Siegfried Lenz: Hetken hiljaisuus (2008)

Alkuteos: Schweigeminute

Suomentaja: Markku Mannila (2012).

Kustantaja: Gummerus.

Sivumäärä: 176.

Oma arvio: 3/5.
Mistä minulle: lainasin kirjastosta.

Kuva: gummerus.fi
Kansi: Kathleen DiGrado

Lenzin teosta voisi kutsua pienoisromaaniksi väljän taiton ja sivumäärän vuoksi. Sen lukaisee kokonsa puolesta nopeasti. Kirjan perusvire on haikea ja utuinen, vaikka välillä paistaakin keskikesän aurinko.

Tarina lähtee liikkeelle koulun salissa pidettävästä muistotilaisuudesta. Kertojana toimiva Christian on 18-vuotias nuori mies, joka on juuri menettänyt paitsi englanninopettajansa myös suuren rakkautensa. Nuori opettaja Stella menehtyi veneonnettomuudessa, ja nyt Christianin ajatukset täyttyvät muistoista ja suuresta surusta.

Kaiken edellä mainitun voi lukea takakannesta, eli kirja ei lepää juonikuvioiden varassa. Hetken hiljaisuuden vahvuus on mielestäni sen rakenteessa. Tapahtuma-ajan ja näkökulman muutokset rytmittävät lukuihin jakamatonta tekstiä. Esimerkiksi alussa eletään muistotilaisuuden vaivaannuttavia hetkiä, joista Christianin ajatukset pakenevat takaumiin eli hänen Stellan yhteisiin hetkiin. Tarina alkaa sitten edetä molemmilla aikatasoilla. Kertoja-Christian osoittaa sanansa välillä menehtyneelle rakkaalleen, välillä hän puhuu tästä kolmannessa persoonassa.

Minä join kaksi olutta, ja yllättävää kyllä, myös Stella joi olutta. Toisinaan minusta tuntui, että sinä olit yksi meistä, meidän luokkatoverimme, sinä iloitsit siitä mistä mekin ja myös sinusta oli hauskaa katsella, kun joku meistä asetteli hattuja, taidokkaasti taittelemiaan paperihattuja joka puolella kököttävien täytettyjen merilintujen päähän.

Christian häilyy lapsuuden ja aikuisuuden välimaastossa. Yhtäältä hän on lapsellisen oloinen penätessään Stellalta etukäteen esseensä arvosanaa ja siinä, kuinka tärkeä tuo numero hänelle on. Myös Stellan antama palaute Christianin kirjoituksesta osoittaa, että hän ei ole kypsästi nähnyt asioiden kaikkia puolia. Naiiveja ovat myös Christianin haavee autiotupaan muuttamisesta rakastettunsa kanssa. 

Toisaalta Christian taas suhtautuu Stellan kuolemaan varsin kypsästi, jopa liian tyynesti. Voisi kuvitella, että ensirakkauden menettäminen – ja vielä kuoleman näkeminen – saisivat raivostumaan, purkamaan tunteita epäoikeudenmukaisuutta kohtaan rajustikin. Ehkä tunnemyrskyjen aika on sitten myöhemmin?

Lukiessani ihmettelin, miksi tekstiin on pitänyt jättää saksan tuntu. Pullover on käännetty pulloveriksi, ei villapaidaksi. Goethen Nuoren Wertherin kärsimyksissä sama kääntäjä on kääntänyt pianon (Klavier) klaveeriksi. Ihan mielenkiintoisia ratkaisuja, jotka kyllä hieman kummastuttavat, kun ei tiedä niiden perusteluja.

Toinen ihmetyksen aiheeni on se, että alkuteoksen nimeä ei mainita kirjassa muiden julkaisutietojen yhteydessä nimiösivun kääntöpuolella. Onkohan se jäänyt pois vahingossa? Vai onko tämä joku käytäntö? Tieto löytyy toki kustantajan sivuilta ja vaikkapa kirjastojen tietokannoista, mutta minusta ainaki sen "kuuluisi"  lukea myös itse kirjassa.

Lenziä on luettu jonkin verran blogeissa, esimerkiksi Lumiomenan Katja, Amma,  Ilselän Minna ja Lukutuulian Tuulia ovat tästä kirjoittaneet.