Pauliina Rauhala: Taivaslaulu (2013)

Kustantaja: Gummerus.

Sivumäärä: 281.

Oma arvio: 4½/5.

Mistä minulle: lainasin kirjastosta.

Kuva: gummerus.fi
Kansi: Tuomo Parikka

On lukutaitokampanjan ensimmäisen kirjapostaukseni aika. Luin Taivaslaulun jo perjantain ja lauantain aikana, mutta olen kärsinyt kirjoitusjumista. Olen lukenut tällä viikolla useita kirjoja ja yritän saada ne tänne blogiin asti tänään ja huomenna, kun kampanja-aikaa on vielä jäljellä.

Osittain kirjoitusjumini johtui siitä, että pohdin, haluanko kirjoittaa kirjasta ollenkaan. Rauhalan esikoista on kehuttu kirjablogeissa jo viikkoja, ellei kuukausia, kun ennakkokappaleita lukeneet bloggaajakollegat ovat sitä hehkuttaneet. Mietin, haluanko liittyä tähän ylistyskuoroon vai pysyttelenkö hiljaa.

Toinen jumin syy löytyy kirjan polttavasta ajankohtaisuudesta. Haluanko työntää lusikkani tähän soppaan? Ainakin toinen iltapäivälehti oli alkuviikosta tarttunut kirjan aiheeseen. Ainoa kalenterini on kuukautiskierto. Lainaus loisti keltaisessa lööpissä, kun kävin illalla kaupassa. Jäin miettimään, mitä tällainen otsikointi ja julkisuus kirjalle tekevät. Hyvä sinänsä, jos kiinnostus kirjaa kohtaan nousee ja yhä useampi tarttuu siihen. Huonompi puoli minusta on se, jos päädytään vain repostelemaan kirjan aihetta sensaatiohakuisesti ja jopa levittelemään väärää tietoa. Kirjahan ei perustu Rauhalan omiin kokemuksiin, vaan on täysin fiktiivinen.

En malttanut kuitenkaan jättää kirjoittamatta, sillä minulle Taivaslaulu oli lähes täydellinen lukukokemus. Ensinnäkin Rauhalan käyttämä rikas ja persoonallinen kieli teki suuren vaikutuksen. Tekstin rytmi ja vivahteikas sanasto muistuttavat minua siitä, miksi rakastan äidinkieltäni. Rauhalan kielen lumo syntyy esimerkiksi luonnonläheisyydestä, toistoista, luottamuksesta yksinkertaisuuden voimaan.

Olen äitimaa. Olen musta multa ja kylvetty siemen. Olen kohoava oras ja keltainen tähkä. Olen elonleikkuu ja viluinen pelto. Olen lumen alla lepäävä routamulta.

Olen omenapuu. Olen tuoksuva kukka ja kuulas hedelmä. Olen pienten lintusten pesäpuu. Olen isojen lintujen laulupuu. Olen taivaalle kurottava huurteinen lehdetön puu.

Sykähdyttävän kielen lisäksi vaikuttavaa kirjassa on aiheen käsittely. Rauhala onnistuu kertomaan minulle vieraasta aiheesta, lestadiolaisuudesta, elämänmakuisesti ja todentuntuisesti.

Taivaslaulu on ennen kaikkea Viljan ja Aleksin rakkaustarina. He ovat vanhoillislestadiolaisia, jotka ovat avioituneet seurusteluvuosien jälkeen. Kaikenlainen ehkäisy on kielletty, joten naimisiinmeno tarkoittaa, että vauvoja alkaa tulla. Vauvankoppa ei ehdi edes pölyyntyä vintillä, niin usein sitä tarvitaan.

Kertojana toimii Vilja, jonka jaksamista lastentulo koettelee.

Olen elämän ja kasvun kuluttama nainen, nuorena vanhentunut. Peilistä näen vieraan kalpean hahmon, jonka sameisiin silmiin on vaikea kohdistaa katsetta ja jonka kirsikkasuuhun on kasvanut riisipiirakkareuna. Keho, jolle on tapahtunut liian paljon liian lyhyessä ajassa, kohmettuu. Sen täytyy vaientaa sisältä kantautuva meteli.

Viljan kertoman kanssa vuorottelevat uskonkappaleita tutkiskelevat blogikirjoitukset ja lasten nukkeleikkien kuvaukset.

Kellot sois, eikä ne olis tyhmät tonttulakinkulkuset vaan ihan oikeat kirkonkellot. Kumahus kaikus kauas, ja koko kylä kiiruhtas mustassa kumarassa jonossa kattomaan valkosta arkkua ja Prinsessa-Lumikkia. Ne pyytäs toisilta lainaan nenäliinoja, mutta kellään ei olis antaa, ku omat olis jo litimärät.

Leikkikatkelmat kuvaavat oivaltavasti  lasten tapaa käsitellä vaikeitakin asioita. Nukkeleikin aiheiksi päätyvät esimerkiksi sairaus, kuolema, uskovaisten erilaisuus. Lasten suuhun pantu puhekieli jäljittelee hienosti lasten mielikuvituksellista leikkien kieltä.

Taivaslaulu on minusta rakenteeltaan, kieleltään, aiheen käsittelyltään ja tunnelmiltaan hätkähdyttävä esikoiskirja. Toivon, että näin mainio teos ei saa sensaatiokirjan leimaa julkisuuspyörityksestä huolimatta. Sen sijaan toivon, että se herättäisi keskustelua tärkeästä aiheesta ja tarjoaisi mieleenpainuvia lukukokemuksia mahdollisimman monille lukijoille.