Imre Kertész: Kieli maanpaossa: kaksi juhlapuhetta (2002 & 2003)

Alkuteokset: A Száműzött nyelv & Heureka!.

Suomentaja: Outi Hassi (2003).

Kustantaja: Otava.

Sivumäärä: 46.

Oma arvio: 4/5.

Mistä minulle: lainasin kirjastosta.

Kansi: ?

Kirjotin unkarilaisesta Imre Kertészistä kirjailijaesittelyn töissä ja halusin tuoda osan tuosta tekstistä myös tänne blogiini, koska minulle aiemmin tuntematon Kertész osoittautui todella kiehtovaksi kirjailijaksi. Osa tästä tekstistä on siis aiemmin julkaistu kirjaston kotisivuilla.

Kertész on yksi toisen maailmansodan holokaustista selvinneistä. Juutalainen Kertész oli vain 14-vuotias joutuessaan keskitysleireille: hän oli Auschwitzin, Buchenwaldin ja Zeitzin keskitysleireillä vuoteen 1945 asti. Holokaustikuvaukset ja keskitysleirikokemusten vaikutukset ihmisen myöhempään elämään leimaavatkin Kertészin tuotantoa kautta linjan.

Kieli maanpaossa sisältää kaksi puhetta, joista ensimmäinen on samanniminen kuin kirja. Tässä puheessaan kirjailija käsittelee esimerkiksi omaa kirjoittamistaan:

– – ja kun aloin kirjoittaa, oli kuin olisin kirjoittanut Auschwitzin jatkoajalla. Holokausti ja se olemisen tila, jossa holokaustista kirjoitin, kietoutuivat toisiinsa erottamattomasti. Miten paradoksaaliselta se saattaakin kuulostaa, kommunistisessa diktatuurissa minulla oli ääretön kirjallinen vapaus – jotenkin samaan tapaan kuin Auschwitzissa ei rajoitettu niitä, jotka pitivät salaista päiväkirjaa. Sellaisessa tilanteessa ei kannata valehdella, ei liioin punnita taiteellista vaikutusta, saatika sitten manipuloida, sillä julkaisemisen mahdollisuus on aivan yhtä epävarma kuin eloonjäämisen.

Kertészin esikoisteos Kohtalottomuus julkaistiin vuonna 1975, ja sen kirjoittaminen vei häneltä peräti 13 vuotta. Romaanin päähenkilö joutuu kirjailijan tavoin kolmelle keskitysleirille, mutta kyseessä on silti fiktiivinen teos. Kohtalottomuus muodostaa kolmen muun romaanin (Kaddish syntymättömälle lapselle, Tappio ja Lopetus) kanssa romaanisarjan, jota pidetään Kertészin pääteoksena. Kaikki romaanit käsittelevät Auschwitziä ja sen jälkeistä elämää.

Kertész tuli maailmanlaajuisesti tunnetuksi saatuaan kirjallisuuden Nobel-palkinnon vuonna 2002. Puhekokoelman toinen puhe onkin hänen Nobel-puheensa nimeltään Heureka!, ja siinä kirjailija muun muassa yrittää päästä sinuiksi saamansa palkinnon kanssa:

Toistaiseksi en itsekään täysin ymmärrä, miten ongelmalliseksi koen tämän korkean kunnianosoituksen suhteessa teoksiini, tai toisaalta elämääni. Ehkä olen elänyt liian kauan diktatuureissa, vihamielisessä ja toivottoman vieraassa henkisessä ympäristössä, jotta olisin voinut kehittää jonkinlaisen kirjallisen itsetietoisuuden: minun ei yksinkertaisesti kannattanut pohtia sellaisia. Lisäksi minun annettiin joka taholta ymmärtää, että ajatteluni kohde, "teema", jonka parissa työskentelin, oli epäajanmukainen ja vailla vetovoimaa. Siksipä siis, ja koska se sopi myös omaan vakaumukseeni, pidin kirjoittamista aina mitä ehdottomimmin yksityisasianani.

Mielenkiintoiset puheet valottavat Kertészin ajattelutapaa ja hänen rooliaan kirjailijana. Tutustuessani Kertésziin en voinut olla ihmettelemättä, miten jotkut ovat luokitelleet hänet hieman vähätellen ”yhden asian kirjailijaksi”. Kertész on toki ammentanut teostensa aiheet sota-ajan kokemuksistaan ja muistoistaan, mutta voiko tuollaisten kokemusten jälkeen muuta tehdä? Toisaalta Kertésziä on hänen yhteiskuntakritiikkinsä ansiosta kutsuttu myös ”vuosisadan omaksitunnoksi”. Kertész itse pitää holokaustista puhumista tärkeänä koko eurooppalaisen kulttuurin kannalta, sillä menneisyyttä pitää ymmärtää, jotta tulevat sukupolvet voisivat vapautua ja tuntea vastuunsa. Hänen mielestään me kaikki olemme holokaustin jälkeläisiä.

Kertész on sanonut, että ihminen ei pysty kuvittelemaan keskitysleirillä vallitsevaa todellisuutta. Onkin totta, että kuuden miljoonan ihmisen kärsimys ja tuho on niin suuren mittaluokan asia, että siihen ei tahdo käsityskyky riittää. Jos kuitenkin haluaa yrittää ymmärtää, voi tutustua vaikka Kertészin teosten kautta yhden ihmisen kohtaloon, sillä yksilön kokemukset pystyy kuvittelemaan.

On kenties kyseenalaista kuitata Unkari luetuksi tämän 46-sivuisen kirjan myötä, mutta teen niin kuitenkin. Se on joka tapauksessa kirja, ja vielä merkittävä sellainen, vähäisistä sivuistaan huolimatta. Ainakin Kohtalottomuuden tiedän lukevani myöhemmin.