Juha Itkonen: Kohti (2007)

Kustantaja: Otava.

Sivumäärä: 428.

Oma arvio: 3½/5.

Mistä minulle: ostin käytettynä.

Kannen suunnittelu: Emmi Kyytsönen.

Juha Itkosen Kohti on perheromaani, jossa ruoditaan Ansaksen perheen mutkikkaita suhteita. Perhe on rikkoutunut avioeron, erilleen kasvamisen ja aatteellisten erimielisyyksien vuoksi. Kaikesta huolimatta verisiteet ja yhteinen historia tuntuvat vetävän perheenjäseniä toisiaan kohden.

Tytär Julia on karannut vapaaehtoistyöhön tsunamin jälkeiseen Thaimaahan ja jättänyt taakseen entisen elämänsä. Ulkomailla eläminen on kevyempää; ihminen voi jättää kotimaahansa epämieluisia asioita ja tuoda uudessa ympäristössä itsestään esille toisen puolen.

Julian entinen elämä muistoineen rantautuu Aasian lämpöön, kun Julian isä ja veli saapuvat noutamaan häntä kotiin. Isä, Tapani, on entinen teollisuuspohatta, nykyinen ministeri. Jussi-veli taas on rahaa takova salkunhoitaja, jonka mielestä jokamiehen velvollisuuksiin kuuluisi taloustieteen peruskurssi.

Luvuissa vuorottelevat Julian, Jussin ja Tapanin näkökulmat. Vuorotellen perheen tilanne ja historia siis valottuvat eri osallisten silmin. Henkilöiden välillä on toisinaan ollut pitkä fyysinen välimatka; toisinaan henkinen on ollut vielä suurempi. Kertoja vihjailee menneisyyden kipukohdista, joita avataan pikkuhiljaa.

Itkonen on rakentanut henkilökuvista uskottavia ja mielenkiintoisia, vaikkakin hitusen liian kliseisiä. Ministerin salaisuudet, nuoren naisen aatemaailma, salkunhoitajan maailmankuva – kaikki ovat vähän liian odotettavia. Reiluissa 400 sivussa on tätä tarinaa minusta myös venytelty turhan paljon. Tarinassa on mielenkiintoisia kulmia, mutta välistä suussa tuntui jankkaamisen maku. Selkeää, mutta jotenkin raskassoutuista.

Summauksena: Kohti oli jo hitusen positiivisempi lukukokemus kuin Anna minun rakastaa enemmän. Itkosen tekstissä on paljon sellaista, joka lupailee hyvää. Vielä se loistava Itkonen sieltä löytyy!

Jatkan Itkosmatkaani seuraavaksi varmaankin Myöhempien aikojen pyhillä. Olen lukaissut sen joskus aikana ennen blogia, varmaankin lähemmäs kymmenen vuotta sitten, ja lukukomuksen tunnot ovat päässeet unohtumaan. Ehkä se on taas astetta parempi?

Antti Tuuri: Ikitie (2011)

Kustantaja: Otava.

Sivumäärä: 431.

Oma arvio: 3½/5.

Mistä minulle: lainasin kirjastosta.

Kansi: Hannu Taina.

Ikitie on seitsemäs osa Antti Tuurin Äitini suku -sarjassa. Kesällä kuuntelin äänikirjana sarjaan kuuluvan kirjan Taivaanraapijat, joka on osa numero viisi. Taivaanraapijat kertoi suomalaisen Jussi Ketolan vaiheista New Yorkin pilvenpiirtäjien työmailla 1900-luvun alussa, kun taas Ikitien tarina alkaa vuodesta 1930. Näiden teosten välissä on ilmestynyt Kylmien kyytimies, joka keskittyy vuoden 1918 tapahtumiin. Kaikki nämä kolme romaania kertovat samasta päähenkilöstä, Jussi Ketolasta. Teokset voi mainiosti lukea irrallisina kirjoina.

Ikitien alussa eletään vuotta 1930. Ketola asuu vaimonsa ja lastensa kanssa Pohjanmaalla, kun hänet eräänä yönä pakotetaan mustan auton kyytiin ja muilutetaan Lapuan liikkeen toimesta Suomen halki aina Neuvostoliiton rajalle. Tuosta reitistä kirja on saanut nimensä. Rajalla Ketola ottaa jalat alleen ja päätyy Neuvosto-Karjalaan, jossa hän elää seuraavat kahdeksan vuotta.

Kirjoitin Taivaanraapijat kuunneltuani, että Tuuri kuvaa miespäähenkilön eli Ketolan ajatusmaailmaa kiinnostavasti. Nyt täytyy kyllä hieman ottaa sanoja takaisin, sillä Ikitietä lukiessani huomasin, miten olemattomasti Ketolan mielenliikkeitä ja ajatuksia avataan. Ajatusmaailma käy toki ilmi teoista ja heijastuu esimerkiksi puheeseen, mutta Ketolan pään sisään Tuuri ei lukijaa päästä.

Tunteeton tämä jäyhä työmies ei kuitenkaan ole. Ketolan tunteet tulevat esille esimerkiksi kohtauksessa, jossa hän on yksin metsässä ja reuhtoo sammalikkoa ja puun juuria puukolla. Tunnekuohuitta tuskin kukaan voisi Ketolan vaiheita elää, mutta niihin ei missään vaiheessa jäädä vellomaan: metsässäkin tilanne on nopeasti ohi, käteen tullut haava sidottu ja matka jatkuu. Jussi Ketolan järkähtämättömyys ja sinnikkyys kumpuavat syvältä sisimmästä.

Kirjan nimen perusteella voisi kuvitella, että ikitie pysyisi tarinan näyttämönä alusta loppuun. Muilutus on kuitenkin vain lyhyehkö osio tarinan alussa, mitä seuraa pidempi jakso rajantakaisessa Karjalassa. Ketola asuu vuosia Hopea-nimisessä kolhoosissa, kunnes Stalinin vainot alkavat. Kirjan alku ja loppu ovat vauhdikkaita, dynaamisia jaksoja, keskiosan kolhoosielämän kuvaus tavallaan suvantovaihe tarinassa.

Tuuri ei repostele tai vyörytä, vaan antaa pelkistetyn kerronnan tehdä tehtävänsä. Tuurin kerrontaa voisi kutsua myös lakoniseksi. Ainakin minuun tämä vähemmän on enemmän -metodi puree: vatsasta väänsi ja sykekin nousi välillä Ketolan vaiheita lukiessani. Alun muilutuksen väkivalta ja loppupuolen puhdistusten teloitukset vaativat hengähdystaukoja ja sulattelua.

Olen päässyt Tuurin kirjojen matkassa tutustumaan sellaisiin historian vaiheisiin, joista en aiemmin ole pahemmin tiennyt. Ihailen aina vain Tuuri varmaa, jouhevasti etenevää, vähäeleistä kerrontaa. Ikitien on lukenut Blogistaniassa esimerkiksi Amma, jonka mielestä Kylmien kyytimies on näistä Ketola-romaaneista paras. Minulla on hyvää Tuuria siis vielä lukematta.

Jonas Gardell: Älä koskaan pyyhi kyyneleitä paljain käsin – 1. Rakkaus (2012)

Alkuteos: Torka aldrig tårar utan handskar – 1. Kärleken.

Suom. Otto Lappalainen (2013).

Kustantaja: Johnny Kniga.

Sivumäärä: 294.

Oma arvio: 5/5.

Mistä minulle: lainasin kirjastosta.

Kansi: Pompe Hedengren
Kuva: www.johnnykniga.fi

Minä haluan, että elämäni aikana saan rakastaa jotakuta, joka rakastaa minua.

Gardellin romaani alkaa vuodesta 1982. Homoseksuaalisuus on poistettu Ruotsissa sairausluokituksesta muutama vuosi aiemmin, mutta homoutta leimaa edelleen vahvasti häpeä ja salailu. Kirjan keskiössä on rakkaustarina, jonka päähenkilöitä ovat parikymppiset Rasmus ja Benjamin. Kirjassa kuvataan myös miesten lapsuutta, homoyhteisöä ja sairastumista. Sillä samaan aikaan vapautumisen kanssa homoyhteisö joutui kohtaamaan tappavan sairauden, hivin.

Rasmus on kotoisin pikkukylästä, jossa hän on erilaisuutensa vuoksi ollut yksinäinen. Ikätoverit haukkuvat hintiksi, vanhemmat toitottavat poikansa normaaliutta, sisällä palaa halu päästä pois. Eikä koskaan tulla takaisin. Rasmus muuttaakin heti ylioppilaskirjoitusten jälkeen Tukholmaan.

Benjamin puolestaan on Tukholmassa varttunut Jehovan todistaja, joka on ikänsä kiertänyt ovelta ovelle todistamassa ja jakamassa traktaatteja. Nuorempana vanhempien mukana, nykyään yksinään. Eräänä päivänä oven avaa Paul, sanavalmis ja boheemi mies, joka kutsuu Benjaminin sisälle. Paul sanoo ääneen sen, mistä Benjamin visusti vaikenee, ja toimii sittemmin linkkinä Benjaminin ja Rasmuksen välillä.

Kuinka paljon voikaan kaivata jotakin, vaikka sitä ei olisi vielä kokenutkaan. Tämä kaipuu yhdistää seksuaalista identiteettiään etsiviä. Vapauden huuma ja rakkauden nälkä johtavat siihen, että kokemuksia janotaan niin, että kumppaneiden määrässä on vaikea pysyä mukana. Nimistäkään ei ole tietoa, koska niitä ei kysytä. Kohtaaminen saattaa tapahtua rautatieaseman pisuaarilla, puiston pensaikoissa tai rappukäytävässä.

Kertoja tekee heti selväksi, että hän tietää, miten tarina päättyy. Kertoja väläyttelee palasia "loppuratkaisusta" ja tekee itsestään varsin näkyvän. Alusta asti on myös selvää, että hyvin tässä ei tule käymään.

Yhdessä luvussa ja jopa yhdessä kappaleessa voidaan hypätä eri aikatasolle tai käväistä eri paikoissa. Voi kuulostaa aika sekavalta, mutta sitä se ei mielestäni ole. Hyppely aikajanalla ja sen vaihtelu, ketä kuvataan, luovat tiiviin tunnelman ja koukuttavat lukijan. Lukemista on pakko vain jatkaa, koska herää halu rakentaa tarina kokoon.

Eri henkilöiden vuorottainen kuvaus ja välähdykset tulevasta tuovat lukemiseen ristitiidan: on syntymäisillään kaunis rakkaustarina, tarinan henkilöt löytävät itsensä ja vapautensa, mutta samalla tiedetään, että kaikki johtaa tuhoon. Kuka selviää, kuka ei – näiden kysymysten varaan rakentuu tarinan keskeisin jännite.

Takakannessa kerrotaan, että kirjailija Jonas Gardell on yksi heistä, jotka selvisivät. Gardell on ruotsalainen kirjailija, laulaja ja koomikko ja suomenruotsalaisen Mark Levengoodin puoliso. Tämä romaani on ensimmäinen osa Gardellin kolmiosaista romaania, jonka kaksi muuta osaa ilmestyvät kustantajan tietojen mukaan ensi vuonna.

Katsoin Gardellin kirjaan perustuvan tv-sarjan keväällä enkä tuolloin tiennyt sen perustuvan kirjaan. Kun kuulin kirjasta, ajattelin, etten halua pilata sarjan jättämää hyvää mielikuvaa kirjalla – koska sehän ei voisi olla yhtä hyvä. Lainasin kirjan kuitenkin työkaverin innoittamana. (Kiitos, S!) Yllätyin, että kirja oli jopa vielä parempi kuin tv-sarja. Sanoisin, että ne täydentävät toisiaan. Loppuratkaisun tietäminen ei haittaa lukemista, koska se ei ole tässä tärkeintä.

Koin monenlaisia tunteita kirjaa lukiessani: iloitsin, jännitin, ahdistuin, suutuin, tulin surulliseksi. Tunteikas lukukokemus jätti jälkeensä tiedonjanoa, vaikka kirjaan olikin ujutettu paljon faktaa fiktion sekaan. Haluan lukea lisää homojen historiasta ja Gardellista itsestään.

Riikka Ala-Harja: Reikä (2013)

Kustantaja: Like.

Sivumäärä: 154.

Oma arvio: 4/5.

Mistä minulle: lainasin kirjastosta.

Olen lukenut joitakin Ala-Harjan teoksia aiemmin, viimeisimpänä Finlandia-ehdokkaan Maihinnousu. Sen luettuani en ollut järin ihastunut Ala-Harjan raporttimaiseen kieleen ja aiheen käsittelyyn. Novellikokoelma Reikä olikin paljon positiivisempi lukukokemus: novelleihin Ala-Harjan pelkistetty kerronta sopii mielestäni mainiosti. Ytimekkäät lauseet, tarinoiden aukkoisuus ja vihjailevuus tekevät novelleista dynaamisia.

Eripituisissa novelleissa toistuvat esimerkiksi ikääntyminen, syrjäytyneisyys tai paremminkin yksinäisyys, luonto, eläimet ja arkiset havainnot. Novelleissa esiintyvät reiät voivat olla konkreettisia tai henkisiä. Novellien henkilöiltä usein puuttuu elämästä jotakin, joko he ovat sen menettäneet tai heillä ei ole sitä koskaan ollutkaan. Menetys ja kuolema tekevät tunnelmasta  painostavan. Kansikuva ei minun silmissäni ilmennä novellien tunnelmia.

Tarmo on kokoelman pisin teksti ja kokoelman helmi. Novellin nimihenkilö on kirjastotyötekijä, joka 50-vuotissyntymäpäivänsä aattona huomaa yksinäisyytensä kolhouden. En voi olla takertumatta muutamiin kirjastodetaljeihin, jotka pistivät novellissa silmään.

Tarmo on novellissa välillä kirjastovirkailija, välillä kirjastonhoitaja – nämä ovat oikeasti eri ammattinimikkeitä, joita ei voi käyttää synonyymeina.  Kirjastovirkailijalla on ammatillinen koulutus, kun taas kirjastonhoitaja on opiskellut korkeakoulussa tietyt opinnot. Tarmo on opiskellut kirjallisuutta yliopistolla, joten hänellä voisi siis hyvinkin olla kirjastonhoitajan pätevyys. Tätä novelli ei kerro, eikä sillä ole väliäkään, mutta molempia hän ei mitenkään voi olla yhtä aikaa.

Tarmo-novelli ruokkii perinteistä käsitystä kirjastoalasta: virkailija istuu tiskin takana ja ottaa vastaan palautuksia. Pientä muutosvastarintaa on myös ilmassa, sillä Tarmon mielestä automaatit eivät voi korvata ihmisiä. Mielenkiintoista luettavaa ajankohtaiseen kirjastojen itsepalvelukeskusteluun peilattuna. Ja hauislihakset ovat kunnossa jatkuvan kirjojen nostelun vuoksi, niinhän meillä kaikilla kirjastolaisilla!

Reikä muistutti minua siitä, että novelleja voisi lukea vähän useamminkin. Pidän siitä, kun tarinat haastavat lukijan ja että kaikki ei välttämättä selviä. Romaaneissa liika epämääräisyys on monesti rasittavaa, mutta novelleissa kestän sen paremmin. Esimerkiksi Metsä-novellissa lukija – ainakin minä – joutuu pohtimaan henkilöiden suhteita ja nimityksiä. Kuka onkaan isä, kuka lapsi, entä tämä Jarkko sitten?

Luin parikin kokoelman novellia kahteen kertaan. Tarmon siksi, että se oli niin hyvä. Metsän siksi, koska en ensilukemalla pysynyt henkilöissä kärryillä. Tekstit kestävät hyvin useita lukukertoja, jotkut jopa vaativat sitä, ja ne näyttäytyvät toisella kerralla hieman toisenlaisina. Jotkin myös paranevat entisestään uudelleen luettuna.

Pauliina Rauhala: Taivaslaulu (2013)

Kustantaja: Gummerus.

Sivumäärä: 281.

Oma arvio: 4½/5.

Mistä minulle: lainasin kirjastosta.

Kuva: gummerus.fi
Kansi: Tuomo Parikka

On lukutaitokampanjan ensimmäisen kirjapostaukseni aika. Luin Taivaslaulun jo perjantain ja lauantain aikana, mutta olen kärsinyt kirjoitusjumista. Olen lukenut tällä viikolla useita kirjoja ja yritän saada ne tänne blogiin asti tänään ja huomenna, kun kampanja-aikaa on vielä jäljellä.

Osittain kirjoitusjumini johtui siitä, että pohdin, haluanko kirjoittaa kirjasta ollenkaan. Rauhalan esikoista on kehuttu kirjablogeissa jo viikkoja, ellei kuukausia, kun ennakkokappaleita lukeneet bloggaajakollegat ovat sitä hehkuttaneet. Mietin, haluanko liittyä tähän ylistyskuoroon vai pysyttelenkö hiljaa.

Toinen jumin syy löytyy kirjan polttavasta ajankohtaisuudesta. Haluanko työntää lusikkani tähän soppaan? Ainakin toinen iltapäivälehti oli alkuviikosta tarttunut kirjan aiheeseen. Ainoa kalenterini on kuukautiskierto. Lainaus loisti keltaisessa lööpissä, kun kävin illalla kaupassa. Jäin miettimään, mitä tällainen otsikointi ja julkisuus kirjalle tekevät. Hyvä sinänsä, jos kiinnostus kirjaa kohtaan nousee ja yhä useampi tarttuu siihen. Huonompi puoli minusta on se, jos päädytään vain repostelemaan kirjan aihetta sensaatiohakuisesti ja jopa levittelemään väärää tietoa. Kirjahan ei perustu Rauhalan omiin kokemuksiin, vaan on täysin fiktiivinen.

En malttanut kuitenkaan jättää kirjoittamatta, sillä minulle Taivaslaulu oli lähes täydellinen lukukokemus. Ensinnäkin Rauhalan käyttämä rikas ja persoonallinen kieli teki suuren vaikutuksen. Tekstin rytmi ja vivahteikas sanasto muistuttavat minua siitä, miksi rakastan äidinkieltäni. Rauhalan kielen lumo syntyy esimerkiksi luonnonläheisyydestä, toistoista, luottamuksesta yksinkertaisuuden voimaan.

Olen äitimaa. Olen musta multa ja kylvetty siemen. Olen kohoava oras ja keltainen tähkä. Olen elonleikkuu ja viluinen pelto. Olen lumen alla lepäävä routamulta.

Olen omenapuu. Olen tuoksuva kukka ja kuulas hedelmä. Olen pienten lintusten pesäpuu. Olen isojen lintujen laulupuu. Olen taivaalle kurottava huurteinen lehdetön puu.

Sykähdyttävän kielen lisäksi vaikuttavaa kirjassa on aiheen käsittely. Rauhala onnistuu kertomaan minulle vieraasta aiheesta, lestadiolaisuudesta, elämänmakuisesti ja todentuntuisesti.

Taivaslaulu on ennen kaikkea Viljan ja Aleksin rakkaustarina. He ovat vanhoillislestadiolaisia, jotka ovat avioituneet seurusteluvuosien jälkeen. Kaikenlainen ehkäisy on kielletty, joten naimisiinmeno tarkoittaa, että vauvoja alkaa tulla. Vauvankoppa ei ehdi edes pölyyntyä vintillä, niin usein sitä tarvitaan.

Kertojana toimii Vilja, jonka jaksamista lastentulo koettelee.

Olen elämän ja kasvun kuluttama nainen, nuorena vanhentunut. Peilistä näen vieraan kalpean hahmon, jonka sameisiin silmiin on vaikea kohdistaa katsetta ja jonka kirsikkasuuhun on kasvanut riisipiirakkareuna. Keho, jolle on tapahtunut liian paljon liian lyhyessä ajassa, kohmettuu. Sen täytyy vaientaa sisältä kantautuva meteli.

Viljan kertoman kanssa vuorottelevat uskonkappaleita tutkiskelevat blogikirjoitukset ja lasten nukkeleikkien kuvaukset.

Kellot sois, eikä ne olis tyhmät tonttulakinkulkuset vaan ihan oikeat kirkonkellot. Kumahus kaikus kauas, ja koko kylä kiiruhtas mustassa kumarassa jonossa kattomaan valkosta arkkua ja Prinsessa-Lumikkia. Ne pyytäs toisilta lainaan nenäliinoja, mutta kellään ei olis antaa, ku omat olis jo litimärät.

Leikkikatkelmat kuvaavat oivaltavasti  lasten tapaa käsitellä vaikeitakin asioita. Nukkeleikin aiheiksi päätyvät esimerkiksi sairaus, kuolema, uskovaisten erilaisuus. Lasten suuhun pantu puhekieli jäljittelee hienosti lasten mielikuvituksellista leikkien kieltä.

Taivaslaulu on minusta rakenteeltaan, kieleltään, aiheen käsittelyltään ja tunnelmiltaan hätkähdyttävä esikoiskirja. Toivon, että näin mainio teos ei saa sensaatiokirjan leimaa julkisuuspyörityksestä huolimatta. Sen sijaan toivon, että se herättäisi keskustelua tärkeästä aiheesta ja tarjoaisi mieleenpainuvia lukukokemuksia mahdollisimman monille lukijoille.

Kirjabloggaajat lukevat lukutaitoa

Tänään 8.9. vietetään kansainvälistä lukutaitopäivää. Lukutaito voi tuntua täällä Suomessa itsestäänselvyydeltä, mutta maailmassa edelleen joka kuudes aikuinen on lukutaidoton, eli noin 800 miljoonaa aikuista on vailla tätä taitoa. Ja vain kolmanneksella lapsista on mahdollisuus käydä koulua.

Kirjabloggaajat lukevat viikon ajan (6.9.–13.9.) Suomen Pakolaisavun Lukutaitokampanjan hyväksi. Suomen Pakolaisapu järjestää lukutaitokoulutusta pakolaisille ja paluumuuttajille tällä hetkellä Sierra Leonessa, Liberiassa, Ugandassa ja Thaimaassa. Haluamme olla mukana tukemassa tärkeää lukutaitoa edistävää työtä ja haastamme samalla lukijammekin mukaan auttamaan.

Viikon mittaisen tempauksen ideana on lahjoittaa euro jokaisesta luetusta kirjasta ja kannustaa lukijat toimimaan samoin. Kirjabloggaajia on kampanjassa mukana reilut kolmekymmentä, ja koordinoijana toimii Kirjainten virrassa -blogin Hanna.

Haastankin nyt lukijani lahjoittamaan yhden euron jokaisesta luetusta kirjasta. Jokainen euro on tärkeä, sillä esimerkiksi neljällä eurolla saa hankittua yhden lukutaito-opiskelijan koulutarvikkeet. (Kampanjasivuilla minimilahjoitus on tosin 5 euroa.) 

Kirjabloggaajat keräävät rahaa kampanjalle ensi perjantaihin asti, joten vielä ehtii hyvin mukaan. Nyt ei ole kiritetä kirjojen sivumäärillä, vaan teosten määrällä :) Osallistu sinäkin kampanjan kautta hyväntekeväisyystyöhön Jelpi-sivustolla.

Tein jo pienen lahjoituksen kampanjalle ja tulevana perjantaina lasken viikossa lukemieni kirjojen määrän – yritän saada luettua perjantaihin mennessä ainakin vitosella!

Kolmas Knausgård ja kirjojen ostamisesta

Knausgårdin suomalainen kustantaja Like oli merkinnyt sivuilleen Knausgårdin Taisteluni-sarjan kolmannen kirjan ilmestymisajaksi syyskuun, mutta toiveikkaana kävin jo elokuun puolella pariin otteeseen kuikuilemassa lähimmässä Suomalaisessa kirjakaupassa, josko kolmas osa olisi ilmestynyt. Hukkareissujen jälkeen päätin tilata kirjan nettikaupasta. Kirja maksoi normaalihintaisena 23,90 euroa. 

Viime torstaina kirja vihdoin oli saapunut lähimmälle R-kioskille, ja pistin miehen hakureissulle, sillä itse lojuin flunssan väsyttämänä sohvan pohjalla. Kurkkukipu ja lihassärky unohtuivat hetkeksi, kun sain uutukaisen Knausgårdin käsiini! Jestas, miten sitä voikaan tulla näin iloiseksi yhdestä kirjasta! Onnenhuumasta huolimatta päätin lykätä kirjan lukemista terveempiin päiviin, ettei lukukokemus kärsisi sairaudesta.

Aiemmat Taisteluni-sarjan kirjat ovat lietsoneet minut Knausgård-faniksi. Olen päätynyt hehkuttamaan tätä norjalaista kirjailjaa blogin postauksissa (Ensimmäinen kirja ja Toinen kirja) sekä esimerkiksi täällä. Kirjoittelen mietteitäni kolmannesta kirjasta, jahka saan kirjan luettua.

Kuten blogiani seuraavat tietävät, lainaan valtaosan lukemistani kirjoista kirjastosta eli työpaikalta. Sen lisäksi kerään Otavan kirjastoa ja Tammen keltaista kirjastoa, joihin kuuluvia kirjoja ostan lähinnä käytettyinä. Kalenterin välissä kulkeekin aina mukana listat noiden kahden kirjasarjan kirjoista, jotta ei tule hankittua tuplia.

Uutena ja normaalihintaisena ostan siis melko vähän kirjoja. Huomaan, että työ kirjastossa on vähentänyt ostohalujani entisestään. Varaamalla saa uutuuskirjatkin luettavakseen, eikä ennakkoon hyvältä vaikuttava kirja välttämättä olekaan kummoinen lukukokemus.

Poikkeuksen linjaani tekevät lempikirjailijani, kuten esimerkiksi Riikka Pulkkinen, Sofi Oksanen, Pirkko Saisio ja tietysti nykyään myös Knausgård. Näiden kirjailijoiden teokset ostan heti niiden ilmestyttyä välittämättä arvioista. Uumoilen, että myös Murakamin opukset täytyy jatkossa liittää näihin pakko saada -kirjoihin. 

Täysihintaisten kirjojen ostaminen ei ole arkea minulle, vaan pikemminkin ainutlaatuinen, harkittu teko. Tähän vaikuttavat ainakin kirjojen hinta, tilanpuute ja periaate välttää turhaa kuluttamista. Jotkin kirjat on kaikesta huolimatta ihana omistaa ja hankkia heti tuoreeltaan.

Helmi Kekkonen: Valinta (2011)

Äänikirja.

Lukija: Pinja Flink.

Kesto: 4 t 23 min

Äänikirjan kustantaja: BTJ.

Oma arvio: 2/5.

Mistä minulle: lainasin kirjastosta.

Kuva jäi hailakaksi ja epätarkaksi lukukokemuksen tavoin.

Valinta alkaa siitä, kun perheen isä on kuollut, ja Aava-tytär saapuu kotiin tyhjentämään taloa äidin kanssa. Kaksi muuta aikuista lasta ovat läsnä tarinassa, vaikka ovatkin poissa. Tavaroiden ja muistojen penkominen tuovat mieleen hyviä ja huonoja asioita menneisyydestä, aurinkoisia ja kipeitä. Ja paljastuuhan perheen historiassa salaisuuksiakin.

Luvuissa kertojina toivat vuoroin tytär Aava ja perheen äiti Ruut. Äänikirjaa kuunnellessa tämä tuotti hankaluuksia, sillä jos kuuntelu piti lopettaa kesken luvun, ei seuraavalla kerralla välttämättä heti havainnut, kumpi kertoja on äänessä. Kertojien näkökulmat ovat toki erilaiset, mutta eroa olisi voinut tuoda enemmän esille esimerkiksi kielen avulla.

Pidin Kekkosen pelkistetystä ja harkitusta kielestä, mutta äänikirjan lukijasta en niinkään. Naislukijalla oli minusta liian kylmä ja ilmeetön ääni.

Noin puolivälissä aloin odottaa, että loppuisi jo: jotenkaan en missään vaiheessa päässyt tarinaan sisälle, se tuntui yhdentekevältä. Kuluneelta. Yllätyksettömältä. Elämä on valintoja, joiden seurausten kanssa on vain elettävä. Niin.

Nyt huomaan, että eivät kaikki muutkaan ole tähän varauksetta ihastuneet. Esimerkiksi Jenni kertoo siitä, kuinka kirja ei täyttänytkään odotuksia. Samaisen äänikirjan kuunnellut Maija teki saman päätöksen kuin minä: jatkossa aion nimenomaan lukea Kekkosta, en kuunnella.