Paul Auster: Talvipäiväkirja (2012)

Alkuteos: Winter Journal.

Suomentaja: Erkki Jukarainen (2012).

Sivumäärä: 225.

Kustantaja: Tammi.

Oma arvio: 4½/5.
Mistä minulle: kirjastosta lainattu.

Kansi: Timo Mänttäri
Kuva: tammi.fi

Mielikuvat ovat jälleen kerran vieneet minua harhaan ja olen pidättäytynyt lukemasta Austeria aiemmin. Miten tyhmää! Talvipäiväkirjan lukeminen nosti Austerin silmissäni heti yhdeksi kiinnostavimmista mieskirjailijoista  – olenkin jo kirjailijan seuraavan teoksen kimpussa.

Talvipäiväkirjassa Auster käy lävitse elämäänsä. Paul Auster on vuonna 1947 syntynyt yhdysvaltalainen kirjailija, joka on naimisissa kirjailija Siri Hustvedtin kanssa. Hän on kirjoittanut reilut parikymmentä kirjaa, joista on suomennettu kuusitoista. Kirja on hyvin henkilökohtainen ja paikoin intiimikin, ja silti Auster osaa vetää muistonsa koskettamaan ihmisiä ylipäätään. Avoimuus on rehellistä, ei mitenkään repostelevaa. Kirjan myötä Auster hahmottuu mukavan leppoisaksi kirjailijaksi, jonka elämänvoima kumpuaa pohjattomasta rakkaudesta vaimoonsa ja kirjoittamisesta, joka on hänelle kehon musiikkia.

Tehdäksesi sitä mitä teet sinun tarvitsee kävellä. Ainoastaan käveleminen tuo sanat luoksesi, sallii sinun kuulla sanojen rytmin silloin kun kirjoitat niitä päässäsi. Toinen jalka eteen ja sitten toinen, sydämesi kaksijakoinen rummunlyönti. Kaksi silmää, kaksi korvaa, kaksi käsivartta, kaksi säärtä, kaksi jalkaterää. Tämä, ja sitten tuo. Tuo, ja sitten tämä.

Auster muistelee muun muassa kohtaamiaan ihmisiä, matkoja, työtehtäviä ja esimerkiksi listaa kaikki elämänsä kodit eli asunnot, joissa hän on asunut. Kovin puuduttavaa, voisi ajatella, mutta se on oikeastaan kirjan kiehtovimpia jaksoja. Mitä kaikkea asumismuoto paljastaakaan ihmisestä! Asunnon valinta kertoo vaikkapa, mitä milloinkin haluaa priorisoida: työtä, opiskelua, perhe-elämää. Sattuman kautta voi löytyä helmi, mutta loukossa asumiseenkin voi jälkeenpäin liittää hyviä muistoja.

Erityisesti jo mainitsemani avoimuus teki minuun vaikutuksen. Kirjailija kertoo elämästään rehellisen tuntuisesti, eikä ainakaan piilottele virheitään. Tietenkään en voi tietää, mitä hän jättää kertomatta. Mutta siis minkäänlaista ylimielisyyttä en enää voi Austeriin yhdistää, en sitten millään.

Kirjan keskusteleva tuntu ja kaverillisuus syntyvät pitkälti siitä, että kirjoittaja puhuttelee itseään läpi kirjan. Auster kertoo arkisista sattumista, kommelluksista, ilon ja surun hetkistä. Noin nelivuotiaana sattui seuraavaa:

Muutamia kuukausia myöhemmin sinulta kysyttiin, haluaisitko kokeilla lastentarhassa käymistä. Vastasit että kyllä, vaikket ollut varma mitä lastentarha tarkoitti, sillä päiväkodit olivat vuonna 1951 paljon harvinaisempia kuin nyt, mutta sait tarhasta tarpeeksesi yhden päivän jälkeen. Muistat että jouduit jonottamaan muiden lasten kanssa ja teeskentelemään, että olitte ruokakaupassa, ja kun vihdoin, tuntikausilta tuntuneen ajan jälkeen, tuli sinun vuorosi, ojensit tukun leikkirahaa jollekulle leikkikassakoneen takana seisovalle, joka antoi sinulle kassillisen leikkiruokaa. Sanoit äidillesi, että lastentarha on älytöntä ajan haaskausta, eikä hän yrittänyt puhua sinua ympäri.

Muistot ovat hioutuneet anekdooteiksi. Kirjailija on kertomansa mukaan myös hyödyntänyt elämänsä vaiheita kaunokirjallisissa teoksissaan ja käsitellyt elämänsä käännekohtia kirjoittamalla niiden pohjalta fiktiota. Koska en ole lukenut Austeria aiemmin, en tietenkään voinut havaita näitä yhtymäkohtia.

Hyvä puoli siinä, että olen kartellut Austeria tähän asti, on se, että nyt minulla on lukematta monia (oletettavasti) hyviä kirjoja! Ainakin Oraakkeliyön alku lupaa hyvää… Samaa ajattelen Austerin vaimosta, Siri Hustvedtistä: hänenkin kirjoihinsa tutustumisen jatkaminen kutkuttaa mukavasti.

Omaelämäkerrallisuudesta huolimatta laitan Talvipäiväkirjan tunnisteeksi ulkomainen kauno, koska sellaisena sen kirjastosta lainasin (luokka 84.2). Se sopisi kyllä mielestäni paremmin elämäkertojen luokkaan, enkä tarkemmin ajatellen ymmärrä lainkaan kirjan luokittelua kaunoksi.