Ahmadou Kourouma: Ei Allahin tartte (2000)

Alkuteos: Allah n'est pas obligé.

Suomentaja: Marjatta Ecaré (2002).

Kustantaja: Tammi.

Sivumäärä: 202.

Oma arvio: 3/5.

Mistä minulle: lainasin kirjastosta.

Kansi: Tuija Kuusela.

Norsunluurannikon kirjallisuutta pääsi lukumatkallani edustamaan Kourouman romaani Ei Allahin tartte, joka kertoo lapsisotilaiden asemasta ja kohtaloista Länsi-Afrikan sodissa 1980- ja 1990-lukujen taitteessa.

Tarinaa selostaa suorasanainen Birahima, lapsisotilas, sotilaslapsi, small-soldier. Hän on noin kymmenenvuotias; hän ei itsekään tiedä tarkkaa ikäänsä. Birahima ei säästele kirosanoja eikä suhtaudu kertomaansa kovin vakavasti vaan on uhmakas, jopa ylimielinen.

Äidin kuoleman jälkeen Birahima eli katulapsena, ja juuri tällaisia perheettömiä alaikäisiä värvätään taistelijoiksi. Sotilaat ovat lasten ja etenkin nuorten poikien silmissä ihannoituja, joten lapsia ei tarvitse pakottaa tarttumaan aseisiin, vaan he monesti jopa pyytävät sitä – kun eivät tiedä paremmasta. Sotilaaksi ryhtyminen, tai pääseminen, tuo mahdollisuuden tulla joksikin. Ase ja sen voima nostattavat itsetuntoa ja antavat valtaa.

Meille sotilaslapsille annettiin sotilasarvoja, jotta me voitaisiin rehennellä niillä. Oli kapteenia, komentajaa, kenraalia, ja alin arvo oli luutnantti. Mulla oli aseena vanha kalasnikov. Eversti opetti mulle itse, kuinka sitä käytetään. Se oli helppoa, piti vain painaa liipaisinta ja se alkoi tralalaa... Ja jälkeä syntyi: eläviä tippui kuin kärpäsiä.

Heimosota on julmaa. Sen lisäksi, että ihmisiä lahdataan, sotilaat myös raiskaavat, kiduttavat ja silpovat siviilejä. Näiltä kauheuksilta eivät säästy edes naiset ja lapset.

Birahima ja muut lapsisotilaat ajattelevat saavansa oikeutuksen toimilleen Allahilta, koska jotenkin lasten täytyy julmuudet itselleen perustella. Lapsisotilaille myös annetaan huumeita parantamaan suorituskykyä. Ja mitä ilmeisimmin turruttamaan. Joskus tapahtumat saavat kuitenkin yliotteen myös Birahimasta, ja silloinkin selitystä haetaan Allahin tahdosta:

- - sillä niin Allah oli halunnu, että se poikaparka päättäisi päivänsä maan päällä. Eikä Allahin ole pakko, ei Allahin tartte olla redi kaikissa asioissa, kaikissa teoissa, kaikissa sen aikaansaannoksissa täällä maan päällä.
Eikä mun tartte puhua, ei kertoa mun paskamaisesta elämästä ja kaivella sanakirjoja sanakirjojen perään. Vituttaa; mä lopetan tältä päivältä. Helvettiin kaikki!
Walahé (Allahin nimeen)! A faforo (mun isän perse)! Gnamokodé (äpäryyksien äpäryyksien äpäryys)!

Kertojavalinta tekee kirjasta ainutlaatuisen. Pääosin kertoja on sopivan lapsellinen ollakseen vain 10- tai 12-vuotias. Birahima käyttää puhekieltä, virkkeet ovat usein lyhyitä, eikä kertoja juuri pohdiskele tai analysoi. Birahimalla on tukenaan useampi sanakirja, joiden avulla hän selittää itselleen ja lukijalleen hankalia sanoja. Notkahduksen kertojan uskottavuuteen tuovat jaksot, joissa selostetaan konfliktien kulkua ja esimerkiksi eri osapuolten asemaa neuvotteluissa. Tuntuu epätouskottavalta lukea näitä jaksoja Birahiman kertomana.

Ei Allahin tartte on raakaa luettavaa. Se todella muistuttaa, että maailman on paikoin paha, samoin ihminen.

Vaikka kirja kosketti ja minusta kertojaratkaisu oli pääosin toimiva, niin silti kirjan lukeminen tökki. Puolivälin jälkeen lukemisesta tuli pakkopullaa. Kirjan ovat lukeneet ainakin Suketus ja MarikaOksa, joille kirja ei myöskään ollut napakymppi.

Norsunluurannikon kohdalla musta neula.