Jorge Ibargüengoitia: Kuolleet tytöt (1977)

Alkuteos: Las muertas.

Suomentaja: Matti Brotherus (1984).

Kustantaja: Tammi.

Sivumäärä: 204.

Oma arvio: 4½/5.

Mistä minulle: lainasin kirjastosta.

Kansi: ?

Ibargüngoitian romaanin valikoituminen Meksikon edustajaksi lukumatkallani ei ollut alun perin suunnitelmissa. Yritin ensin käydä Meksikossa lukemalla Carlos Fuentesia, koska hän on ilmeisen pidetty ja arvostettu meksikolaiskirjailija. Aloitin kevättalvella Lohikäärmeen pää -romaanin, mutta en päässyt ensimmäistä kolmannesta pidemmälle. En lannistunut: ehkä kirja ei vain ollut oikea. Seuraavaksi kävin Inezin kimppuun. Tie nousi pystyyn puolivälin tienoilla, ja huomasin viettäneeni tuo kirja kädessä aikaa enemmän silmät kiinni kuin auki. 

Fuentes sai jäädä, ja aloin kuumeisesti etsiä jotakuta toista meksikolaista kirjailijaa. Ihan sama kuka kirjailija ja mikä kirja: mikään ei voi tökkiä niin pahasti kuin Fuentes! Löysin Ibargüengoitian, jolta on suomennettu yksi teos: Kuolleet tytöt. Kirjaa oli töissä hyllyssä, joten sen suuremmin ei tarvinnut kirjaa onneksi metsästää.

Kuolleiden tyttöjen alussa tapahtuu rikos, jonka motiiveja selvitettäessä alkaa paljastua jotakin paljon mittavampaa. Keskiössä ovat Baladron sisarukset ja heidän pyörittämänsä ilotalo. Sisarukset toimivat johtajattarina eli parittajina eli madameina.

Ilotalo tarvitsee pyöriäkseen tyttöjä. Madamet käyttävät hyväkseen vähäosaisten nuorten tyttöjen ahdinkoa:

– Kyllä tästä talosta työtä löytyy, mutta ei piialle. Huoraksi kyllä pääset.

Tarjouksen hyväksyy moni köyhä maalaistyttö, joka on tullut kaupunkiin piikomaan. Vanhemmilleen he tietenkin uskottelevat työskentelevänsä kodinhoitajina. Valheet ja peittely tarjoavat ilotalon johtajattarille aseen kiristää talosta pois halajavia tyttöjä: jäät tänne tai vanhempasi saavat tietää, mitä teet elantosi eteen.

Madamet toimivat lain rajamailla, ja siveellisyyslainsäädännön tiukentuessa heidän elintilansa kapenee. Pikkuhiljaa bordelli muuntuu tyttöjen vankilaksi, mikä nostattaa kerronnan kierroksia entisestään. Päitä alkaa putoilla. Toisten kehon myyminen kovettaa: tytöt ovat kauppatavaraa ja ruumiit harmillisia ongelmia.

Vaikka madamet ovat organisoineet liiketoimintansa harkiten, välillä toimet muistuttavat hölmöläisten puuhia – tapahtumat saavat jopa groteskeja piirteitä. Mistään ei luovuta ennen kuin on pakko, kaikkea yritetään äärimmäisyyksiin asti. Sairaalta kiskotaan kultahampaita suusta kulujen peittämiseksi ja halvaantunutta pyritään parantamaan tulikuuman raudan avulla. Henkilöiden nimissäkään ei kaunistella: on Huoripukkia, Luurankoa jne.

Kertoja ei tiedä kaikkea,  mutta hän tekee parhaansa kootakseen palasista jokseenkin koherentin tarinan.   Palapeli rakentuu kertojan tietämistä asioista, todistajanlausunnoista, olettamuksista ja päätelmistä. Lukuisat näkökulmat luovat epävarmuutta: mikähän tässä mahtaa lopulta totta ollakaan? Kaikessa groteskiudessaan ja rujoudessaan kirja perustuu tositapahtumiin. 

Mikä löytö tämä kirja olikaan! Vetävä tarina, jota eivät päässeet pilaamaan Keltaiselle kirjastolle tyypilliset liikaa paljastavat lievetekstit, sillä tästä kirjaston kirjasta liepeet puuttuivat kokonaan. Hah! En myöskään koskaan ollut kuullut Ibargüngoitiasta saati tästä kirjasta mitään, joten pääsin lukemaan täysin puhtaalta pöydältä. Se on nykyään harvinaista herkkua.