Haruki Murakami x 3

Kirjoitan yleensä kussakin blogipostauksessa yhdestä kirjasta, jos mukaan ei lasketa lukumaratoneja ja kuukausikoosteita. Tähän tekstiin olen nyt poikkeuksellisesti koonnut lyhyesti ajatuksiani kolmesta Haruki Murakamin kirjasta, jotka olen lukenut vastikään.

Kiinnostuin Murakamin teoksista, kun kirjoitin hänestä töissä kirjailijaesittelyn. Ennen näitä alla esiteltäviä kirjoja olin lukenut Murakamin omaelämäkerrallisen Mistä puhun kun puhun juoksemisesta. Kirjailijaesittelyä varten selailin Murakamin suomeksi ilmestyneitä kirjoja ja päätin sitten lainata useamman romaanin kesälomaksi, koska voisihan niitä vähän lueskella. Aloitin Norwegian Woodilla, ja se oli menoa…

Haruki Murakami: Norwegian Wood (1987)

Alkuteos: Noruwei no mori.

Suomennettu englanninkielisestä käännöksestä Norwegian Wood.

Suomentaja: Aleksi Milonoff (2012).

Kustantaja: Tammi.

Sivumäärä: 437.

Oma arvio: 4/5.

Mistä minulle: lainasin kirjastosta.

Päällyksen valokuva:
Tran Anh Hungin elokuvasta Norwegian Wood

Ennakkoluulojeni ohjaamana epäilin Murakamin tekstin olevan jotenkin vaikeaa ja hidaslukuista. Tiedä sitten, johtuivatko olettamukseni Nobel-voittajaveikkauksista vai mistä, mutta ne kumoutuivat pian. Norwegian Wood oli minulle varsinainen lukusukkula eli kirja, jonka sivujen kääntämistä en vain voinut lopettaa.

Toru Watanabe muistelee opiskeluaikojaan 1960-luvun lopun Tokiossa. Torun opiskeluvuosiin mahtuu opiskelijamellakoita, värikästä asuntolaelämää ja erikoisia ihmissuhteita. Tarina vilisee viittauksia musiikkiin ja kirjallisuuteen. Akustinen kitara soi, ja Toru on töissä levykaupassa. Nuoruuteen kuuluu seksuaalisia kokeiluja ja se, että joidenkin mieli horjuu. Ystävyys ja rakkaus nousevat merkittävimmiksi.

* * *

Jos lukee samoja kirjoja kuin muut, ajattelee niin kuin muut. Niin tekevät vain moukat ja vetelykset.

* * *

Asia on sitten sillä selvä. En usko enää mihinkään hemmetin vallankumoukseen. Uskon vain rakkauteen.

* * *

 Haruki Murakami: Suuri lammasseikkailu (1982)

Alkuteos: Hitsuji o meguru bõken.

Suomennettu englanninkielisestä käännöksestä A Wild Sheep Chase.

Suomentaja: Leena Tamminen (1993).

Kustantaja: Tammi.

Sivumäärä: 351.

Oma arvio: 5/5.

Mistä minulle: lainasin kirjastosta.

Huikean Norwegian Woodin jälkeen aloitin Suuren lammasseikkailun hieman epäillen: olinko pitänyt Norwegian Woodista vain siksi, että se on luonnehdintojen mukaan Murakamin realistisin teos? Miten fantasialla höystetty maaginen realisimi iskisi minuun?

Lammasseikkailu veti minut absurdiin maailmaansa niin syvälle, että haltioiduin. Juoni sai minut koukkuun heti kirjan alussa. Kirjassa esiteltävä absurdi todellisuus on niin hullunkurinen, että lukija on pakko antaa periksi. Tarinassa esiintyvät esimerkiksi nainen, jolla on maailman kauneimmat korvat, ja salaperäinen lammas, jonka etsimisestä lammasseikkailussa on kyse. Tapahtumia ei voi selittää järjellä, joten ei auta kuin antaa tarinan viedä.

Jälleen toistuivat akustinen kitara, vuoristo, talven voima, seksuaaliset kokeilut, viittaukset musiikkiin ja kirjallisuuteen ja monet muut ensimmäisessä Murakamissani tutuksi tulleet piirteet.

* * *

On olemassa vertauskuvallisia unia – unia jotka esittävät jotakin todellisuutta. 
Sitten on olemassa vertauskuvallisia todellisuuksia – todellisuuksia jotka esittävät jotakin unta.

 * * *

Haruki Murakami: Kafka rannalla (2002)

Alkuteos: Umibe no Kafuka.

Suomennettu englanninkielisestä käännöksestä Kafka on the Shore.

Suomentaja: Juhani Lindholm (2009).

Kustantaja: Tammi.

Sivumäärä: 639.

Oma arvio: 4½/5.

Mistä minulle: lainasin kirjastosta.

Päällys: Kazuko Otsuka

Kafka rannalla oli Suuren lammasseikkailun tavoin todella erikoinen kirja. Maailma, johon kirja lukijan vie, ei taaskaan ole järjellä selitettävissä. Taivaalta satavat kalat, puhuvat eläimet ja rinnakkaistodellisuudet pistivät tämän fantasiaa vierastavan lukijan aluksi koville, mutta lopulta nautin lukemastani.

Lukijalle esitellään vuorotellen palasia kolmesta erilaisesta tarinasta, joiden osaset alkavat vähitellen lähentyä toisiaan. Lukijan täytyy sietää epävarmuutta ja salaperäisyyttä melko kauan, mutta se kannattaa. Yllätyksiä ja hämäriä käänteitä tässä yli 600-sivuisessa siis piisaa.

Kuten Suuri lammasseikkailu, myös Kafka rannalla on eräänlainen absurdi seikkailuromaani. Tai pikemminkin etsintäromaani, sillä omalaatuiset henkilöt etsivät jotakin, vaikka eivät aina aivan itsekään tiedä, mitä ollaan hakemassa. Unet ja mytologiat sekoittuvat todellisuuteen, jonka todenmukaisuudesta ei siitäkään voi aina tietää.

Sen tarkemmin en halua juonesta laverrella. Liikaa paljastamatta voinen todeta, että oli mielenkiintoista, kuinka päähenkilö, 15-vuotias Kafka, löytää suojapaikan yleisestä kirjastosta. Siellä hän kohtaa erikoisen kirjastonhoitajan ja -johtajan, joiden rooli nuoren miehen elämässä toi etäisesti mieleeni Irvingin Minä olen monta. Irvingilläkin nuoren miehen elämän käännekohtia oli tutustuminen neiti Frostiin, varsin omalaatuiseen kirjastonhoitajaan. (Ja nyt taas muistan, etten ole vieläkään kirjoittanut tuosta Irvingistä, vaikka luin sen jo huhtikuussa.)

Kirjan runsaus tuntui helpoimmin hallittavalta, kun sitä luki ripeään tahtiin. Seksi sekä kirjallisuus- ja musiikkiviittaukset alkavat tuntua peruskauralta Murakamille.

* * *

Nämä edellä esitellyt Murakamit saivat aikaan sellaista Murakami-maniaa, että minun on saatava loputkin suomennetut Murakamit käsiini ja pian! Onneksi syntymäpäivän lahjapaketista paljastui 1Q84, joten seuraavaksi saan nauttia lähes 800 sivusta Murakamia. Sen jälkeen vuoron saa Sputnik-rakastettuni.

On vähän hullunkurista, että tunnen löytäneeni uuden lempikirjailijan ja sitten tungen ajatukseni kolmesta kirjasta yhteen tekstiin. Koin tämän vaihtoehdon hyväksi siksi, että todella hyvistä kirjoista kirjoittaminen tuntuu monesti niin vaikealta. Kirja on niin hyvä, että en keksi siitä tarpeeksi hyvää sanottavaa. Kehusanat kuulostavat latteilta. Joten näin siis tällä kertaa – ehkä seuraavat Murakamini saavat aivan omat postauksensa.

Nannan III lukumaraton: Blogistanian kesälukumaraton

Aloitan kesäisen lukumaratonini kello 15, ja urakka kestää seuraavat 24 tuntia. Tarkoitus on lukea vuorokaudessa niin paljon kuin ehdin ja jaksan. Raportoin maratonini etenemisestä tänne blogiin ja blogin Facebook-sivuille.

Olen kokeillut lukumaratonia kolme kertaa aiemmin: kaksi kertaa olen lukenut kokonaisen vuorokauden (I & II), kerran maratoonasin 12 tuntia. Aiemmat maratonit olen ajoittanut vapaapäiville oman mieleni mukaan, mutta tällä kertaa ajankohta oli sovittu tarkkaan etukäteen. Kyseessä on nimittäin kimppalukumaraton, jolle osallistuu yli 30 kirjabloggajaa saman vuorokauden aikana. (Kaikki osallistujat on listattu täällä.)

Yhteismaratonin löyhät säännöt ovat seuraavanlaiset:

1. Kaikki 24 tunnin aikana luettu kirjallisuus lasketaan mukaan maratoniin.

2. Aloittaa voi mihin kellonaikaan hyvänsä ja lukea haluamansa ajan ja määrän kuitenkin niin, että enimmäisaika on 24 tuntia. (Esim: aloitus 24.7. klo 18.00 -> lopetus 25.7. klo 18.00.) Näin siksi, että maratoonareilla on erilaisia elämäntilanteita, jotka halutaan ottaa huomioon. Tankkaus-, lepo- yms. taukoja saa pitää vapaasti, mutta ne lasketaan mukaan suoritusaikaan. 

3. Merkitään ylös luettu sivumäärä ja ilmoitetaan se julkisesti blogissa. 

4. Lukea saa mitä tahansa, missä ja miten tahansa! 

5. Lukumaratonista saa mielellään kirjoittaa blogiinsa etu- ja jälkikäteen ja varsinkin maratonin kuluessa. 

6. Lukumaratonin hastagina somessa on #lukumaraton.

Päätin pyhittää tämän maratonin saksalaiselle kirjallisuudelle. Emännöin Teemamaana Saksa -haastetta,  jonka tarkoitus on kannustaa tutustumaan saksalaiseen kirjallisuuteen. Haaste sai innoituksensa siitä, että Saksa on tämän vuoden Helsingin Kirjamessujen teemamaa. Haaste on edennyt minulla hieman hitaasti tähän mennessä, joten pieni lukupyrähdys on paikallaan!

Mutta nyt maratonkirjapinon kimppuun!  Pino on korkea, joten valinnanvaraa on. 

Pinosta löytyy romaaaneja, pienoisromaaneja, novellikokoelmia ja elämäkerta.

* * *

Peter Handke: Riisuttu epäonni (1972). Lurra Editions.

Alkuteos: Wunschloses Unglück. Suom. Arja Rinnekangas (2003).

Luettuja sivuja yhteensä: 119.

Aikaa kulunut yhteensä:  2 h  15 min.

Mistä minulle: lainasin kirjastosta.

Handken teoksia kasaantui maratonpinoon useita, ja aloitin vanhimmasta päästä. Alkuteos on ilmestynyt saksaksi jo 1972, mutta se on suomennettu vasta kymmenen vuotta sitten. Päätin tutustua Handkeen, koska hän on tulossa Helsingin Kirjamessuille syksyllä.

Riisuttu epäonni on pienoisromaani, jossa Handke käy läpi itsemurhan tehneen äitinsä elämää. Köyhyyttä, kurjuutta ja puutetta. Äidin vaiheita kuvataan realistisesti ja kaunistelematta. Vaiheikas elämä oli pitkään pyrkimistä johonkin, kunnes ajatusmaailma kääntyi siihen, että mitä kaikkea olisikaan voinut olla. Lopulta kaikki päättyi romahdukseen ja kuolemaan.

Lyhyydestään huolimatta tätä ei voi sanoa nopealukuiseksi, sillä lauserakenteet olivat usein sekavia. Välillä vaikka kuinka tankkasin ja tankkasin, niin en vain käsittänyt. Johtuuko sitten Handkesta vai suomennoksesta, en tiedä. Kirjasta olisi voinut poimia lukuisia sitaatteja, ehkä palaan niiden etsintään paremmalla ajalla.

Nyt hieman evästä lautaselle, ja sitten seuraavan kirjan valintaan!

 * * *

Peter Handke: Vasenkätinen nainen (1976). Weilin + Göös.

Alkuteos: Die linkshändige Frau. Suom. Outi Nyytäjä (1981).

Luettuja sivuja yhteensä: 212.

Aikaa kulunut yhteensä: 4 h.

Mistä minulle: lainasin kirjastosta.

En antanut periksi Handkelle raskaan Riisutun epäonnen jälkeen, vaan tartuin uskaliaasti Vasenkätiseen naiseen. Kannatti!

Vasenkätinen nainen on ytimekäs kertomus avioerosta naisen näkökulmasta. Nainen haluaa eron, itsenäistyä ja pärjätä. Hän on päättänyt selviytyä, ja pitää päänsä muiden epäilyksiä uhmaten.

Toista kirjaa lukiessani keskityin paremmin kuin ensimmäisen kanssa. Lukeminen alkoi sujua paremmin ja tuntua rennommalta – ehkä aiempi Handke oli liian haastava maratonkirjaksi.

Nyt on aika siirtyä muiden kirjailijoiden teoksiin loppuillaksi, ehkäpä huomenna vielä jokunen lyhykäinen Handkelta.

* * *

Wolfgang Herrndorf: Ladaromaani (2010). Atena.

Alkuteos: Tschick. Suom. Heli Naski (2012).

Luettuja sivuja yhteensä: 483.

Aikaa kulunut yhteensä: 8 h 30 min.

Mistä minulle: lainasin kirjastosta.

Ladaromaani on hauska tarina 14-vuotiaasta berliiniläisestä pojasta, jolla on perusteinin murheet. Maik on koulutovereiden silmissä tylsä ja väritön, joten hän ei saa kutsuja kotibileisiin eivätkä tytöt juuri huomioi häntä. Kaukorakkaus ja omiin ongelmiinsa syventyneet vanhemmat jäytävät.

Maik päätyy koulun kesälomalla lähes absurdeja piirteitä saavalle autoseikkailulle koulun uuden pojan, Tschickin, kanssa. Vaaleansininen Lada kuljettaa poikia Saksan moottoriteillä ja maalaispitäjissä. Vauhtia ja vaaroja riittää.

Ladaromaanin huumori jaksoi naurattaa alusta loppuun saakka. Kieli on nuorten suuhun sopivaa, mutta ei teennäisellä tavalla.

Ilta on kääntymässä jo yöksi, mutta vielä riittää virtaa lukea. Nyt pieni happihyppely koiran kanssa, sitten vielä jotakin luettavaa ennen unitaukoa.

* * *

Wladimir Kaminer: Ryssändisko (2000). Sammakko.

Alkuteos: Russendisko. Suom. Vesa Suominen 2005.

Luettuja sivuja yhteensä: 640.

Aikaa kulunut yhteensä: 11 h 15 min.

Mistä minulle: lainasin kirjastosta.

Ryssändisko on tarinakokoelma, jossa kuvataan värikkäästi maahanmuuttajien arkea ja sopeutumista saksalaiseen yhteiskuntaan, erityisesti Berliiniin. Kaminerin tarinat kumpuavat hänen omista kokemuksistaan ja ystävien ja sukulaisten vaiheista. Kaminer muutti vuonna 1990 Berliiniin Venäjältä täysin ummikkona.

Kirjan takakannessa kuvaillaan Kamineria myötäeläväksi tarinankertojaksi, ja sitä hän todella on. Henkilökaarti on melkoinen, kun eri kansallisuudet, uskonnot, vakaumukset ja ammatit kohtaavat. Kahnauksia syntyy milloin naapurien, milloin virkavallan kanssa. 

Kaminerin Berliinissä mikään ei ole sitä, miltä aluksi näyttää. Turkkilaista ravintolaa pitävät bulgarialaiset, italialaista ravintolaa kreikkalaiset, eikä kreikkalaisessa ruokapaikassa tiskin takana ole kreikkalaisia…

Ja taas se iski: viiltävä Berliini-ikävä!

Huh, nyt on reilut 11 tuntia lukemista takana. Silmät alkavat väsyä sen verran, että on parempi pitää pienten yöunien mittainen tauko. Aamulla jatkuu!

* * *

Sabine Kuegler: Viidakkolapsi (2005). Helmi.

Alkuteos: Dschungelkind. Suom. Ilona Nykyri 2006.

Luettuja sivuja yhteensä: 970.

Aikaa kulunut yhteensä:  21 h 30 min.

Mistä minulle: lainasin kirjastosta.

Illalla aloittelin Viidakkolasta sängyssä, ja Kueglerin elämäkerta tuntui mielenkiintoiselta heti alusta alkaen. Jouduin kolmelta päättämään, että nyt nukun, jotta aamusta tulisi edes jotakin. Olen nimittäin mainio valvoja, mutta kehno herääjä. Kellot soivatkin mökissä jo seitsemältä, mutta vasta yhdeksän maissa oli voimia alkaa taas lukea.

Pienen viivytyksen jälkeen lukaisin Viidakkolapsen nopeasti. Kuegler kertoo lapsuudestaan Indonesian Länsi-Papuan saarella, viidakossa, jossa hän asui perheensä kanssa osana fayu-heimoa. Hänen vanhempansa olivat kielentutkijoita ja lähetyssaarnaajia ja tekivät työtä heimon parissa. Sabine ja hänen siskonsa ja veljensä suorittivat koulua kirjekurssilla, mutta elivät muuten kuin heimon lapset kiinteässä yhteydessä luontoon.

Länsimainen sivilisaatio on aarniometsässä asuville lapsille vieras ja kaukainen ja samalla kiinnostava. Kun Kuegler on teini-iässä, perhe asuu jonkin aikaa Saksassa ja Yhdysvalloissa, minkä jälkeen he taas palaavat viidakkoon. Viidakkoelämä näyttäytyy erilaisena paluun jälkeen. Aikuisuuden kynnyksellä sisarukset lähtevät viidakosta opiskelemaan: 17-vuotiaana Sabine lähtee Sveitsiin opiskelemaan, mikä on hänelle valtava kulttuurisokki. Lännessäkin on taisteltava selviytyäkseen, mutta toisin asein kuin viidakossa.

Tonnin raja lähestyy, ja vielä olisi pari tuntia aikaa lukea. Aurinko tuli esiin pilviharson takaa, joten taidan siirtyä loppuajaksi ulkosalle.

* * *

Peter Handke: Jukeboksista (1990). Lurra Editions.

Alkuteos: Versuch über die Jukebox. Suom. Markku Mannila (2005).

Luettuja sivuja yhteensä: 1090.

Aikaa kulunut yhteensä:  24 h.

Mistä minulle: lainasin kirjastosta.

Jukeboksista kertoo levyautomaatin ja elämän syvintä olemusta metsästävästä kirjailijasta. Eletään vuotta 1989, jolloin Euroopassa kuohuu. Mies matkustaa Espanjan vuoristoseudulla, suunnittelee jukebokseja käsittelevää esseetä ja muistelee samalla elämänsä levyautomaatteja.

Maalissa! Lukemista on nyt takana kokonainen vuorokausi, josta nukuin vajaat 6 tuntia. Aika kului todella ripeästi, ilman kelloa olisin varmaan lukea porskuttanut vielä jonkin kirjan :)

Lukumaratonista jäi jälleen positiivinen mieli. Väsymys oli ainoa urakkaa hankaloittava seikka. Muuten tankkaus onnistui ja puitteet olivat mitä otollisimmat.

Kiitos kaikille maratoniani täällä blogissa ja Facebookissa seuranneille! Ihanaa, kun oli kannustajia matkan varrella!

Antti Tuuri: Taivaanraapijat (2005)

Äänikirja. 

Lukija: Taneli Mäkelä. 

Kustantaja: Otava. 

Kesto: 6 t 30 min.

Oma arvio: 3½/5.

Mistä minulle: lainasin kirjastosta.

Kuva: otava.fi

Taivaanraapijat on viides osa Tuurin Äitini suku -romaanisarjassa. Sarjan muut osat eivät ole minulle tuttuja, mutta teos toimi mainiosti erillisenäkin. Olen lukenut jokusen Tuurin kirjan, ja Taivaanraapijat toi mieleeni aiemmat kokemukseni Tuurin parissa: juoni etenee selkeästi ja miespäähenkilön ajatusmaailmaa kuvataan kiinnostavasti.

Taivaanraapijat kertoo Jussi Ketolan vaiheista 1900-luvun alun New Yorkissa, jonne hän on matkustanut toteuttamaan amerikkalaista unelmaa. Kylmäpäinen Ketola raataa leipänsä eteen ensin metrotunnelityömaalla Hudson-joen alla ja sittemmin pilvenpiirtäjän eli taivaanraapijan huipulla. Ketola on järkähtämätön työmies, mutta sortuu välillä sinisilmäisyyteen suuren maailman houkutusten keskellä. Vastoinkäymisistä huolimatta Ketola on sisukas selviytyjä.

Kotimaista kirjallisuutta opiskellessani Tuuri kävi eräällä kurssillamme kirjailijavieraana, ja tuon luennon jälkeen olen sympatisoinut tätä vaikuttavan uran tehnyttä kirjailijaa, vaikkei hän omiin suosikkeihini lukeudukaan. Viihdyn Tuurin tasavahvan kerronnan parissa ja varmasti luen häneltä jatkossa monia kirjoja.

Taneli Mäkelä äänikirjan lukijana oli miellyttävä ja samalla hämmentävä. Rauhallinen ja selkeä luenta eivät häiriintyneet missään vaiheessa. Lukijan ääni on kuitenkin niin suuressa roolissa äänikirjaa kuunnellessa, että en voinut välttyä Nuuskamuikkus-efektiltä. Silmieni eteen piirtyi niin raavaita miehiä rakennustelineillä kuin tarinoiva Nuuskamuikkunen nuotion äärellä. Assosiaationi selittyy sillä, että Mäkelä on ääninäytellyt Nuuskamuikkusta kahdessa myöhemmässä Muumit-elokuvassa, kun taas animaatiosarjassa äänessä oli Timo Torikka. Paljon en siis ole voinut Mäkelää Nuuskamuikkusena kuulla, sillä lapsena katselin lähinnä tuota sarjaa. Niin pienestä se on kiinni.

Hämmennyksestä viis: mikäs sen leppoisampaa kesätekemistä kuin kuunnella hyvää kirjaa Nuuskamuikkusen tarinoimana!

David Foster Wallace: Hauskaa, mutta ei koskaan enää (2012)

Suomentaja: Juhani Lindholm.

Kustantaja: Siltala.
Sivumäärä: 261.

Oma arvio: 4½/5.
Mistä minulle: lainasin kirjastosta.

Graafinen suunnittelu: Ilkka Kärkkäinen

David Foster Wallace (1962–2008) on kenties melko tuntematon nimi Suomessa, mutta Yhdysvalloissa hänet on nostettu yhdeksi merkittävimmistä uuden miessukupolven kirjailijoista. Wallace oli amerikkalainen romaanikirjailija, novellisti, esseisti ja yliopistonopettaja, joka kuoli oman käden kautta 46-vuotiaana.

Wallacelta on julkaistu Yhdysvalloissa kolme romaania, kolme novellikokoelmaa ja vajaa kymmenen ei-fiktiivistä tekstikokoelmaa. Suomeksi on tähän mennessä ilmestynyt vain tämä tekstikokoelma Hauskaa, mutta ei koskaan enää. Kirjan alaotsikko luokittelee kirjoitukset esseiksi ja argumenteiksi. Teos sisältää kuusi tekstiä, jotka on valittu eri lähteistä ja sitten koottu yhteen suomennettaviksi.

Hauskaa, mutta ei koskaan enää -kokoelma hurmasi minut. Kokoelman purevuus syntyy pitkälti siitä, että Wallace asemoi itsensä ulkopuoliseksi tarkkailijaksi mitä eriskummallisimmissa tilanteissa ja tapahtumissa. Pohtivan ja kokeilevan journalismin hengessä hän osallistuu esimerkiksi pornoelokuvien palkintogaalaan ja Karibian-risteilylle, joista hän sitten raportoi tuntojaan tarkkasilmäisesti. 

Noin satasivuinen kokoelman nimikkoteksti Hauskaa, mutta ei koskaan enää on minusta kokoelman helmi. Esseessä Wallace selostaa viikon mittaista Karibian-risteilyään, jolle Harper´s-lehti kustansi hänet kirjoittamaan  eräänlaisen todella suuren elämyksellisen postikortin.

Lievästi agorafobinen kirjailija kotiutuu loistoristeilijän hyttiin 1009 ja tekee sieltä käsin piipahduksia ns. tavallisen risteilyväen keskuuteen. Milloin hämmästelyn ja tarkkailun alaisiksi joutuvat epäilyttävän tehokkaat siivousmenetelmät, milloin ylivilkas palvelukulttuuri, milloin mitä kirjavampi risteilykansa. Nauroin kyyneleet silmissä.

Esimerkiksi näin Wallace tarkkailee turistimassaa loistoristeilijän kannelta, kun hän ei agorafobiansa vuoksi nouse maihin välisatamissa:

Ei ole viikon luksusristeilyn hauskimpia elämyksiä seistä katselemassa yläilmoista omia maanmiehiään, jotka lampsivat kalliit sandaalit jalassa köyhyyden riivaamiin satamiin. Amerikkalaisessa turistissa on jotakin eittämättömän nautamaista, kun hän liikkuu ryhmän osana. Hänessä on eräänlaista ahnetta rauhallisuutta. Tai siis meissä.

Wallacen vahvuus on siitä, että hän ei moralisoi tai tuomitse niitä, joita tarkkaa, vaan on kiinnostuneempi pohtimaan näkemäänsä ilmiönä. Kirjoittaja on hyvin tietoinen itsestään, mutta ei silti sorru itsekeskeisyyteen. Selostaessaan ja analysoidessaan havaintojaan Wallace kuitenkin paljastaa piirteitä itsestään jatkuvasti, alleviivaamatta.

Teksteistä hahmottuu Wallacen tapa kirjoittaa: hän käyttää värikästä ja osin keksittyäkin sanastoa, ironiaa, omaperäisiä lyhenteitä ja runsaasti viitteitä. Esseissä ei tosiaan ole alaviitteissä säästelty, mikä varmasti ärsyttää osaa lukijoista. Minusta sivutolkulla jatkuvat viitteet ovat omiaan kruunaamaan Wallacen tyylin – ja monesti ne ovat myös terävyydessään hulvattomia.

Wallacen esseekokoelma oli minulle lukukokemuksena silmiä avaava, koska essee lajina on minulle melko vieras. Olen pitänyt esseitä hidaslukuisina, jotenkin hankalina. Tämä kokoelma tarjosi hykerryttäviä lukuhetkiä ja jätti jälkeensä niin paljon ajateltavaa, että käsitykseni esseistä muuttui. Tuntuu kuin olisin löytänyt taas uuden, aivan mahdottoman mielenkiintoisen kirjallisuuden alueen, johon haluan tutustua.

Tutustuin Wallacen esseekokoelmaan alun perin siksi, että olin töissä mukana kirjapiirissä, jossa sitä käsiteltiin. Kirjoitin Wallacesta myös kirjailijaesittelyn kirjastomme nettisivuille: osa tästä blogitekstistä on julkaistu aiemmin täällä.

Kesäkuussa luettua

Kesäkuun lukemisia vauhditti mukavasti vuorokauden mittainen lukumaraton. Bloggaamattomia, luettuja kirjoja en nyt tähän postaukseen ehdi koota, jottei jo loppuneen kuukauden koostaminen venyisi kovin pitkälle. Kirjoittelen niistä "sitten joskus"... Tässä lista kesäkuussa blogiin asti päässeistä kirjoista:

Blogatut

Marja Björk: Poika (2013). (215 s.)

Marguerite Duras: Rakastaja (1984). (121 s.)

Sergei Dovlatov: Matkalaukku (1983). (169 s.)

Atiq Rahimi: Kärsimysten musta kivi (2008). (134 s.)

Raija Siekkinen: Kuinka rakkaus syntyy (1991). (143 s.)

Sisko Istanmäki: Liian paksu perhoseksi (1995). (214 s.)

Claire Castillon: Äidin pikku pyöveli (2006). (130 s.)

Ljudmila Ulitskaja: Iloiset hautajaiset (1999). (185 s.)

Riikka Pelo: Taivaankantaja (2006). (193 s.)

Miina Supinen: Orvokki Leukaluun urakirja (2013). (134 s.)

Atiq Rahimi: Maata ja tuhkaa (2000). (85 s.)

Kesäkuussa sivuja kertyi 1723. Kirjoja tuli luettua 11 kappaletta, joista kaikki olivat varsin lyhyitä. Siis varsinainen pienoisromaanien kuukausi!

Nyt vetäydyn saariston hiljaisuuteen viettämään kauan kaivattua lomaa, joten en tiedä, miten koneella tulee  roikuttua. Sormet syyhyävät ruopsuttamaan kukkapenkkejä ja maalaamaan vuorilautoja. Luettua varmasti tulee, sen verran houkuttelevia kirjoja olen kesälomalle varannut, mutta ehkäpä kirjoista raportointi jää syksymmälle. Saa nähdä. Jos kirjoituskärpänen puraisee, niin huomaatte kyllä.

Rentouttavaa kesää kaikille lukijoilleni! Nauttikaa mansikoista, lämmöstä, valosta, ruoasta, toisistanne!

Nyt pois koneelta!