Riikka Ala-Harja: Reikä (2013)

Kustantaja: Like.

Sivumäärä: 154.

Oma arvio: 4/5.

Mistä minulle: lainasin kirjastosta.

Olen lukenut joitakin Ala-Harjan teoksia aiemmin, viimeisimpänä Finlandia-ehdokkaan Maihinnousu. Sen luettuani en ollut järin ihastunut Ala-Harjan raporttimaiseen kieleen ja aiheen käsittelyyn. Novellikokoelma Reikä olikin paljon positiivisempi lukukokemus: novelleihin Ala-Harjan pelkistetty kerronta sopii mielestäni mainiosti. Ytimekkäät lauseet, tarinoiden aukkoisuus ja vihjailevuus tekevät novelleista dynaamisia.

Eripituisissa novelleissa toistuvat esimerkiksi ikääntyminen, syrjäytyneisyys tai paremminkin yksinäisyys, luonto, eläimet ja arkiset havainnot. Novelleissa esiintyvät reiät voivat olla konkreettisia tai henkisiä. Novellien henkilöiltä usein puuttuu elämästä jotakin, joko he ovat sen menettäneet tai heillä ei ole sitä koskaan ollutkaan. Menetys ja kuolema tekevät tunnelmasta  painostavan. Kansikuva ei minun silmissäni ilmennä novellien tunnelmia.

Tarmo on kokoelman pisin teksti ja kokoelman helmi. Novellin nimihenkilö on kirjastotyötekijä, joka 50-vuotissyntymäpäivänsä aattona huomaa yksinäisyytensä kolhouden. En voi olla takertumatta muutamiin kirjastodetaljeihin, jotka pistivät novellissa silmään.

Tarmo on novellissa välillä kirjastovirkailija, välillä kirjastonhoitaja – nämä ovat oikeasti eri ammattinimikkeitä, joita ei voi käyttää synonyymeina.  Kirjastovirkailijalla on ammatillinen koulutus, kun taas kirjastonhoitaja on opiskellut korkeakoulussa tietyt opinnot. Tarmo on opiskellut kirjallisuutta yliopistolla, joten hänellä voisi siis hyvinkin olla kirjastonhoitajan pätevyys. Tätä novelli ei kerro, eikä sillä ole väliäkään, mutta molempia hän ei mitenkään voi olla yhtä aikaa.

Tarmo-novelli ruokkii perinteistä käsitystä kirjastoalasta: virkailija istuu tiskin takana ja ottaa vastaan palautuksia. Pientä muutosvastarintaa on myös ilmassa, sillä Tarmon mielestä automaatit eivät voi korvata ihmisiä. Mielenkiintoista luettavaa ajankohtaiseen kirjastojen itsepalvelukeskusteluun peilattuna. Ja hauislihakset ovat kunnossa jatkuvan kirjojen nostelun vuoksi, niinhän meillä kaikilla kirjastolaisilla!

Reikä muistutti minua siitä, että novelleja voisi lukea vähän useamminkin. Pidän siitä, kun tarinat haastavat lukijan ja että kaikki ei välttämättä selviä. Romaaneissa liika epämääräisyys on monesti rasittavaa, mutta novelleissa kestän sen paremmin. Esimerkiksi Metsä-novellissa lukija – ainakin minä – joutuu pohtimaan henkilöiden suhteita ja nimityksiä. Kuka onkaan isä, kuka lapsi, entä tämä Jarkko sitten?

Luin parikin kokoelman novellia kahteen kertaan. Tarmon siksi, että se oli niin hyvä. Metsän siksi, koska en ensilukemalla pysynyt henkilöissä kärryillä. Tekstit kestävät hyvin useita lukukertoja, jotkut jopa vaativat sitä, ja ne näyttäytyvät toisella kerralla hieman toisenlaisina. Jotkin myös paranevat entisestään uudelleen luettuna.