenkilö Julie työskentelee oppaana Normandian rannikolla. Hän selostaa turistiryhmille maihinnousun vaiheita aina vain uudelleen ja uudelleen. Eräänä päivänä Julie huomaa tyttärellään Emmalla outoja mustelmia ympäri kehoa, ja leukemia-diagnoosi tulee nopeasti, odottamatta. Sillä hetkellä Julien elämän täyttävät pelko ja epätoivo. Samalla elämää myllertää aviomiehen suhde toiseen naiseen.

HS:n Majanderin arvio (19.8.2012) kuvaili tarinaa ahdistavaksi ja puristavaksi – näihin en yhdy, mutta monista Ala-Harjan oivalluksista kyllä Majanderin tapaan ilahduin. Elämä ja kuolema, terveys ja sairaus, lapsuus ja vanhuus – erilaisista vastinpareista syntyy kiinnostavia pohdintoja. Parasta Maihinnousussa oli minusta eritoten se, miten sotaselostukset rinnastuivat muuhun tarinaan. Ehkä kliseistä rinnastaa sota ja rakkaus, mutta tässä se toimii.

Sodassa on helppo toimia, sillä sodan päämäärä on aina selvä, sillä tavalla sota on turvallinen. Sotaan ryhtyessä myös tietää, että joskus se loppuu; kaikki sodat loppuvat joskus.

Julien elämä on sairauden ja avioliiton rakoilemisen myötä täynnä epävarmuutta. Sodan olemusta pohditaan paljon, ja huomaan lukeneeni sodasta yllättävän paljon kuluneen vuoden aikana. Esimerkiksi Dora, Dorassa ja Kätilössä oli myös oivaltavia tiivistyksiä.

Maihinnousun kerronta on pelkistettyä:

Emma oksentaa, sen suuhun sattuu, suu on rakkuloita täynnä. Emma makaa sairaalasängyssä silmät suljettuina. Emma haluaisi sairaalasta pois, mutta en voi luvata mitään. Emma kärsii, minun vatsaani kouraisee.

Toisto ja lyhyet virkkeet ovat tehokeinoja, joista sain yliannostuksen tätä lukiessani. Ihmisiin viittaaminen se-pronominilla ei ollut kovin hyvin perusteltua ja johdonmukaista, varsinkaan kun teksti ei muuten ollut puhekielistä.

Tunsin lukiessani syyllisyyttä siitä, että Maihinnousu jätti minut kylmäksi. En kuitenkaan ole tuntemuksineni aivan yksin, sillä tarinan koskettavuutta on pohtinut ainakin Hanna. Helmi-Maaria taas lipui Ala-Harjan kielen mukana. Myös esimerkiksi  Mari A, Jaana, Maria ja Valkoinen Kirahvi ovat kirjasta kirjoittaneet.