Felicia Feldt: Näkymätön tytär (2011)

Alkuteos: Felicia försvann.

Suomentaja: Jaana Iso-Markku (2013).

Kustantaja: Otava.

Sivumäärä: 189.

Oma arvio: 2/5.
Mistä minulle: lainasin kirjastosta.

Kansi: ?

Felicia Feldt on ruotsalaisen ”kasvatusguru” Anna Wahlgrenin tytär. En tunne ennestään Wahlgrenin töitä ja tekoja, mutta takakansi kertoo, että hän kirjoitti 1980-luvulla tunnetun teoksen Lapsikirja (1983). Nopea googlailu valaisee kirjan kontekstia lisää: Wahlgren on jyrkästi kiistänyt tyttärensä esittämän version perheen elämästä. Äidin mukaan tytär valehtelee, ja Wahlgren on vuorostaan kirjoittanut paljastuskirjan omasta näkökulmastaan.

Näkymätön tytär ruotii perheen elämää Felicia-tyttären näkökulmasta. Äidin ammatista huolimatta Felicia kokee eläneensä varsin rikkonaisen lapsuuden. Kulissit ovat kunnossa, mutta taustalla myllertää. Äiti juo, ja usein vaihtuvat isäpuolet ovat liian kiinnostuneita perheen teini-ikäisistä tyttäristä. Perhe muuttaa jatkuvasti, milloin ympäri Ruotsia, milloin Egyptiin saakka.

Felician lapsuuden kokemukset ja epävakaat ihmissuhteet jättävät jälkensä, ja Felicia sairastuu aikuisiällä masennukseen. Hän myös kärsii mitä ilmeisimmin rajatilahäiriöistä. Äiti yrittää manipuloida lastensa elämää vielä näiden ollessa aikuisia. Lopulta Felicia katkaisee välit äitiinsä ja osaan sisaruksistaan, sillä hän ei enää suostu elämään äitiä kumarrellen. Kirjassa Felicia työstää irtaantumista äidistä, ja tekstissä on vahvasti läsnä terapeuttinen ote:

Lopulta jäljellä on enää yksi. Joka sanoo. Ei.
                      Se olen minä, Felicia, joka seison lippu kädessä, kun tie on käyty loppuun. Kun kaikki rahat on maksettu. Kun kaikki kyyneleet on vuodatettu. Kun kaikki kirjat on luettu. Kun kaikki pillerit on nielty. Ja kaikki istunnot ovat hiljenneet.

Teksti tuntui teennäiseltä ja etäiseltä. Jopa kliseiseltä. Minäkertoja ei voittanut minua puolelleen, vaan epäilin hänen kertomaansa jatkuvasti. Aloin lukea kirjaa positiivisella mielellä ja odotin pitäväni siitä, mutta into tyssäsi kovin pian.  

Niin kauhealta kuin se ehkä kuulostaakin, niin odotin jotakin vielä rankempaa. (Mielessä häilyvät Burroughsin ja Høegin lapsuuskertomukset.) En tarkoita vähätellä Feldtin tuntoja, mutta minun suussani tämä maistui kohun kalastelulta.

Kirjassa oli mielestäni jotakin hyvääkin: sen rakenne. Kirja etenee lyhyissä luvuissa, jotka on otsikoitu tapahtuman mukaan. Ne ovat kuin välähdyksiä elämästä, paikoin jopa niin lyhyitä, että jäävät kryptisiksi. Lapsuuden ja aikuisuuden kokemukset vuorottelevat sulavasti.

Totta vai ei -pohdinnat liittyvät vahvasti myös esimerkiksi jo mainittujen Burroughsin ja Høegin kirjoista käytyyn keskusteluun. Niiden kohdalla sivuutin epäilyt olankohautuksilla, sillä niissä tärkeintä ei ollut totuudellisuus. Ne ovat hyvin kirjoitettuja, kiinnostavia ja vetäviä tarinoita itsessään. Näkymätön tytär taas on kaunokirjallisena tuotoksena minusta aika höttöä. Tämän kirjan ainoa kiinnostava puoli on siinä, onko kasvatusasiantuntijan omassa perheessä todella eletty näin, se on kirjan juju.

Blogistaniassa Kirjojen keskellä -blogissa ja Marjatan kirjaelämyksiä -blogissa on kirjoitettu Feldtin kirjasta.