Antti Tuuri: Bospor Express (2013)

Kustantaja: Otava.

Sivumäärä: 202.

Oma arvio: 4/5.

Mistä minulle: lainasin kirjastosta.

Kansi: Kirsti Maula.

Postauksia ilmestyy tällä viikolla tiiviiseen tahtiin ajastettuina, sillä urakoin viikonloppuna syksyn mittaan luettuja kirjoja teksteiksi. Tuurin Bospor Expressin luin ennen Helsingin kirjamessuja, koska ajatuksenani oli mennä kuuntelemaan kirjailijaa messuilla. Sohlailin aikataulujen kanssa enkä lopulta nähnyt Tuuria messuilla, mutta en surrut sitä suuremmin, sillä olen nähnyt hänen esiintyvän monesti aiemmin. Bospor Express on ensimmäinen ei-fiktiivinen teos, jonka häneltä luin, enkä joutunut taaskaan pettymään!

Nyt kun pisteytän useampia kirjoja peräjälkeen, pisteiden jako pohdituttaa. Jakelen vain kärkipään numeroita – mitäs järkeä tällaisessa "hehkuttamisessa" on? Pitäisikö pisteistä luopua kokonaan? Vielä en ole valmis tekemään päätöstä, että poistaisin (ontuvan) pisteytyssysteemini. Syy kärkipään pisteiden painottumiseen on yksinkertaisesti siinä, että olen opetellut jättämään epäkiinnostavat ja tökkivät kirjat kesken. Ja niitä on ollut paljon.

Luonnostelin jo postausta otsikolla "Kun lukeminen kriisiytyi", mutta se tilitys jääköön koneen uumeniin. Pointtini tekstissä oli, että kun on lukenut uusimman Knausgårdin, Murakamin 1Q84:n, huippuhyvän esikoiskirjan ja hurjan yllättäjän, niin mitä sitä enää voi lukea? Kaikki maistuu puulta, voinko lukea enää mitään?

Syksyn ja oikeastaan jo menneen kesän aikana luin monia vavisuttavia kirjoja, joista osasta bloggaus on vasta tulossa, ja samalla olen huomannut, kuinka uutuusproosa tökkii. En ole koskaan aiemmin jättänyt kesken niin monia kirjoja kuin olen jättänyt tämän syksyn aikana. Jos kirja ei liikuta minussa mitään ensimmäiseen viiteenkymmeneen sivuun, niin annan olla. Joskus olen huomannut tämän jo paljon aiemminkin.

Olen alkanut miettiä, onko minuun tullut lukijana jokin vika. En päässyt alkua pidemmälle esimerkiksi Teirin, Konstigin, Snellmanin, Gröschnerin, Schalanskyn, Hosseinin, Hurman, Pelon, Tervon, Krohnin enkä Vilkkumaan uutuuksissa. Jälkimmäisestä keskeytyksestä voisin syyttää osin myös lukemani kirjan e-kirjaformaattia, sillä en ole aivan valmis myöntämään, etten pitäisi ikisuosikkini proosasta. 

Kirjan kesken jättäminen ei aina välttämättä ole näin negatiivissävytteinen kokemus. Olen jättänyt kesken esimerkiksi Oksasen Kun kyyhkyset katosivat ja Lundbergin Jään, joista tiesin heti, että tulen ne jossakin vaiheessa lukemaan. Jälkimmäisen luinkin loppuun nyt syksyllä, ja se osoittautui hienoksi kirjaksi. Keskenjättämisen hetkellä aika vain ei ollut oikea. Tänä syksynä aika vain ei todellakaan ole ollut suotuisa uutuuskirjoille ja minulle. 

Aloitin lukemiseni kriisiavun niin, että palautin kirjastoon (lähes) kaikki lainani ja päätin unohtaa uutuudet ja päivänpolttavat kirjat. Luen loppuvuoden oman kirjahyllyn kirjoja tähtäimenä kavuta Halti-tunturille Kirjavuori-haasteessa. Ensi vuodelle keksin lukemiselleni mainion jujun, josta kerron vuodenvaihteessa tarkemmin.

Eksyin aika hyvin sivuraiteille, nyt pitäisi varmaankin sanoa jotakin otsikon kirjasta! Tuuri on kutsuttu kirjallisuusfestivaaleille Turkkiin, eikä hän halua matkustaa lentokoneella. Niinpä kirjailija matkustaa kohteeseensa laivoilla ja junilla reittiä Tukholma–Kööpenhamina–Hampuri–Wien–Budapest–Belgrad–Istanbul. Viimeisen välin hän taittaa idän pikajunalla, Bospor Expressillä. Aikaavievän matkustustavan motiivina on kiireettömyyden tavoittelu, eivät pelot.

Tuuri on matkapäiväkirjansa perusteella säntillinen ja työorientoitunut kahviloista nautiskelija, joka on myös altis kommelluksille. Vaikka sattuisi välikohtauksia, ja kirjailija liikkuisi miljoonakaupungin vilskeessä, niin hän ei kadota seesteistä ja rauhallista elämänasennettaan.

Matkapäiväkirjaan tallentuu havaintoja paikoista, tilanteista ja matkalla tavatuista ihmisistä. Kirjailijakonkari kommentoi matkustamisen lomassa myös kirjailijan ammattia ja kirja-alaa:

Näyttelystä tultuani söin lounaan museon lähellä japanilaisessa ravintolassa. Mietin, että minunkin pitäisi ehkä ottaa itselleni uusi kirjailijanimi ja antaa nykyinen nimeni jollekin kirjailijaksi haluavalle nuorelle. Tämä alkaisi julkaista kirjoja minun nimelläni ja minä julkaisisin kirjani aivan uudella nimellä. Arvostelijat kiittäisivät Antti Tuuria uudistumisesta, ja uudesta kirjailijanimestäni sanottaisiin ehkä että olin uusi, raikas tuulahdus suomalaisen kirjallisuuden ummehtuneessa ilmakehässä.

Tuurista on tullut minulle kirjallinen tukipilari. Kirjailija kynästä tulee perusproosaa ilman kikkailuja. Tuurilla on selkeä lause, ja teksteihin syntyy tunnistettava lakoninen poljento. Iloitsen jo nyt siitä kirjaston hyllyllisestä Tuurin kirjoja, jotka minulla on lukematta. Olen matkannut Tuurin kyydissä sotatantereilla, New Yorkissa ja nyt Turkissakin, ja vielä on onneksi monia matkoja jäljellä.