J. W. von Goethe: Nuoren Wertherin kärsimykset (1774)

Alkuteos: Die Leiden des jungen Werthers.

Suomentaja: Markku Mannila (1992).

Kustantaja: Otava.

Sivumäärä: 205.

Oma arvio: 3/5.
Mistä minulle: lainasin kirjastosta.

Kansi: ? 

Aloitan Teemamaana Saksa -haasteeseen sopivien kirjojen lukemisen saksankielisen kirjallisuuden kiistatta keskeisestä klassikosta. Nuoren Wertherin kärsimykset on Johann Wolfgang von Goethen (1749–1832) läpimurtoteos ja Faustin kanssa varmasti nykyään tunnetuin.

Kyseessä on nuoren Wertherin epäonnisesta rakkaudesta kertova kirjeromaani, jonka kirjeet ajoittuvat toukokuulta 1771 aina joulukuulle 1772. Kirjeiden kirjoittaja Werther on selkeästi hyväosainen taiteilijanuorukainen: hänellä on esimerkiksi palvelija, eikä toimeentulosta tarvitse huolehtia. Werther lueskelee Homerosta, kuljeskelee luonnossa havaintoja tehden ja maailman menoa pohdiskellen. Aina välillä hän pysähtyy jonnekin maalaamaan tai kirjoittamaan.

Kaikissa kirjeissä ei ole selkeää tervehdystä eikä allekirjoitusta, mutta kirjoittaja puhuttelee vastaanottajaa usein nimeltä kirjeissään. Useimmat kirjeet voi tulkita osoitetuiksi Wertherin veljelle Wilhelmille.

Wertherin ajatukset täyttää yhä vain tiiviimmin Lotte, johon hän on palavasti rakastunut mutta jolla kuitenkin on jo sulhanen, Albert. Rakkaus ja tukahdutettu intohimo raastavat Wertheriä, ja juuri tunteidensa palosta hän tilittää veljelleen kirjeissä.

Wilhelm, mitä olisikaan maailma ilman rakkautta! Kuin taikalyhty ilman valoa! Tuskin ehdit tuoda lampun sisälle taloon, kun valkoisella seinällä jo hohtelevat värikkäät valot! Ja vaikka tuo kaikki ei olisikaan mitään, ei muuta kuin ohitse vilahtelevia harhakuvia, niin on kuitenkin onnellista seistä turmeltumattomana nuorukaisena niitä katselemassa, noita ihmenäkyjä ihastelemassa.

Rakastuneen maailma täytyy kauneudesta, hyvyydestä ja ilosta. Werther kieriskelee tunteissaan ja ruokkii hekumaansa vierailemalla Lotten luona lähes päivittäin. Auvo vaihtuu pikkuhiljaa tuskaan, sillä Lotte ei vastaa hänen tunteisiinsa.

Pitääkö tosiaan olla niin, että siitä, mikä tekee ihmisen onnelliseksi, tulee sittemmin myös hänen kärsimystensä lähde?

Yllätyin siitä, kuinka modernilta tämä 1700-luvulla kirjoitettu klassikko lopulta tuntui. Olin odottanut runomuotoista, korkealentoista ajatuksenjuoksua, joka menisi pahasti yli ymmärrykseni. Nyt hankalilta tuntuivat vain jotkin yli sivun mittaiset virkkeet, ja kieltämättä lukuisat huutomerkit, ajatusviivat ja voivottelut rasittivat lukemista.

Kenties (tämänkin) klassikon salaisuus on juuri siinä, että vaikka se on oman aikansa kuva ja tuotos, niin siinä on silti jotakin vahvasti ajatonta; nuoren ihmisen räiskyvä rakkaus, ehdottomuus, luonteenpiirteet, ihmissuhteet. Ja ehkä 1990-luvulta peräisin oleva suomennos on tuonut Goethen lähemmäs nykyihmistä – en sitten tiedä, miten aiemman suomennoksen eli Volter Kilven version vuodelta 1904 kanssa olisi käynyt.

Tästä klassikosta ovat bloganneet ainakin Morre ja ketjukolaaja.