Leena Krohn: Tainaron (1985)

Kustantaja: WSOY.

Sivumäärä: 126.

Oma arvio: 2/5.
Mistä minulle: lainasin kirjastosta.

Kansi: ?

Luin Tainaronin osana Lukudiplomi-haastetta. Haasteen vuoksi luin kirjan loppuun saakka, muuten se olisi saattanut jäädä kesken. Oma ymmärtämättömyyteni nimittäin ärsytti alusta lähtien.

Kirjan koko nimi on Tainaron: postia toisesta kaupungista. Kirja kirjeistä, joissa melko epämääräiseksi jäävä päähenkilö kuvailee elämäänsä uudessa asuinpaikassaan, Tainaronissa. Kirjeissä hämmästellään kaupungin tapoja ja asukkaita, joissa on piirteitä hyönteisistä ja ihmisistä. Kirjeitä on yhteensä 28, eikä kirjoittaja saa niihin koskaan vastausta.

Todellakin minun on sanottava, että Tainaronin asukkailla on mitä eriskummallisimpia tapoja ainakin näin kaukaa tulleen silmin. Tässä aivan lähellä, samassa korttelissa, asuu eräskin herra, pitkä ja soukka, jolla on tapana riipuskella parvekkeeltaan pää alaspäin useita tunteja päivittäin.

Kaikenlainen outo ja eriskummallinen hämmentää myös lukijaa: mistä ihmeestä tässä on kysymys? Ajattelin jo, että lukemisen vaikeus ja ymmärtämättömyys johtuvat vain minusta, mutta ah, löysin hyvin samankaltaisia ajatuksia esimerkiksi Morrelta. En olekaan ainoa, jolle tämä ei avaudu.

Lukukokemus oli takkuileva, enkä missään vaiheessa oikein päässyt sisälle tarinaan. Ymmärsin toki, että tarina sijoittuu jonkinlaiseen rinnakkaistodellisuuteen, ja filosofiset pohdinnot olivat kiintoisia. Niistä pitäminen ei onnistunut, sillä kaikki peittyi kummallisuuteen. Nyt todella tiedän, mitä tarkoittaa se, että teksti hylkii lukijaa. Ymmärsin, en sittenkään, en todellakaan, vaiko sittenkin jotakin?

Hyvääkin Tainaronista silti löysin: kieli on hiottua, mehevää ja omaperäistä. Vau. Tästä saisi poimittua sitaatteja vaikka kuinka. Vaikka Tainaron onkin pienoisromaani, niin tätä ei noin vain suupalana hotkaise. Runollinen kieli vie aikansa. Kielen vuoksi voisin ajatella palaavani Tainaronin pariin vielä joskus, paremmalla asenteella.