Joël Dicker: Totuus Harry Quebertin tapauksesta (2012)

Alkuteos: La vérité sur l’affaire Harry Quebert.

Suomentaja: Anna-Maija Viitanen (2014).

Kustantaja: Tammi.

Sivumäärä: 809.

Oma arvio: 4½/5.

Mistä minulle: ostin uutena.

Tiiliskivi kalliolla.
Kansi: Aki Suvanto. 

"Lukaisin" tämän paksukaisen viime keskiviikkona, kun osallistuin Keltaiselle maratonille. Tavoitteeni oli lukea puolimaratonin verran eli 12 tuntia, mutta 809 sivun parissa aikaa kului lopulta 16 tuntia. Kirja sai minut pauloihinsa heti ensi sivuilta, enkä halunnut pilata lukukokemusta liialla kiirehtimisellä. Aiemmin en ole kirjoittanut maratonkirjoista omaa postausta, mutta tällä kertaan poikkean linjastani. Maratonpostauksessa kirjoitin joitain ajatuksiani kirjasta, tosin hyvin lyhyesti. Nyt avaan niitä hieman lisää.

Päähenkilö on ensimmäisen kirjansa vuosi sitten julkaissut Marcus Goldman, joka tuskailee valkoisen paperin kammon kourissa: uusi romaani ei ota syntyäkseen. Hän hakee tukea kirjailija Harry Quebertistä, joka oli Marcuksen opettaja yliopistossa ja jonka uran huippuvuosista on jo aikaa. Marcus ja Harry ystävystyivät yliopistossa, ja Harry valmensi Marcusta kirjailijaksi.

Nyt Harry vuorostaan tarvitsee Marcusin apua: häntä syytetään vuosikymmeniä sitten kadonneen 15-vuotiaan Nolan murhasta. Marcus uskoo Harryn syyttömyyteen ja rientää tämän avuksi New Hampshireen ja alkaa selvitellä juttua... Avittaakseen oppi-isäänsä Marcus alkaa työstää Harrysta kirjaa nimeltä Harry Quebertin tapaus.

Kyseessä on siis kirja kirjailijasta, joka kirjoittaa kirjaa kirjailijasta. Plaah, sanoo moni, mutta jostakin ihmeen syystä jaksan innostua asetelmasta. Kirjailijan työssä on mystiikkaa, ja kirja-alaa koskevat pohdinnot kiinnostavat myös:

- - kirjapainotaidon ylevyyden maailmasta oli siirrytty 2000-luvun rahanhaalimisvimmaan, niin että kirja kirjoitettiin vain myyntiä ajatellen: kirjasta oli puhuttava jotta se myisi, ja jotta kirjasta puhuttaisiin, sille oli raivattava tilaa. jonka joku muu valtaisi, jollei sitä itse väkisin ottanut. Syö tai tule syödyksi.

Kirjan lyhyt ikä ja markkinoiden raadollisuus ovat realiteetteja, jotka kirjailijan on tiedostettava, vaikka lähtökohtana olisikin taiteellinen vapaus.

Marcusin selvitystyö johdattelee hänet uskomattoman rakkaustarinan ja mutkikkaan rikostarinan äärelle. Dicker ei ole säästellyt kirjan aineksia kasatessaan, sillä edellä mainittujen lisäksi mukana on useita aikatasoja, otteita Harryn ja Marcuksen kirjoista sekä tietenkin tukku pikkukaupungin henkilöitä. Kokonaisuus on kuitenkin kurottu taiten yhteen, eikä mikään tunnu ylimääräiseltä.

Kirja herätti talven ajan uinailleen haluni lukea John Irvingiä. Irvingin tuotannossa yksi toisteisista teemoista on paini, kun taas tässä nyrkkeillään. Ehkä tapahtumien sijainti vahvisti assosiaatiotani John Irvingiin, sillä kirjan tapahtumat sijoittuvat Yhdysvaltojen koilliskulmaan, New Hampshireen. Irving asuu osan vuodesta viereisessä osavaltiossa, Vermontissa. Maisema- ja pikkukaupunkikuvaukset toivat mieleeni myös yhden nuoruuden lempitv-sarjani Murhasta tuli totta (Murder she wrote), jossa päähenkilö ratkoo rikoksia mainelaisessa pikkukaupungissa ja kirjoittaa jännitysromaaneja. Kaikenlaista sitä pulpahteleekaan mieleen, kun viettää yhden päivän saman kirjan parissa!

Lukumaratonille tällainen juonivetoinen kirja on mielestäni oiva valinta: tapahtumia ja koukeroita riittää. Totuus Harry Quebertin tapauksesta on myös sopivan viihteellinen ja vetävä pidempään luku-urakkaan. Se sopii kesään ja lomaan, sillä onhan mukana rakkaustarina ja rikosjuonikin.

Positiiviset odotukset ja hyvä lukufiilis, johon auringolla oli osansa, saivat minut suhtautumaan kirjaan innolla, eikä tuo into ole vajaassa viikossa laantunut. Jos kirjaa kävisi läpi tiheämmällä kammalla, siitä löytäisi varmasti kritisoitavaakin. Nyt luin sitä ruusunpunaisin lasein ja olen yksinkertaisen tyytyväinen kirjan tarjoamaan lukunautintoon.