Riikka Pulkkinen: Iiris Lempivaaran levoton ja painava sydän (2014)

Äänikirja.

Lukija: Leena Pöysti.

Kesto: 4 t 47 min.

Äänikirjan kustantaja: Otava.

Oma arvio: 4½/5.

Mistä minulle: lainasin kirjastosta.

Kirjan kansi: Sanna Mander.
Kuva: otava.fi

Vaikka lasken Pulkkisen yhdeksi lempikirjailijoistani, hänen uusin teoksensa Iiris Lempivaaran levoton ja painava sydän ei kiinnostanut minua etukäteen yhtään. Jotakin tekonokkelaa chick litiä? Ei kiitos. En juuri perusta viihdekirjallisuudesta, huumorikirjoistakin tulee yleensä vain vaivautunut olo. 

Hetken  mielijohteesta kuitenkin lainasin Iiriksen äänikirjana – olihan Miina Supisen Orvokki Leukaluun urakirjakin ihan ookoo, ja ei kai lempikirjailijansa uutukaista voi noin vain sivuuttaa... Olin siis ennakkoluuloinen ja epäuskoinen, kun laitoin äänikirjan ensimmäisen levyn auton soittimeen. Puolen tunnin kuluttua olin myyty.

Iiris Lempivaara on koulupsykologi, jonka elämä menee uusiksi, kun pitkäaikainen poikaystävä Aleksi jättää hänet. Ei tullutkaan kosintaa, vaan ero. Iiris toipuu erosta ystävien seurassa ja erilaisten miesten syleissä. Unohtamatta suklaata, hulmuavia helmoja ja uusia korkokenkiä, jotka ovat Iiriksen luottoterapiamuoto niin omien kuin muidenkin murheiden käsittelyssä. Työkseen Iiris kuuntelee koululaisten ongelmia ja keksii niiden setvimiseksi mitä erilaisempia metodeja. 

Myötähäpeää ei kirjan parissa tarvitse tuntea, sillä Pulkkinen ei vedä psykologisointia läskiksi. Överiksi kyllä, mutta vielä hyvän maun rajoissa. Samasta kynästä voi näköjään syntyä vakavampien kirjojen ohella mitä mainiointa viihdettä. Sillä viihdettä tämä hauska ja kepeä kirja nimenomaan on. Kirjassa käsitellään myös vaikeita asioita, kuten lapsettomuutta, mutta eniten se pirskuu elämäniloa.

Tekstin toimivuudesta menee pisteet kirjailijalle, mutta äänikirjan kuuntelemisesta teki nautinnon Leena Pöystin hymyilevä ja ilmeikäs ääni. Työmatkat sujuivat Iiriksen parissa niin joutuin, että perillä olisi tehnyt mieli jäädä istumaan autoon kuuntelemaan vielä hetkeksi.

Tässä YouTubesta löytynyt maistiainen kirjasta:

Herman Koch: Lääkäri (2011)

Alkuteos: Zomerhuis met zwembad.

Suomentaja: Sanna van Leeuwen (2013).

Kustantaja: Siltala.

Sivumäärä: 447.

Oma arvio: 4½/5.

Mistä minulle: lainasin kirjastosta.

Kansi: ?

Vakuutuin Kochin taidosta kirjoittaa maagisen vetävästi lukiessani Illallista reilu kuukausi sitten. Alankomaat on siis jo käyty maailmanmatkallani, mutta en voinut olla palaamatta Kochin tarinoiden ääreen näinkin pian. Onneksi en asettanut itselleni aikarajaa maailman maiden lukemisessa, sillä matkaan tulee tällaisia mutkia varmasti jatkossakin.

Lääkärissä on paljon samoja elementtejä kuin Illallisessa: omalaatuinen kertoja, ammattiinsa tympääntynyt keski-ikäinen miespäähenkilö, lapsiaan suojelevat vanhemmat, kahden pariskunnan välinen suhde, alusta alkaen kiristyvä jännite... Jälleen Koch vie lukijan moraalisten pohdintojen äärelle, kun häikäilemättömät henkilöt tavoittelevat etujaan.

Kertoja on yleislääkäri Marc Schlosser, joka pitää tuottoisaa yksityispraktiikkaansa kotinsa alakerrassa. Hän suo potilailleen runsaasti aikaa, jotta nämä tuntisivat itsensä tärkeiksi – nimenomaan vain tuntisivat. Marc ei todellisuudessa tunne empatiaa potilaitaan kohtaan. Hän pikemminkin inhoaa vastaanotolleen tulevia. Ihopoimut, eritteet, ruumiin onkalot ja potilaiden kaunistelevat tarinat kuvottavat Marcia. Lääkärinvalan velvoittamana työ hoituu kuin liukuhihnalla: valtaosalle riittää, kun kuuntelee, kirjoittaa reseptin ja pyytää seuraamaan tilannetta. Joskus harvoin ja harkitusti hän lähettää potilaan eteenpäin erikoislääkärille.

Yleislääkärin toimenkuva on yksinkertainen. Hänen ei tarvitse parantaa ihmisiä, hänen on vain pidettävä huoli etteivät potilaat ruuhkauta erikoislääkäreitä ja sairaaloita. Yleislääkärin vastaanotto on etuvartioasema. Mitä useamman potilaan hän saa pysäytettyä vartiolinjalle, sitä parempi hän on työssään.

Nyt Marcia syytetään hoitovirheestä. Hän on ottanut koepalan potilaansa patista, ja puoli vuotta myöhemmin potilas kuoli. Mitä oikein tapahtui? Pikkuhiljaa Koch kurkottelee tarinassaan taaksepäin ja kuvio alkaa hahmottua. Potilas oli Marcin tuttu, näyttelijä Ralph Meier. Takana on yhdessä vietetty kesäloma, joka muutti sekä Schlosserien että Meierien elämät. Hoitiko Marc Ralphia tahallaan huolimattomasti? Miksi?

Koch osaa luoda juonen niin, että se koukuttaa ensimmäisistä sivuista lähtien. Marc on (epäluotettavana) kertojana todella omaa luokkaansa, vilpitön ihmisvihassaan. Tunnelma vie mukanaan, melkein pakahduttaa. Epäilin, ettei tämä yltäisi Illallisen tasolle, mutta yllätyksekseni Lääkäri on minusta edeltäjäänsä hitusen parempi.  Illallisessa väsähdin väkivaltaan loppua kohden, mutta nyt paahdoin antaumuksella viimeiselle sivulle asti. Lukemisen riemu ja nautinto ovat ylimmillään sellaisen kirjan parissa, jota on vain pakko lukea niin kauan kuin sivuja riittää. Kun muuta ei voi.

Sahar Delijani: Jakarandapuun lapset (2013)

Alkuteos: Children of the Jacaranda Tree.

Suomentaja: Laura Jänisniemi (2014)

Kustantaja: WSOY.

Sivumäärä: 285.

Oma arvio: 2/5.

Mistä minulle: lainasin kirjastosta.

Kansi: ?

Delijanin esikoisromaani on saanut paljon mediahuomiota osakseen, ja myönteinen julkisuus sai minutkin lukemaan kirjan. Tulisin kirjan myötä käyneeksi Iranissa maailmanmatkallani, ja vielä uutuuskirjan kanssa! Kiinnostustani lisäsi se, että Jakarandapuun lapset perustuu Delijanin oman suvun tarinaan. Delijani on itse syntynyt vankilassa 1983, varttunut Kaliforniassa ja elää nykyisin Torinossa, Italiassa.

Kirjassa liikutaan 1980-luvulla ja nykyajassa. 1980-luvun Iranissa kuohuu: Iranin islamilainen vallankumous on tehnyt poliittisista aktivisteista lainsuojattomia, ja käynnisssä on sota Irakia vastaan. Neda syntyy 1983 teheranilaisessa vankilassa, ja hänet viedään äidiltään. Neda ja hänen serkkunsa varttuvat isoäidin ja tädin hoivissa isien ja äitien kärsiessä vankilatuomioitaan. Joidenkin vanhemmat ehtivät vapautua ennen joukkoteloituksia, toisten eivät. Nykyajassa aikuisiksi varttuneet lapset punovat kuulemistaan tarinoista omaa historiaansa.

Kirjan tarina on minusta kiinnostava ja kauheksineen kiehtova. Millään muulla tasolla kirja ei sitten minua viehättänytkään. Kirjassa on niin runsaasti henkilöitä, että aivan loppuluvuissakin menin sekaisin siinä, kuka kukin on. Aina kun jatkoin kirjan lukemista, minun piti kerrata taaempaa henkilöiden nimiä. Varsinkin kun nimet ovat kovin vieraita, niin niiden muistaminen on entistä hankalampaa.

Runsas kielikuvien käyttö väsytti. Seuraavat kolme virkettä on kerätty samalta sivulta:

Donya oli kuunnellut ja seissyt häkeltyneenä paikoillaan kuin vanhassa valokuvassa poseeraava nainen joka ei tiennyt miten kamera toimi.
– –
Sara halusi että asiat sujuivat suunnitelmien mukaan, kuin virta joka ei koskaan vaihtanut uomaa, harhautunut tuntemattomaan maastoon etsimään seikkailuja.
– –
Tuntui kuin hänen sydämensä olisi upotettu jäätävään valolampeen.

Yksittäisten, irrallisten virkkeiden esittäminen on toki hieman epäreilua. Esimerkistä kuitenkin näkee, kuinka tiheään Delijani käyttää samantyyppistä kuvallista ilmaisua. Vertaukset kiinnittävät huomiota, koska niitä on niin paljon lähekkäin toisiaan ja ne ontuvat. Tai ainakaan minulle jäätävä valolampi ei kerro yhtään mitään.

Esitystavan myötä lopahti intoni sinänsä kiinnostavaa tarinaa kohtaan. Kuvallinen kieli yhdistettynä romaanin romanttiseen, maalailevaan kerrontaan vain ei ole minun heiniäni.

"Mitä on tapahtunut?" Valerio sytyttää valon ja menee nopeasti Šeidan luo. Hänestä tuntuu kuin hän kävelisi johonkin joka imaisee elävältä sisäänsä. Juoksuhiekkaan, varoittamatta.

Šeida nostaa turvonneet silmänsä ja siristelee niitä kirkkaassa valossa. Hän ojentaa kätensä kohti Valeriota. Valerio polvistuu lattialle ja tarttuu hänen kylmiin käsiinsä. Šeida painaa päänsä hänen pehmeää olkapäätään vasten ja jää siihen.

Nyt jälkeenpäin jo huvittaa, että kirjan romanttisuus tuli minulle yllätyksenä. Lukeehan takakannessa isolla: "Mikä vallankumous voisi estää sydäntä rakastamasta?" Ei sillä, että vierastaisin tunteita herättäviä kirjoja, päinvastoin. Hyvä kirja liikuttaa, herättää ajatuksia, ravisuttaa. Tässä kirjassa tunteet vain jäivät kovin etäisiksi, päälleliimatuiksi, ne eivät välittyneet minulle asti. Lukuisat painovirheet pistivät silmään ja ärsyttivät ehkä senkin takia normaalia enemmän, että kirja ei muutenkaan lunastanut odotuksiani.

Kirja sopii useampaan käynnissä olevaan haasteeseen: Lukemalla maailman ympäri, Ihminen sodassa ja Kirjoja jalkapallomaista.

Kuvan keskellä Iranin pääkaupunki Teheran.

Jules Verne: Maailman ympäri 80 päivässä (1872)

Alkuteos: Le tour du monde en 80 jours.

Suomentaja: Kristina Haataja (2008).

Kustantaja: Minerva.

Sivumäärä: 238.

Oma arvio: 2½/5.

Mistä minulle: lainasin kirjastosta.

Kansi: Päivi Veijalainen

Vernen ikiklassikko päätyi edustamaan Ranskaa kirjallisella maailmanympärimatkallani, koska se sattui palautumaan kirjastoon juuri oikealla hetkellä. Asiakas palautti sen palvelutiskille, ja hieman kirjaa selailtuani tajusin, että en ole sitä lukenut. Ja sehän sopii mitä parhaiten projektini teemaan! Kaipasin myös jotakin "kepeämpää" luettavaa viimeaikaisten sotapäiväkirjojen jälkeen.

Juoni on varmasti monille tuttu: lontoolainen hienostoherra Phileas Fogg kuuluu arvostettuun Reformi-klubiin, ja hän lyö klubitovereidensa kanssa vetoa siitä, onnistuuko hän matkustamaan maailman ympäri 80 päivässä. Mukaan matkalle lähtee hänen uusi palvelijansa. Foggia ja palvelijaa varjostaa matkalla salapoliisi, sillä Fogg sattuu sopimaan erään pankkiryöstäjän tuntomerkkeihin. Intiassa seurueeseen liitty vielä prinsessa, jonka Fogg pelastaa roviolta. Matkan varrella sattuu kaikenlaista odottamatonta.

Animaatiosarja Matka maailman ympäri 80 päivässä oli lapsena suuri suosikkini, joten odotin positiivista lukuelämystä. Animaatiosarja noudattelee suurilta linjoiltaan kirjaa, mutta erojakin löytyy. Kirjassa Phileas Foggin pelastama neito on nimeltään Auda, kun taas sarjassa hän on Romy. Nimikuvioita sotkee myös se, että uusimmassa suomennoksessa Foggin apulainen on nimeltään Jokapaikanhöylä. Siis mitä ihmettä: missä on vanha kunnon Paspartuu? Passepartout on palvelijan alkuperäinen nimi, joka on jostakin käsittämättömästä syystä suomennettu Jokapaikanhöyläksi. Tv-sarjassa Fogg myös kohtaa paljon enemmän vastoinkäymisiä kuin kirjassa: tunnelma on selkeästi jännittyneempi.

Tv-sarjan tapahtumat siirtyivät usein myös leikkeihin alle kouluikäisenä. Kukin sai vuorollaan olla neito, jota pelastettiin tyynyistä ja patjoista kasatulta roviolta. En enää muista käytännön toteutusta, mutta "liaanilla" neito roviolta pelastui. Kaverin pikkuveli lahjottiin olemaan pahis, joka sai pitkän nenän. Tarinaan liittyy siis hauskoja muistoja, mutta niihin peilaten kirja tuotti pienoisia pettymyksiä suomennosratkaisuiden ja löyhemmän jännitteen myötä.

Ehkä aika on kullannut muistoni myös päähenkilö Foggin osalta tai sitten hän vain on erilainen kirjassa. Muistoissani Fogg on ylväs, rohkea ja määrätietoinen, mutta kirjan sivuilla seikkailee rasittavan flegmaattinen ja pöyheän  itsevarma mies. Tunnistin vain määrätietoisuuden. Voi olla, että olisin nauttinut enemmän varhaisemman suomennoksen lukemisesta, sillä esimerkiksi palvelijan nimi ärsytti alusta loppuun suuresti. Yhtä kaikki: mainio klassikko, jonka tarina on kiehtova, mutta tämä suomennos ei niinkään.

Neula Ranskassa, Vernen kotimaassa.

Venäjää valloittamaan -haasteen kooste

Lähdin innokkaasti mukaan Venäjää valloittamaan -haasteeseen, joka on peräisin Täällä toisen tähden alla -blogin Jaanalta. Alkuperäinen haastepostaus löytyy täältä.

Nopeastipa kului haasteeseen varattu reilu vuosi! Huomasin tänään 5.3., että kokoelmapostauksen piti olla valmis 1.3.2014 mennessä. Hieman tästä myöhästyin, mutta kokoan silti tähän postaukseen haastetta ajatellen lukemani kirjat.

Sain suoritettua yhden kategorian, yhteensä luin neljä kirjaa:

Venäläiset naiskirjaiijat

• Ljudmila Ulitskaja: Iloiset hautajaiset

Venäläiset mieskirjailijat

• Sergei Dovlatov: Meikäläiset
• Sergei Dovlatov: Matkalaukku

Elämäkerrat

• Lena Muhina: Piirityspäiväkirja

Tarkoitukseni oli lukea tämän haasteen aikana ainakin yksi venäläinen (tiiliskivi)klassikko, mutta niin se vain jäi. Esimerkiksi Tolstoin Sota ja rauha ja Dostojevskin Idiootti houkuttelevat kovasti. Kynnys tarttua näihin järkäleisiin on ihmeen suuri, vaikka olen lukenut Dostojevskin Rikoksen ja rangaistuksen kahdesti ja se on yksi lempikirjoistani. (Anna Kareninan olen lukaissut hyppien.)

Näin on jälleen paketoitu yksi lukuhaaste, jonka ideoimisesta kiitokset Jaanalle! Pidän kovasti näistä erilaisista haasteista, jotka kannustavat laajentamaan omaa lukureviiriä.

Lena Muhina: Piirityspäiväkirja (2012)

Alkuteos: Blokadnyi dnevnik Leny Muhinoi.

Suomentaja: Pauli Tapio (2014).

Kustantaja: Bazar.

Sivumäärä: 291.

Oma arvio: 4/5.

Mistä minulle: lainasin kirjastosta.

Kansi: Carina Holtmon

Piirityspäiväkirja on Lena Muhinan päiväkirja, joka ajoittuu toukokuulta 1941 toukokuulle 1942. Päiväkirjan sivuilta hahmottuu teinitytön näkökulma Leningradin piiritykseen. Piiritys kesti kaikkiaan 900 päivää syyskuusta 1941 tammikuuhun 1944. Takaliepeessä kerrotaan, että vuonna 1924 syntynyt Muhina selvisi piirityksestä ja ettei hän koskaan puhunut piirityksen aikaisista tapahtumista kenellekään. Tämä tutkijan arkistosta löytämä päiväkirja onkin ainoa keino tutustua Muhinan tarinaan.

Lena Muhina on päiväkirjaa aloitellessaan 16-vuotias koululainen, joka raportoi päiväkirjalle koulunkäynnistä, säästä ja kaveripiirin puuhista. Lena asuu äitinsä ja Akan kanssa – Aka on ilmeisesti isoäiti tai muu sukulainen. Kirjoittaja ei juuri esittele päiväkirjan sivuille päätyviä henkilöitä, vaan paljon jää lukijan pääteltäväksi.

Lena on ehtinyt kirjoittaa vain reilun kuukauden, kun sota alkaa. Sivuille ilmestyvät pommikoneet ja kuolonuhrit. Soda jyllätessä Lenan ajatuksissa vaihtelevat toivo ja epätoivo. Yhtenä päivänä hän uskoo vahvasti sodan olevan pian ohi, toisina taas toivo ei edes pilkahtele. Sota on raakaa, ja se myös raaistaa:

Aka on vain ylimääräinen suu. En itsekään tiedä, miten voin kirjoittaa noin. Mutta sydämeni on kuin kiveä. Minua ei pelota ollenkaan. Minulle on täysin yhdentekevää, kuoleeko Aka vai ei. Mutta jos kuolee, niin kuolkoon vasta ensimmäisen päivän jälkeen. Silloin saamme hänen elintarvikekorttinsa. Miten sydämetön minä olenkaan.

Nälkä saa Lenan polvet pettämään ja vatsan kramppaamaan. Pahimman nälän piinatessa lautaselle päätyy hiivakeittoa, kissanlihaa ja jopa liimasta keitettyä sylttyä. Nahkaa keitetään vedessä, jotta siitä irtoaisi makua ja saataisiin "keittoa". Lena selviytyy hankalista oloista elävänä, mutta joutuu todistamaan vierestä monen läheisen riutumisen pois.

En voi olla vertaamatta Muhinan päiväkirjaa juuri äskettäin lukemaani Zlata Filipovićin Zlatan päiväkirjaan. Lena ja Zlata ovat molemmat nuoria tyttöjä, jotka uskoutuvat päiväkirjalleen  piiritystilanteen keskellä. Zlata kirjoitti ikäisekseen kypsästi, ja niin myös Lena joutuu aikuistumaan nopeasti, kun hänen on pakko ottaa vastuuta perheensä hyvinvoinnista ja omasta selviytymisestään.

Yhteistä näiden tyttöjen teksteissä on myös se, miten päiväkirjalle tilitetään aluksi ihastuksista, kavereista, koenumeroista ja haaveista. Sota kääntää huomion sähköön, kaasuun, ruokaan ja juomaan sekä tietenkin kuolemaan. Lena Muhinan tekstissä keskitytään enemmän vallitsevaan ruokatilanteeseen, olihan Leningradin monivuotinen piiritys asukkaille ennen kaikkea kamppailu nälkäkuolemaa vastaan. Ruokaa säännösteltiin niin, että päivittäinen leipäannos oli vähimmillään vain 125 grammaa.

Lena kirjoittaa päiväkirjaansa vähemmän tietoisena mahdollisista lukijoistaan kuin Zlata, jonka tekstistä paistaa välillä se, että kirjoittaja aavistaa niiden päätyvän jonkun luettaviksi. Zlatan päiväkirjan puolivälin tienoilla päiväkirjan julkaiseminen varmistuu, jolloin Zlata tietää jo varmuudella kirjoittavansa yleisölle.

Muhinan teksti on välillä hyvin kaunokirjallista. Päivittäiset merkinnät ovat pitkiä ja sisältävät paikoin paljon dialogia, jolloin päiväkirjamaisuus unohtuu. Muhina jopa alkaa yhdessä vaiheessa päiväkirjaansa kolmannessa persoonassa, jolloin tekstissa alkaa elää ja kokea henkilö nimeltä Lena. Ratkaisu on tietoinen:

Olen päättänyt alkaa kirjoittaa päiväkirjaani uudessa muodossa, kolmannessa persoonassa. Kuin kertomusta. Sellaista päiväkirjaa voi sitten lukea kuin romaania.

Päiväkirja on mielenkiintoinen kirjallisuuden laji; se häilyy jossakin faktan ja fiktion rajamailla. Kirjoittaja on voinut värittää ja muokata tapahtumia mielensä mukaan, mutta silti päiväkirja kertoo oikeista historiallisista tapahtumista ja henkilöistä. Sekä Zlatan että Lenan dokumentaariset kirjoitukset koskettivat minua, mutta olivat kaikkine kauheuksineen välillä ahdistavaa ja raskasta luettavaa, kun tiesi niiden pohjautuvan tosielämään.

Leningrad eli nykyinen Pietari kartalla mustan neulan kohdalla.