Sivut

maanantai 30. joulukuuta 2013

Joyce Carol Oates: Kosto: rakkaustarina (2003)

Alkuteos: Rape: A Love Story.
Suomentaja: Kaijamari Sivill (2010).
Kustantaja: Otava.
Sivumäärä: 157.
Oma arvio: 5/5.
Mistä minulle: ostin uutena.
Kannen kuva: Araldo de Luca/Corbis/SKOY.
Kosto: rakkaustarina kertoo, kuinka yksinhuoltajaäiti Teena Maguire raiskataan ja mitä siitä seuraa. Teena päättää eräänä kesäkuisena iltana oikaista kotimatkalla puiston läpi. Teena ja hänen 12-vuotias tyttärensä Bethie ovat palaamasta itsenäisyyspäivän juhlista tuttavien luota. Puistossa joukko nuoria miehiä käy kaksikon kimppuun ja raahaa heidät venevajaan, jonka suojissa he raiskaavat ja pahoinpitelevät Teenan. Tytär pakenee venevajassa kanoottien taakse ja piilostaan käsin hän todistaa äitiinsä kohdistuvan hyökkäyksen.

Raiskaajien paettua Bethie saa haettua apua, ja vertavuotava äiti selviää. Tekijät ovat tiedossa, oikeudenkäynti alkaa, tämähän on selvä juttu? Vaan toisin käy. Syyttävä sormi kääntyy uhriin:
Se nainen! Millainen äiti retuuttaa pikkutytön mukaansa ryyppyjuhliin ja sitten jalan kotiin puiston poikki siihen aikaan yöstä, ei minkäänlaista arvsotelukykyä, hyvä tuuri ettei käynyt pahemmin, ei sille itselleen eikä tytölle, ajatella jos ne miehet olisivat olleet mustia, jos puistoon olisi tunkeutunut nekruja täydessä kokaiinipöllyssä, se olisi ollut vielä paljon pahempi, se nainen oli taatusti humalassa, kokapöllyssä itsekin, sehän oli juhlinut alkuillasta saakka, kyllähän sen arvaa missä kunnossa se puoliltaöin oli, miten helkkarissa Teena Maguire muka edes tajusi kuka sen kanssa makasi? Ja kuinka moni?
Syytökset ja epäilyt vyöryvät, vaikka Teena on selvinnyt hädin tuskin hengissä. Ympäröivä yhteisö tuomitsee Teenan, mutta joukossa on onneksi myös toisin ajattelevia, kuten poliisi Droomor. Kirjan voikin lukea kommenttina epäluotettavaa oikeuslaitosta ja sisäänpäinlämpiävän yhteisön moraalia vastaan.

Ennen kaikkea kirja pakottaa ajattelemaan seksuaalista väkivaltaa ja vallankäyttöä ja eritoten uhrin syyllistämistä. Ahtaimmissa ajatusmalleissa jo sen perusteella, että on nainen, voidaan tulkita osasyylliseksi raiskaukseen. Pukeutumisesta, käytöksestä, henkilöhistoriasta tai alkoholinkäytöstä saadaan helposti lisävoimaa syytöksille; näin käy myös Teenalle. Amnesty Internationalin sivuilla määritellään napakasti:
Seksuaalinen itsemääräämisoikeus on ihmisoikeus, ja seksi ilman toisen osapuolen suostumusta on seksuaalista väkivaltaa. Tätä tosiasiaa eivät muuta flirttailu, lyhyt hame, humala tai yhteinen parisänky.
Hämmennyin kirjan nimen suomennoksesta, kun huomasin alkuteoksen nimen. Kirjan nimi on englanniksi Rape: A Love Story, jolloin näkökulma painottuu raiskaukseen. Suomennos Kosto: rakkaustarina korostaa raiskauksen jälkeisiä tapahtumia, joihin epäoikeudenmukainen oikeuskäsittely johtaa. Onkohan kustantaja halunnut silotella hieman, onko raiskausta pidetty liian raflaavana kirjan nimenä? Kyllä kai sanalla rape on samankaltainen voima englannissa?

Eri luvuissa on käytetty erilaisia kertojia. Kaikkitietävä kertoja havainnoi tapahtumia ja olosuhteita raportoiden, kun taas sinä-kertoja kohdistaa sanansa tapauksen vierestä todistaneelle tytölle. Jälkimmäinen kertojaratkaisu pakottaa lukijan tytön nahkoihin näkemään tapahtumaketjun hänen silmin.

Loppukevennykseksi vielä huomio kirjan kannesta. Ostin kirjan jonkin verkkokirjakaupan alesta noin vuosi sitten ja olen sittemmin nähnyt kannen monta kertaa kirjahyllyä järjestellessäni. Olen aina ajatellut, että kannessa on valkosipuleita! Kun luin kirjan, todella katsoin kansikuvaa ja näin, mitä kansikuva esittää. Nytkin kun kirjoitan tätä tekstiä, ja kirja on koneen vieressä, hahmotan kannen sivusilmällä valkosipuleiksi. Googlailin muita arvioita kirjasta ja sama huomio löytyy ainakin Karoliinan blogista. Todellinen harhautuskuva!

Kauhea, mutta hyvä. Näin kuvailin tätä ensimmäistä lukemaani Oatesia heti tuoreeltaan työkaverille. Kosto oli niin väkevä lukukokemus, että minun oli pakko lainata Oatesin Blondi kirjastosta joululomalukemiseksi. Alku vaikuttaa lupaavalta! Saattaa mennä tovi jos toinenkin ennen kuin tuo lähes tuhatsivuinen järkele on luettu ja päätyy blogiin asti.

4 kommenttia:

  1. Hei, kirja herätti minussa useita huomioita:
    1. kirja vaikuttaa todelliselta, sillä se ei noudata perinteisiä juonenkaavoja (esim. Teenan ja poliisin välille ei synny suhdetta tms.). Teena on hahmoista paras: hän ajelehtii tarinan läpi kaljaa juoden ja yrittäen pitää mielensä jotenkin kasassa. Teenaa käy sääli, on vaikea edes yrittää kuvitella, miltä kammottavan rikoksen uhrista tuntuu joutua oikeudessa syytetyn asemaan!
    2. raiskauksesta leviävä pahuus kasvaa myyttisiin mittoihin, huipentuen poikien isän kuolemaan, kun hän yrittää rataa kokoon asianajajanpalkkiota, tai yhden tekijöistä itsemurhaan, tässä sanotaan painavasti se mitä sanotaan.
    3. Naisten avuttomuus: poikien äidit eivät usko heidän tehneen mitään pahaa, naispuolinen syyttäjä on vastapuolen oikeudessa pompoteltavana. Tällainen asenne on mahdollisimman epämoderni: ajattelen, että Oates yrittää ehkä sanoa, että miesten maailma on pahimmillaan niin väkivaltainen, että naisten ei edes kuulu osata suunnistaa siellä.
    4. Nuori poliisi, joka on oppinut Persianlahden sodassa, että ongelmat ratkotaan aseilla saa tässä oivan kertauksen. Hän jää mielestäni kaikkein pahiten tyhjän päälle: millaiseksi hänen elämänsä muuttuu tästä lähin? - Garpin maailmassa on samanlainen heniklö: Garpin kirjoittamassa romaanissa on poliisi (nimeltään Bensenheiver tms) joka ratkoo ongelmat samalla tavalla. Hänestä tulee paranoidi ja lopuksi hän ampuu vahingossa ihmisen, jota hänen piti suojella.

    Nämä kommentit perustuvat muistikuviin, Oatesin kirja pitää lukea uudelleen, se oli todella vahva lukukokemus. Oatesilta on muuten suomennettu novellikokoelma Tavallinen rakkaus, joka oli mielestäni hyvä. Oatesia arvostetaan Yhdysvalloissa enemmän kuin Suomessa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos tarkkanäköisestä kommentista, Mikko!

      Aloin melkein heti Koston perään lukea Blondia, jossa Oates kuvaa jälleen naista miesten maailmassa. Viiltävää luettavaa.

      Kosto on niin monitahoinen kirja, että se kestää (ja melkein jopa vaatisikin) useamman lukukerran.

      Vasta Oatesin "löytäneenä" ihmettelen, miten en ole hänen teoksiinsa aiemmin törmännyt. Laajaan tuotantoon nähden häneltä on kyllä suomennettu ihmeen vähän. Ei edes kumpaakaan hänen Pulitzer-palkituista teoksistaan.

      Poista
  2. Minäkin katsoin pitkään, että tämän kirjan kannessa on valkosipuleita!

    Hyvä kirja oli tämä ja joululomalla luin Sisareni, rakkaani, joka myös oli todella vetävä. (Niin vetävä, etten ole osannut vielä edes kirjoittaa siitä.) Blondin ostin hyllyyni nyt :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Veikeä tuo kuva, se on onnistunut jujuttamaan jo aika monia!

      Tahkoan Blondia jo kolmatta viikkoa: siinä on kirja, joka todella vaatii aikaa ja myös aikansa, sillä sitä ei voi lukea noin vain milloin vain. Väliin olen lukenut ohuempia kirjoja välipaloiksi :)

      Poista