Maaliskuussa luettua

Tässä kuussa luin aika lailla saman verran kuin edellisessä. Osasta kirjoja sain blogitekstin aikaiseksi, mutta muutamasta tekstiä ei taaskaan tahtonut syntyä. Siksi on kiva koostaa kuukauden luetut aina näin kuun lopussa, jotta luetut kirjat eivät jää roikkumaan. Mitä pidempi aika lukemisesta kuluu, sitä vaikeammaksi kirjoittamisen aloittaminen tuntuu muuttuvan. Nyt huomaan, että Adichiesta ja Kyröstä olisi helpostikin voinut kirjoittaa oman bloggauksen, mutta menkööt nyt näin lyhykäisinä Schulzen kanssa:

Bloggaamattomat

Ingo Schulze: Adam ja Evelyn (2008) (335 s.)

Alkuteos: Adam und Evelyn. Suom. Jukka-Pekka Pajunen (2011).

Mistä minulle: ostin uutena.

Luin tämän joitakin viikkoja sitten lievissä kuumehöyryissä. Kirja ei ollut erityisen mieleenpainuva lukukokemus, mikä saattaa selittyä silloisella olotilalla. Näin jälkikäteen siitä on siis melko vaikea kirjoittaakaan. Muistiini palautuu eritasoisia käännekohtia, epävarmuutta, automatkailua. Paljon dialogia, paljon. Sietämättömän ärsyttävä Adam ja ilmapiiri kylmän sodan loppumetreillä: kuka on ilmiantaja, voiko ystäviinsäkään luottaa? 

Kirja jätti jälkeensä lähinnä vahvistuneen Berliini-ikävän.

* * *

Chimamanda Ngozi Adichie: Purppuranpunainen hibiskus (2003) (334 s.)

Alkuteos: Purple hibiskus. Suom. Kristiina Savikurki (2010).

Mistä minulle: ostin käytettynä.

Kuva: otava.fi

Aiemmin olen lukenut Adichielta Puolikas keltaista aurinkoa, joka oli ainutkertainen lukukokemus. Tämä Adichien esikoinen ei ollut minusta aivan yhtä loistokas, vaikka koskettava ja vavisuttava olikin. Dialogia elävöitetään igbonkielisillä sanoilla ja lausahduksilla, mistä pidin jo edellisessä lukemassani Adichiessa.

Tarinan päähenkilö ja kertoja on 15-vuotias nigerialainen tyttö Kambili, joka veljensä Jajan kanssa yrittää parhaansa mukaan elää isän asettamia sääntöjä noudattaen. Päivät kuluvat isän tekemää lukujärjestystä noudattaen pelon ilmapiirissä. Pelko on täysin aiheellista, sillä virheistä rangaistaan julmasti. 

Nigeriaa repivät poliittiset ristiriidat, ja kansalla on pulaa kaikesta. Kambilin perhe kuuluu hyväosaisiin, heiltä ei materiaa puutu. Vapautta heillä ei kuitenkaan ole, sillä isä tyrannisoi uskonnon varjolla perheen elämää. Vierailu Ifeoma-tädin luona on keskeinen käännekohta sisarusten elämässä, sillä siellä he pääsevät vapauden makuun. 

* * *

Tuomas Kyrö: Mielensäpahoittaja (2010) (3 t 4 min)

Mistä minulle: lainasin kirjastosta.

Kuva: wsoy.fi

Päähenkilö on kahdeksankymppinen mies, joka päättää alkaa päästää koko elämän aikana kertyneitä höyryjä ulos. Kimmokkeena tälle on se, että lääkäri kehotti syömään terveellisemmin ja hyötyliikkumaan, etteivät suonet tukkeudu ja sydän petä. Mies on varma, että kaikenlaiset tukkeumat ovat seurausta siitä, että hän on aiemmin vaiennut mielipiteistään. Niinpä hän ryhtyy purkamaan mielipahaansa yleisönosastokirjoituksiin, joista kirja koostuu. Kyllä paranevat arvot.

Mieli mustuu pankkiautomaatilla kuppaajien hitaudesta, uutisten loppukevennyksistä, halaamisesta ja 37 muusta asiasta. Ennen kaikki oli paremmin, ihmiset rehdimpiä ja asiat hoituivat sutjakammin. Nykyään kaikilla on kaikkea. Nykyihminen saa perustarpeensa tyydytetyksi niin vähällä vaivalla, että aikaa jää kaikenmaailman hömpötyksiin.

Änkyräjäärä hahmo ei ole mitenkään tuulesta temmattu: tällaisia vastarannankiiskiä löytyy varmasti monen sukulaisista tai tuttavista. Kyrön kehuttu kirja jaksoi naurattaa ehkä puoliväliin saakka. Sitten päähenkilön toinen puoli alkoi hahmottua. Kyseessä ei olekaan vain hersyvä huumorikirja, vaan myös kuvaus raakaan työntekoon tottuneen miehen yksinäisyydestä. Vaimo on vuodeosastolla, poika käy harvoin.

Lukija Antti Litja sopi rooliinsa mitä parhaiten. Litjan rouhean nariseva ääni korosti mielipahaa entisestään. Luin äsken WSOY:n sivuilta, että Mielensäpahoittaja onkin alkujaan kuunnelmasarja, ja tekstit on vasta myöhemmin koottu kirjaksi. Kustantajan sivuilla täällä pääsee kuuntelemaan näytteen kirjasta.

Blogatut

Sergei Dovlatov: Meikäläiset (1983). 154 s.

Augusten Burroughs: Juoksee saksien kanssa (2002). 260 s.

Anu Juvonen: Lähiöoksennus (2013). 225 s.

Håkan Nesser: Kim Novak ei uinut Genesaretin järvessä (1998). 262 s.

Pirkko Saisio: Lokikirja (2010). 4 h.

Maaliskuussa sivuja kertyi 1570 ja äänikirja-aikaa 7 tuntia 4 minuuttia. Tässä kuussa tuli tahkottua myös vihonviimeinen informaatiotutkimuksen tentti (tai siis tentit), joten jatkossa vapaaehtoiselle lukemiselle jäänee enemmän aikaa.

Haasteet edistyivät mukavasti. Avasin Venäjää valloittamaan -haasteen Dovlatovin Meikäläisillä. Teemamaana Saksa -haasteen kirjat karttuivat Schulzen myötä yhdellä. Lukudiplomiin luin Nesserin ja Adichien, joten ehkä sittenkin saan haasteen ajoissa kasaan. Se tosin edellyttää loppukiriä! Omasta hyllystä löytyivät kuukauden luetuista Adichie ja Schulze, joten Kirjavuori-haastekin otti askeleen eteenpäin.

Pirkko Saisio: Lokikirja (2010)

Äänikirja.

Kustantaja: Siltala.

Kesto: 4 tuntia.

Oma arvio: 5/5.
Mistä minulle: lainasin kirjastosta.

Yksityiskohta äänikirjakotelon kannesta.

Lyhykäisesti kuvattuna Lokikirja on hyvän mielen kirja. (Näemmä K-blogin Jenni on kuvannut teosta aivan samoin sanoin, täällä hänen arvionsa.)

Kuuntelin kirjastosta lainattua äänikirjaa työmatkoilla autossa. Vaikka räntää satoi vaakasuorassa tuulilasiin ja pyyhkijät jäätyivät paikoilleen, Lokikirjan kuunteleminen toi mieleen kesäiset veneretket, meren tuoksun ja taivaalla kaartelevat lokit. Mitä parhainta lääkettä kesän kaipuuseen siis. (Tai sitten veitsen kääntämistä talven aiheuttamissa haavoissa, jos pessimisti olisi.)

Saisio on tallettanut Lokikirjaan 1980-luvun lopun ja 1990-luvun alun kesien tapahtumia mahonkiristeilijä Dianalla. Keskeisiä henkilöitä Lokikirjan tapahtumissa ovat Saikki eli Saisio itse, Honksu eli hänen puolisonsa Pirjo Honkasalo ja Saision tytär Elsa. Ääneen pääsevät myös naisiston toilailuja seuraavat kalat, norppa ja lokki sekä sanavalmis pehmo-Kengu. Lisäksi Dianan kyydissä piipahtaa erilaisia kulttuurialalla työskenteleviä, joista osan tunnistin, osaa en.

Naisiston värikkäitä vaiheita seurataan Saaristomerellä, Selkämerellä ja järvi-Suomessa. Kommellukset seuraavat toisiaan. Välillä ne johtuvat naisiston osaamattomuudesta, välillä Dianan tekniikka pettää. Merihätään joutuminen ei ole mitenkään poikkeuksellista. Saikki kirjaa tapahtumat Lokikirjaan itseironisesti ja huumorin sävyttäminä.

Osasyy siihen, että tykästyin tähän niin kovin, on varmasti samastumisessa. En ole varsinaisesti veneilijä, mutta mökkimme sijaitsee Saaristomerellä saaressa, joten veneiltyä tulee. Myös jotkin kirjan tapahtumapaikat ovat minulle tuttuja, kuten Taalintehdas ja Högsåra.

Kioski Högsåran Farmors Cafén pihalla.

Kirjaa kuunnellessani huomasin, että veneilijä elää samanlaisessa vuodenkierrossa kuin saaristomökkeilijä. Sesonki alkaa noin vapun tienoilla ja jatkuu syysmyrskyihin saakka. Alkukesää leimaa innostus, puoli vuotta kestäneen odotuksen päättyminen. Keskikesällä lökötellään helteessä, nautitaan lomalla läheisten seurasta ja löysätään. Syksy saapuu aina liian aikaisin, ja kesän päättymisen haikeus tuo kyynelet silmäkulmiin.

Kesäilta Saaristomerellä.

Selailin painettua Lokikirjaa kirjastossa äänikirjan kuunneltuani ja huomasin sen olevan runsaasti kuvitettu Saision piirroksin. (Esimerkiksi Hanna on tuonut arvioonsa runsaasti kirjan kuvitusta, kannattaa katsoa!) Äänikirjassa välillä selostetaan, mitä Lokikirjan kuvissa on, mikä oli minusta hauska ratkaisu. Epäilemättä yksi taso tällaisesta kirjasta jää puuttumaan, kun sitä ei näe.

Siinä missä yksi taso häviää kuvituksen puuttuessa, äänikirja tuo teokseen lisätason, nimittäin lukijan. Ihastuin Elsa Saisioon lukijana Anja Snellmanin Parvekejumalat-kirjaa kuunnellessani ja jälleen on pakko kehaista: hän on eläytyvänä lukijana mainio. Lokikirjan kuuntelemiseen tulee hauska puoli tietysti siitä, että Elsa on yksi tarinan henkilöistä. Välillä hän kommentoi lapsi-Elsan tekemisiä tai vain muistuttaa kuulijaa siitä, että hän on mukana tarinassa Elsa, siis minä -lisäyksin.

Me ajoimme takaa aurinkoa ja ukkonen meitä.*

Muutama kesä sitten veneretkemme päättyi ukkosen pakoiluun.

*Kirjasin lainauksen ulkomuistista, joten se ei välttämättä ole sanasta sanaan oikein. Tässäpä onkin yksi äänikirjan heikkouksista: siihen ei voi yhtä helposti palata kuin painettuun kirjaan.

Håkan Nesser: Kim Novak ei uinut Genesaretin järvessä (1998)

Alkuteos:  Kim Novak badade aldrig i Genesarets sjö.

Suomentaja: Saara Villa (2005).

Sivumäärä: 262.

Kustantaja: Tammi.

Oma arvio: 3½/5.
Mistä minulle: lainasin kirjastosta.

Kansi: Timo Mänttäri.

14-vuotiaan Erikin kesästä on tulossa hyvin erilainen kuin aiemmista. Äiti on syöpähoidoissa sairaalassa, isä töissä koko kesän ja Erikin on tarkoitus viettää loma mökillä parikymppisen Henry-veljen huomassa. Isän mukaan kesästä saattaa tulla rankka, mutta Erikistä tilanne ei ole niinkään synkkä, sillä mökille tulee kesäksi myös Erikin koulukaveri Edmund. Henry antaa poikien mennä omia menojaan, koska hänellä on suuri projekti meneillään: hän kirjoittaa romaania.

Teini-iän kynnyksellä olevat pojat viettävät loputtoman tuntuisia kesäpäiviä soudellen, elämää pohtien ja lukien. Tärkeää on hetki ja ystävyys. Huoletonta hetkessä elämistä varjostavat myös tummemmat sävyt. Molempien perheessä myllertää, ja tapahtumat heijastuvat poikien ajatuksiin ja keskuteluihin. Aikuisten maailmassa on vielä lukuisia asioita, jotka eivät oikein aukea. Erikiä arveluttaa erityisesti sanojen Syöpä-Treblinka-Rakkaus-Nussia-Kuolema todellinen merkitys. Ne palaavat Erikin mieleen aina, kun jokin hämmentää, sillä ne sisältävät jotakin pelottavaa, käsittämätöntä, mutta kiinnostavaa.

Valitsin kirjan Lukudiplomi-haasteessa luettavaksi sen kiehtovan nimen perusteella. Genesaret on Erikin perheen kesämökin nimi, ja sen järvessä pojat paitsi soutavat, myös uivat paljon. Etenkin silloin, kun tunteita täytyy hieman tasata. Kim Novak taas on kuuluisa amerikkalainen näyttelijä, jonka kuuluisuus oli kuumimmillaan juuri 1960-luvun tienoilla. Poikien mielestä Henryn tyttöystävä Ewa Kaludis on kuin ilmetty Kim Novak – ja siten heidän salattujen haaveittensa kohde.

Isän ennustus käy lopulta toteen, kun tapahtuu Se Kamala. Se on paitsi tuon helteisen kesän käännekohta, se jakaa myös kaikkien elämän aikaan ennen ja jälkeen. Loppua kohden Erikin elämässä harpotaan suurin askelin eteenpäin. Ja Se Kamala seuraa aina mukana.

Nesserin romaani oli lämmin ja sympaattinen lukukokemus. Varsinkin kirjan alkupuoli piti minut tiiviisti otteessaan, nuoruudenkuvaus oli kirjan parasta antia. Pitkään olin jopa sitä mieltä, että luen täyden viiden pisteen kirjaa. Loppua kohden aloin tylsistyä, tunnelma lässähti. Jopa ärsyynnyin siitä, miten Erikin elämä lopulta meni. ”Loppuratkaisu” kyllä tosin pelasti paljon.

Håkan Nesser on ruotsalainen kirjailija, joka on tunnettu erityisesti dekkareistaan. Hän on kirjoittanut tämän kirjan lisäksi joitakin muitakin ei-dekkareita, täytyypä tutustua! Jos sattuisi dekkari-kärpänen puraisemaan, niin Nesserin kirjat pääsisivät lukuun ensimmäisten joukossa.

Bloggaajista tästä ovat kirjoittaneet esimerkiksi Kirjavan Kammarin Karoliina, Lumiomenan Katja, Sara, Jokke ja Luetut, lukemattomat -blogin Liisa.

Anu Juvonen: Lähiöoksennus (2013)

Kustantaja: Minerva.

Sivumäärä: 225.

Oma arvio: 3½/5.
Mistä minulle: lainasin kirjastosta.

Kuva: minervakustannus.fi
Kansi: Taittopalvelu Yliveto Oy 

Kirjan nimi ei ole kaunis, mutta erityisen kaunista ei ole myöskään Juvosen kuvaama 1980-lukulainen lähiöelämä Helsingin Kannelmäessä. Keskiössä on Katja, jonka perhe muuttaa Kannelmäkeen eli Kantsuun isomman asunnon perässä. Katja on yläasteella, äiti raataa sairaalassa siivoojana ja isä elättelee erinäisiä haavekuvia aina vain etäämmällä perheestä.

Katja ja hänen ystävänsä Mirri ja Sanna painivat koulunkäynnin ohella perusteinikysymysten kanssa: Mistä rahat vaatteisiin, viinaan ja tupakkaan? Mistä löytää se ihana, välittävä pitkätukkainen poikaystävä? Tytöt janoavat kokemuksia ja niiden tuomaa hyväksyntää koulukavereiden silmissä. Teineillä on jatkuvasti kova kiire – kiire kokea, päästä pois ja ennen kaikkea saada pää sekaisin.

Tiesimme, että juoma tulisi saada alas mahdollisimman nopeasti maksimoidaksemme päänsekoituspotentiaalit. Mirri aloitti, otti nenästään kiinni ja joi kertalaakista kolme isoa kulausta.

– Hyi helvetti, tää on pahaa! Mirri sanoi ja teki pahaenteisen urbggh-äänimerkin.

Se tarjosi pulloa naama punaiseksi vääntyneenä ja käsi sivulle ojennettuna, ihan kuin se olisi saanut sillä eleellä pulloa haihtumaan luotamme. Saimme sen tyhjäksi kahdenkymmenen minuutin, parinkymmenen kirosanan ja kahden ulkona poltetun tupakan jälkeen.

Lähiöoksennuksen olemus on nautitusta cocktailista riippuen vaikkapa Sisu-pastillien täplittämää vaaleanpunaista tai omppupompun jäljiltä ruskeankellertävää. Iljettävää on näiden eritteiden lisäksi se, miten nuorten, kokemattomien tyttöjen seksuaalisuuteen kajotaan. On itsensäpaljastelijoita, kourijoita, lääppijöitä, hyväksikäyttäjiä.

Kirjan luvut alkavat usein sitaatilla paikallislehden jutusta tai mielipidekirjoituksesta. Tämä sitoo tarinan tiukasti juuri Kantsuun, joka on tyypillinen ostarin ympärille levittäytyvä kerrostalolähiö. Juvonen on itse kasvanut Kannelmäessä, joten hänellä on omakohtaista kokemusta kerrostalolähiöstä humppuineen ja itsensäpaljastajineen.

Omakohtaisuus näkyy teoksessa tarkkasilmäisyytenä. Juvonen kirjoittaa rehellisesti, mitään liioittelematta ja mitään peittelemättä. Raporttimaisuus kuitenkin hämmentää minua: missä on tunne? Vaikka tapahtuisi kuinka kauhistuttavia asioita, niin niiden syitä ja seurauksia ei juuri pysähdytä pohtimaan, vaan heti siirrytään seuraavaan episodiin. Lähiöoksennuksen vahvuus onkin sen konstailemattomassa kielessä ja kuvauksessa. Tarina etenee helmeilevän huolettomasti kuin teiniarki kohti seuraavaa perjantaita.

Olen Juvosta kymmenen vuotta nuorempi mutta en voinut olla vertaamatta kirjan kuvaa nuoruudesta omiin teinivuosiini, joita elin vuosituhannen taitteen tienoilla. Vaikuttaa siltä, että 80-luvun nuorison elämä ei eroa juurikaan 90-lukulaisesta, vaikka muoti ja idolit olivatkin toiset. Kenties suurempi harppaus on otettu sen jälkeen, sillä 2010-luvun nuorella on internet, puhelimet, tietokoneet ynnä muut. Yhteydenpito on kovin erilaista, kun on sosiaalinen media ja älypuhelimet. Mutta veikkaanpa kuitenkin, että se perusvire, kaikki hankaluus, epävarmuus ja ketutus eivät ole teiniydestä kadonneet minnekään.

HS:n Antti Majanderin (28.1.2013) arvio kirjasta on täällä, ja samana päivänä niin ikään HS:ssä julkaistu Juvosen mielenkiintoinen haastattelu täällä. Blogistaniassa kirja on ehdittu lukea ainakin Mari A:n kirjablogissa, Lukutoukan kirjablogissa ja Lukukausi-blogissa.

Augusten Burroughs: Juoksee saksien kanssa (2002)

Alkuteos: Running With Scissors.

Suomentaja: Arto Leivo (2006).

Sivumäärä: 260.

Kustantaja: Sammakko.

Oma arvio: 4/5.
Mistä minulle: lainasin kirjastosta.

Kansi: Riikka Majanen.

Burroughsin omaelämäkerrallinen muistelmateos tuskin jättää ketään kylmäksi. Minä järkytyin ja ihastuin, joku toinen varmasti järkyttyy ja vihastuu. Ärsyyntyminenkään ei olisi vaikeaa.

Kertojana toimii Augusten: hän on tarinan alussa 12-vuotias poika, jonka elämä muuttuu psykedeeliseksi hullunmyllyksi vanhempien eron jälkeen. Runoilija-äiti ei omilta psykooseiltaan kykene enää huolehtimaan pojasta, joten hän antaa pojan oman psykiatrinsa kasvatettavaksi.

Ja psykiatrin perhe eli Finchien klaani se vasta hullu onkin: Lähes jokaisella monimuotoisen perheen jäsenellä on jokin diagnoosi, psyykenlääkkeet ovat tavallinen ratkaisu pieniinkin vastoinkäymisiin ja verbaalisissa yhteydenotoissa toisia haukutaan Freudin kehityskausien nimityksillä. Lattialle ulostaminen ja koiranruoan napsiminen välipalaksi on ihan arkista.

Finchit opettivat minulle, että ihminen voi tehdä omat sääntönsä. Että sinun elämäsi oli sinun omasi, eikä kenenkään aikuisen saisi antaa muokata sitä sinun puolestasi.

Meno äityy välillä niin kreisiksi, että sille on vaikea olla nauramatta. Samalla kauhistuttaa päätön hulluus, sillä todellisuudessa tällainen meno ei paljon naurata. Aikuisten oikeasti kyse kun on seksuaalisesta hyväksikäytöstä, koulunkäynnin laiminlyönnistä, päihteiden väärinkäytöstä ja niin edelleen.

Muutaman työkaverin hehkuttama kirja osoittautui todella ainutlaatuiseksi lukukokemukseksi. Järkytyin perheen elämäntyylistä: lasten perustarpeet ja -turva jäävät psykiatri-isän kokeilujen varjoon. Samanaikaisesti ihastuin Burroughsin tapaan kertoa. Hän ei kauhistele tai tuomitse, vaan antaa tapahtumien puhua puolestaan. Kaikessa absurdiudessaan tarina vie mennessään, ja lukiessaan välillä on jo unohtaa, mikä on normaalia ja mikä ei.

Burroughsin tarinahan voi olla tosi: kirjan todenmukaisuudesta on väännetty oikeudessa asti. Burroughs väittää tätä tositarinaksi, kasvattiperhe kiistää kaiken. Tällainen asetelma varmasti saa monet vieroksumaan Burroughsia, ajattelemaan hänen olevan vain julkisuudenkipeä. Minun kantani on se, että jos jollakulla on tällainen tarina kerrottavanaan, niin se on kerrottava. On se sitten täysin totta tai ei. Ja soisin mahdollisimman monen lukevan tämän.

Sergei Dovlatov: Meikäläiset (1983)

Alkuteos: Naši.

Suomentaja: Pauli Tapio (2012).

Sivumäärä: 154.

Kustantaja: Idiootti.

Oma arvio: 4/5.
Mistä minulle: lainasin kirjastosta.

Graafinen muotoilu: Varpu Eronen

Meikäläiset on elämänmakuinen kokoelma kertomuksia, jotka tutustuttavat lukijan Dovlatovin värikkääseen sukuun. Läheisten luonteenpiirteitä, tapoja ja elämänvaiheita kuvataan tarkkanäköisesti, mutta lämmöllä. Omaelämäkerrallista tarinaa on mitä ilmeisimmin maustettu, karsittu ja liioiteltu, mikä teki Meikäläisistä ainakin minulle hauskan ja mieleenpainuvan lukukokemuksen.

Arkisessa neuvostoliittolaisessa elossa ja toimintatavoissa jokapäiväisyyteen yhdistyy järjettömyys. Monet säännöt ja toimintamallit ovat käsittämättömiä, niinpä ihmiset kiertävät niitä ja keksivät keinoja toimittaa asioitaan kaikesta huolimatta. 

- - absurdi osoittautui jälleen ainoaksi aseeksi taistelussa neuvostovaltiota vastaan.

Syntyy hulvattomia tilanteita: hauskuus on arkipäiväistä ja tilannesidonnaista, sellaista, joka naurattaa jälkeenpäin, mutta tuskin juuri sillä hetkellä. Hörähtelin ja virnuilin tätä lukiessani.

Vaikka huumori iski ja sympaattiset henkilöhahmot saivat puolelleen, niin jokin kirjassa työnsi minua loitommalle. Arvelen, etten ymmärtänyt kulttuurisia viittauksia tarpeeksi. Ymmärtämistä olisi helpottanut, jos olisin lukiessani tajunnut kurkkia kirjan loppupuolelle: siellä on kattava listaus suomentajan huomautuksia.

Sympaattinen, inhimillinen ja hersyvä Meikäläiset vahvisti kiinnostustani venäläiseen kirjallisuuteen. Venäläisiä kirjailijoita on muitakin kuin Dostojevski ja Tolstoi, heh. Dovlatovista intoutuneena päätinkin osallistua Täällä toisen tähden alla -blogin Jaanan järjestämään haasteeseen Venäjää valloittamaan.

Dovlatovin Meikäläiset on saanut mukavan paljon positiivista huomiota blogeissa, kirjasta ovat kirjoittaneet esimerkiksi Hanna, Jaana ja Mari A.