Joulukuun luetut ja vuosikatsaus

Ensin lyhytarviot joulukuussa luetuista mutta bloggaamattomista kirjoista. Sitten vuorossa ovat linkit joulukuussa blogattuihin kirjoihin, jonka jälkeen pieni summaus päättyvästä vuodesta – kera tilastojen!

Bloggaamattomat

Arno Kotro: Sanovat sitä rakkaudeksi (2003) (134 s.)
Like.

Oma arvio: 4½/5.

Mistä minulle: ostin käytettynä.

Kansi: Tommi Tukiainen.
Kuva: like.fi

Kotron verbaliikka ihastuttaa. Rakastan kielellä leikittelyä ja sanojen merkitysten venyttämistä. Erään rakkaussuhteen alkua, arkea ja loppua kuvatessaan Kotro tekee mainioita huomioita, joista ainakin osa on sovitettavissa suhteeseen kuin suhteeseen.

* * *

Doris lessing: Viides lapsi (1988) (160 s.)

Alkuteos: The Fifth Child.

Suomentaja: Heidi Järvenpää (1989).Otava.

Oma arvio: 4/5.

Mistä minulle: ostin käytettynä.

Kannen maalaus: Jaakko Ollikainen.

Harriet ja David perustavat perheen nuorina. Lähipiirin kummasteluista huolimatta he haluavat suuren perheen, joten lapset ovat tervetulleita. Kaikki menee mallikkaasti, kunnes Harriet alkaa odottaa viidettä lasta. Viides lapsi, Ben, ajaa äitinsä hulluuden partaalle jo raskausaikana potkuillaan ja suurikokoisuudellaan.

Voimakas Ben vaatii syntymästään saakka paljon huomiota ja valvomista, mikä ei voi olla vaikuttamatta perheen keskinäisiin suhteisiin. Benin erilaisuuden kohtaaminen ja sen kanssa eläminen sekä Harrietin äidinrakkaus ovat koskettavaa ja ajatuksia herättävää luettavaa.

Ben saa ajattelemaan... kaikkia niitä erilaisia ihmisiä, joita maapallolla on joskus elänyt – heidän täytyy olla jossakin meissä itsessämme.

Blogatut

Suzanne Collins: Nälkäpeli: Vihan liekit (2009). 412 s.

Suzanne Collins: Nälkäpeli: Matkijanärhi (2010). 362 s.

Joyce Carol Oates: Kosto: rakkaustarina (2003). 157 s.


Joulukuussa blogatuista kirjoista kertyi sivuja yhteensä 1225. Ihan en saanut nollattua luettujen kirjojen bloggaustilannetta, sillä Murakamin 1Q84:n tekstit muhivat edelleen luonnoksissa. Uusi vuosi olisi ollut kiva aloittaa tyhjältä pöydältä, mutta Murakamitekstit joutuvat odottelemaan vielä vuoroaan.

Kokosin tässä erään lomapäivän ratoksi tilastoja blogini pian kaksivuotiselta taipaleelta. Blogini täyttää kaksi vuotta tammmikuun alkupuolella 2014. Ensimmäisenä blogivuotenani 2012 kirjoitin Kirjakimarassa 40 kirjasta, joissa oli yhteensä 10461 sivua. Nyt päättyvänä vuonna 2013 luin 87 kirjaa, joista kertyi sivuja 20021! Hieno kasvu!

Loppusyksystä olin tosin jo varma, että saan tänä vuonna luettua sata kirjaa helposti, mutta kyse olikin laskuvirheestä. Krhm. Satasen rikkomisessa onkin tavoitetta alkavalle vuodelle!

Hieman kismittää, kun äsken huomasin, että sadannen postauksen rajapyykki vilahti ohi ihan huomaamatta. Sitä olisi ollut syytä juhlistaa, edes huomioida.

Päättyvän vuoden aikana ehti blogissa ja sen ympärillä tapahtua monia mieluisia asioita. Ehdin maratoonata kirjojen kanssa pari kertaa: kesäkuussa sateisessa säässä mökillä ja heinäkuun lämmössä, jolloin olin mukana Blogistanian yhteismaratonilla.


Merkittävä tapahtuma tänä vuonna oli myös kirjabloggaajien osallistuminen Suomen Pakolaisavun Lukutaito-kampanjaan.

Vuonna 2014 ilostuin kovasti ensimmäisistä arvostelukappaleistani. Kirjat olivat nuortenkirjoja, enkä lopulta blogannut kuin yhdestä, mutta jonkinlainen merkkipaalu se kuitenkin oli.

Blogin lukijamäärä on noussut kivasti vuoden aikana: noin viidestäkymmenestä reiluun kahdeksaankymmeneen.

Menneenä kesänä perustin blogille Facebook-sivut, joista tykkää tällä hetkellä 47 henkilöä. Voisin olla aktiivisempi someilija, mutta parantamisen varaahan on hyvä olla.

Haasterintamalla hauskinta oli ensimmäisen oman haasteen perustaminen: Teemamaana Saksa starttasi alkuvuodesta ja Helsingin kirjamessuihin mennessä haasteen sai suoritettua seitsemän bloggaajaa. Vau! Muiden perustamien haasteiden suorittaminen sen sijaan takkusi. Lukudiplomi ja Kirjavuorelle kiipeäminen jäivät puolitiehen.

Ihan yllätyin, kun aloin kirjoittamaan kuluneesta vuodesta. Mitä kaikkea yhteen blogivuoteen onkaan mahtunut!

Yhden uudenvuodenlupauksen teen blogiin tai oikeammin lukemiseen liittyen, ja se on lukea vähintään yksi kirja jokaiselta seuraavista kirjailijoista: John Irving, Paul Auster, Joyce Carol Oates, Doris Lessing, Siri Hustvedt, Juha Itkonen, Antti  Tuuri. Tämä siksi, että muistaisin keskittyä lukemaan lempikirjailijoitani ja kiinnostavia uudehkoja tuttavuuksia ja uskaltaisin jättää jatkuvan vielä parempien etsimisen vähemmälle. (Murakamia ja Knausgårdia ei listalla näy, koska heidän uutuutensa luen joka tapauksessa.)

Tiedän siis jo noin kymmenen kirjaa, jotka haluan ja aion varmuudella lukea. Mitä muuta onkaan suunnitelmissa alkavalle blogivuodelle?

 Olen pidempään kaiholla seurannut bloggaajakollegoiden kirjallisia maailmavalloituksia, joten maailmanympärimatkalle lähden minäkin! Ihan vuodessa en aio yrittää maailman ympäri, kuten hurjin on tehnyt, enkä ehkä edes kahdessa, mutta joka tapauksessa alan lukea tarkoitushakuisesti kirjoja ympäri maailmaa. Kerron lukusuunnitelmistani tarkemmin alkuvuodesta, koska kaikki hauskat projektit kuuluu aloittaa silloin :) Kartta on jo hankittu...

Nyt lopetan jaarittelun ja toivotan kaikille Kirjakimaran lukijoille

hyvää ja rauhallista uutta vuotta 2014!

Joyce Carol Oates: Kosto: rakkaustarina (2003)

Alkuteos: Rape: A Love Story.
Suomentaja: Kaijamari Sivill (2010).
Kustantaja: Otava.
Sivumäärä: 157.
Oma arvio: 5/5.

Mistä minulle: ostin uutena.

Kannen kuva: Araldo de Luca/Corbis/SKOY.

Kosto: rakkaustarina kertoo, kuinka yksinhuoltajaäiti Teena Maguire raiskataan ja mitä siitä seuraa. Teena päättää eräänä kesäkuisena iltana oikaista kotimatkalla puiston läpi. Teena ja hänen 12-vuotias tyttärensä Bethie ovat palaamasta itsenäisyyspäivän juhlista tuttavien luota. Puistossa joukko nuoria miehiä käy kaksikon kimppuun ja raahaa heidät venevajaan, jonka suojissa he raiskaavat ja pahoinpitelevät Teenan. Tytär pakenee venevajassa kanoottien taakse ja piilostaan käsin hän todistaa äitiinsä kohdistuvan hyökkäyksen.

Raiskaajien paettua Bethie saa haettua apua, ja vertavuotava äiti selviää. Tekijät ovat tiedossa, oikeudenkäynti alkaa, tämähän on selvä juttu? Vaan toisin käy. Syyttävä sormi kääntyy uhriin:

Se nainen! Millainen äiti retuuttaa pikkutytön mukaansa ryyppyjuhliin ja sitten jalan kotiin puiston poikki siihen aikaan yöstä, ei minkäänlaista arvsotelukykyä, hyvä tuuri ettei käynyt pahemmin, ei sille itselleen eikä tytölle, ajatella jos ne miehet olisivat olleet mustia, jos puistoon olisi tunkeutunut nekruja täydessä kokaiinipöllyssä, se olisi ollut vielä paljon pahempi, se nainen oli taatusti humalassa, kokapöllyssä itsekin, sehän oli juhlinut alkuillasta saakka, kyllähän sen arvaa missä kunnossa se puoliltaöin oli, miten helkkarissa Teena Maguire muka edes tajusi kuka sen kanssa makasi? Ja kuinka moni?

Syytökset ja epäilyt vyöryvät, vaikka Teena on selvinnyt hädin tuskin hengissä. Ympäröivä yhteisö tuomitsee Teenan, mutta joukossa on onneksi myös toisin ajattelevia, kuten poliisi Droomor. Kirjan voikin lukea kommenttina epäluotettavaa oikeuslaitosta ja sisäänpäinlämpiävän yhteisön moraalia vastaan.

Ennen kaikkea kirja pakottaa ajattelemaan seksuaalista väkivaltaa ja vallankäyttöä ja eritoten uhrin syyllistämistä. Ahtaimmissa ajatusmalleissa jo sen perusteella, että on nainen, voidaan tulkita osasyylliseksi raiskaukseen. Pukeutumisesta, käytöksestä, henkilöhistoriasta tai alkoholinkäytöstä saadaan helposti lisävoimaa syytöksille; näin käy myös Teenalle. Amnesty Internationalin sivuilla määritellään napakasti:

Seksuaalinen itsemääräämisoikeus on ihmisoikeus, ja seksi ilman toisen osapuolen suostumusta on seksuaalista väkivaltaa. Tätä tosiasiaa eivät muuta flirttailu, lyhyt hame, humala tai yhteinen parisänky.

Hämmennyin kirjan nimen suomennoksesta, kun huomasin alkuteoksen nimen. Kirjan nimi on englanniksi Rape: A Love Story, jolloin näkökulma painottuu raiskaukseen. Suomennos Kosto: rakkaustarina korostaa raiskauksen jälkeisiä tapahtumia, joihin epäoikeudenmukainen oikeuskäsittely johtaa. Onkohan kustantaja halunnut silotella hieman, onko raiskausta pidetty liian raflaavana kirjan nimenä? Kyllä kai sanalla rape on samankaltainen voima englannissa?

Eri luvuissa on käytetty erilaisia kertojia. Kaikkitietävä kertoja havainnoi tapahtumia ja olosuhteita raportoiden, kun taas sinä-kertoja kohdistaa sanansa tapauksen vierestä todistaneelle tytölle. Jälkimmäinen kertojaratkaisu pakottaa lukijan tytön nahkoihin näkemään tapahtumaketjun hänen silmin.

Loppukevennykseksi vielä huomio kirjan kannesta. Ostin kirjan jonkin verkkokirjakaupan alesta noin vuosi sitten ja olen sittemmin nähnyt kannen monta kertaa kirjahyllyä järjestellessäni. Olen aina ajatellut, että kannessa on valkosipuleita! Kun luin kirjan, todella katsoin kansikuvaa ja näin, mitä kansikuva esittää. Nytkin kun kirjoitan tätä tekstiä, ja kirja on koneen vieressä, hahmotan kannen sivusilmällä valkosipuleiksi. Googlailin muita arvioita kirjasta ja sama huomio löytyy ainakin Karoliinan blogista. Todellinen harhautuskuva!

Kauhea, mutta hyvä. Näin kuvailin tätä ensimmäistä lukemaani Oatesia heti tuoreeltaan työkaverille. Kosto oli niin väkevä lukukokemus, että minun oli pakko lainata Oatesin Blondi kirjastosta joululomalukemiseksi. Alku vaikuttaa lupaavalta! Saattaa mennä tovi jos toinenkin ennen kuin tuo lähes tuhatsivuinen järkele on luettu ja päätyy blogiin asti.

Suzanne Collins: Nälkäpeli: Matkijanärhi (2010)

Alkuteos: Mockingjay.

Suomentaja: Helene Bützow (2010).

Kustantaja: WSOY.

Sivumäärä: 362.

Oma arvio: 2½/5.

Mistä minulle: ostin uutena.

Kannen kuva: Tim O'Brien.

Nälkäpeli-trilogian kaksi ensimmäistä osaa luin ahmien, vaikka väkivalta ja lerput juonenkäänteet paikoitellen puistattivat ja ärsyttivätkin. Tekstit löydät täältä: Nälkäpeli ja Nälkäpeli: Vihan liekit. Tämä päätösosa ei mielestäni yllä edellisten tasolle: se ei ole kannen lupausten mukainen huipennus vaan pikemminkin lässähdys.

Matkijanärhessä ei olla enää Nälkäpeli-areenalla. Peli on muuttunut sodaksi Capitolin ja kapinallisten Vyöhykkeiden välille. Katnissin kotivyöhyke on tuhottu, ja sen asukkaista osa on onnistuttu evakuoimaan Vyöhykkeelle 13, jossa asutaan maan alla tiukan valvontajärjestelmän alaisina. Katnissin johtamat kapinalliset pyrkivät murtamaan Capitolin vallan.

Väkivallan määrä on kasvanut trilogiassa kirja kirjalta ja saa huipennuksensa päätösosassa. Sota jos mikä kun on silmitöntä tappamista. Ruumiskasoja siellä, joukkotuho tuolla. Puistattaa.

Mielenkiintoni siis hiipui loppua kohden. Viemärimutantit olivat hieman liikaa tälle fantasiaa vieroksuvalle lukijalle, ja kaiken "kruunasi" epilogi, jota ilman loppu olisi ollut siedettävä. Uteliaisuuttani en edes harkinnut jättäväni kirjaa kesken, sillä pakkohan tarina oli saada päätökseen.

Suzanne Collins: Nälkäpeli: Vihan liekit (2009)

Alkuteos: Catching Fire.

Suomentaja: Helene Bützow (2010).

Kustantaja: WSOY.

Sivumäärä: 412.

Oma arvio: 3½/5.

Mistä minulle: ostin uutena.

Nälkäpelin kakkososassa on paljon trilogian aloitusosasta tuttua: koukuttava juoni, jännitystä nostattavaa tunnelmaa ja ihmissuhdepyöritystä. Kirja on ykkösosan tavoin varsinainen lukusukkula, ja luin sen yhdeltä istumalta.

Edellisessä kirjassa Nälkäpelin voittajiksi selviytyneet Katniss ja Peeta joutuvat lähtemään kaikki Vyöhykkeet kattavalle voittajakiertueelle. Katnissin toiminta koko kansalle televisioidussa Nälkäpelissä on lietsonut kapinaa Vyöhykkeillä, ja presidentti Snow pyrkii paikkaamaan tilannetta painostamalla Katnissia toimimaan kiertueella Capitolin toiveiden mukaisesti. Tiedossa on myös entistä hurjempi versio Nälkäpelistä: joka 25. vuosi osallistujat valitaan aiempien voittajien joukosta.

Katnissin sisupussiluonne nousee jälleen merkitsevään rooliin. Itsepäinen ja tarmokas nuori nainen ei pysty toimimaan vastoin luontoaan, vaikka seuraukset eivät olisikaan välttämättä mieluisia. Vahva sankaritar epäröi ainoastaan ihmissuhteissa: kolmiodraaman miesosapuolet Gale ja Peeta saavat tyytyä epäjohdonmukaiseen kohteluun.

Tässä kakkososassa väkivalta tulee enemmän iholle kuin edeltävässä kirjassa. Nälkäpelin perusajatushan on ahdistava ja lamauttava: tapa tai tule tapetuksi. Kuolemasta ja tappamisesta tehdään viihdettä, mikä on sairasta. Välillä lukiessani mietin, pitäisikö heittää koko kirja menemään, mutta jatkoin kuitenkin loppuun saakka.

Nälkäpeliä tuleekin lukea genrensä edustajana. Nuortenkirjoille nykyisin tyypilliset lohduttomat dystopiat tarjoavat mahdollisuuden ajatusleikkiin: mitä jos? Olen sitä mieltä, että Nälkäpeli sopii ajanvietelukemiseksi myös aikuisille, kunhan ei ota lukemaansa liian vakavasti.

Aion lukea trilogian päätösosan ennen kuin katson kirjoista tehdyt elokuvat. Haluan pitää kiinni omista mielikuvistani vielä viimeisen kirjan ajan.

Lokakuussa ja marraskuussa luetut

Loka- ja marraskuu ovat takanapän, ja nyt on vihdoin päästy turvallisesti joulukuun puolelle: mahtavaa! Joulun odotus on minusta ihanaa aikaa, kun taas lisääntyvä pimeys ja väsymys tekevät loppusyksystä tällaiselle kesäihmiselle aina rankan.

Hiljalleen kehittyvä joulumieli, erilaiset kalenterit, kynttilät, jouluvalot ja lähestyvä pieni joululoma piristävät. Varsinaista joulua tulee vietettyä tänä vuonna varmaankin kolmessa eri paikassa useampana päivänä, joten läheisten ihmisten seuraa ja hyvää ruokaa on tiedossa runsain mitoin. Toki huomenna koittavalla Berliinin-reissullakin on iloiseen mielialaan osansa!

Nyt ensin muutama lyhytarvio. Boström Knausgårdille ja Austerille haluaisin antaa enemmän tilaa ja huomiota, mutta aikatauluihin vedoten ne saavat vain lyhykäiset esittelyt osakseen. Parempi sekin kuin ei mitään. Lyhäreiden jälkeen ovat vuorossa linkit loka-marraskuussa luettuihin ja blogattuihin.

Bloggaamattomat:

Linda Boström Knausgård: Helioskatastrofi (2013) (138 s.)

Alkuteos: Helioskatastrofen.

Suomentaja: Petri Stenman (2013). Like.

Mistä minulle: lainasin kirjastosta.

Oma arvio: 4½/5.

Kannen kuva: Benjamin Goss.

Vanhemman mielisairaus, uskonnollinen sijaisperhe, kielilläpuhumisen taito. Nuoren Annan elämä on myllerryksessä, eivätkä hänen voimansa tahdo riittää. Tarinan tunnelmat ovat vahvoja, Annan maailma omalakinen.

Luin kirjan yhdeltä istumalta, ja nyt jokunen viikko myöhemmin tekisi mieli palata tekstin pariin uudelleen. Tarina jättää tilaa lukijan tulkinnoille ja kestäisi hyvin toisen lukukerran. Oikeastaan se vaatisi sitä. Kirjan nimi, kansikuva ja teemat johdattelevat hakemaan tulkinnolle tukea kreikkalaisesta mytologiasta.

Knasun vaimon pienoisromaani ei olekaan mikään miehensä maineella ratsastavan vaimon tekele, vaan taidokas, harkittu ja oivaltava teos.

* * *

Paul Auster: Yksinäisyyden äärellä (1982) (264 s.)

Alkuteos: The Invention of Solitude.

Suomentaja: Erkki Jukarainen (2005). Tammi.

Mistä minulle: sain lahjaksi.
Oma arvio: 4/5.

Aiemmin olen lukenut Austerilta muun muassa omaelämäkerrallisen Talvipäiväkirjan, ja Yksinäisyyden äärellä on ensin mainitusta pitäneelle mannaa. Auster kuvailee ja reflektoi perheensä historiaa ja etenkin isäänsä. Kirjan ensimmäinen puolikas piti tiiviisti otteessaan: isän kuoleman jälkeen vaiettu tragedia alkaa aueta. Kirjan jälkimmäisessä osassa fokus hieman katoaa, en tahtonut löytää punaista lankaa kaikkien kirjallisuusviitteiden ja -sitaattien joukosta. Silti mainio kirja!

* * *

Reko Lundán: Ilman suuria suruja (2002). (354 s.) 

WSOY.

Mistä minulle: ostin käytettynä.

Oma arvio: 3/5.

Päällys: Tuula Mäkiä.

Nuhruinen kansipaperi ja minun silmiini ruma kansi sopivat kirjan tarinaan sikäli, että siitä tulee nuhruinen ja ruma olo. Lundánin esikoinen kuvaa nuorten perheen perustamista, avioliiton karikkoja, itsenäistymistä, lasten kasvamista ja itsensä löytämistä sekä alkoholismia.

Kirja voitti Helsingin Sanomien esikoiskirjapalkinnon ilmestymisvuonnaan.


Lokakuussa blogatut

Peter Franzén: Samoilla silmillä (2013). 233 s.

Katja Jalkanen & Hanna Pudas: Rivien välissä (2013). 168 s.


Marraskuussa blogatut

Susanna Alakoski: Sikalat (2006). 282  s.

Roman Schatz: Berliini: oppaana Roman Schatz (2012). 255 s.

Ulla-Lena Lundberg: Jää (2012). 366 s.

Antti Tuuri: Bospor Express (2013). 202 s.

Siri Kolu: Pelko ihmisessä (2013). 283 s.

Karl Ove Knausgård: Taisteluni. Kolmas kirja (2009). 470 s.

Loka-marraskuussa luettuja sivuja kertyi 3015. Koko vuoden lukusaldo näyttäisi olevan 88 kirjaa, eli sadan rajapyykki häämöttää jo lähellä!

Joulukuussa luen vain oman hyllyn kirjoja, jotta pääsisin edes lähelle Kirjavuori-haasteen tavoitettani. Lähiviikkoina otan itseäni niskasta kiinni ja julkaisen molemmat 1Q84-tekstit, jotka ovat lojuneet luonnoksissa jo monta kuukautta. Ensi vuoden puolelle en kehtaa niitä roikottaa.

Huomenna (eli tuotapikaa tänään) selviää tämän vuoden Finlandia-voittaja. En ole lukenut tällä kertaa yhtäkään finalistia, joten en myöskään veikkaile voittajaa. Silti jännitän, kuka palkinnon mahtaa viedä...

Loppuviikon tallailen Berliinin katuja, ja blogihiljaisuutta on odotettavissa lähes viikon verran. Valokuvatuliaisia reissulta tulee blogiin sitten aikanaan! Bis bald!