José Saramago: Kertomus sokeudesta (1995)

Alkuteos: Ensaio sobre a Cegueira.

Suomennos: Erkki Kirjalainen (1997).

Kustantaja: Tammi.

Sivumäärä: 372.

Oma arvio: 4½/5.

Mistä minulle: lainasin kirjastosta.

Kansi: ?

Saramago pääsi yllättämään positiivisesti. Olin uusinut kirjaston kirjaa jo monet kerrat ja lykännyt kuivakan oloisen kirjan lukemista kuukausia. Kuinka hauskaa olikaan taas olla väärässä: Kertomus sokeudesta on kekseliäs, ravisuttava ja jouhevasti etenevä kirja.

Tarinan keskiössä ovat eräs silmälääkäri ja hänen vaimonsa. Silmälääkärin vastaanotolle tulee potilaaksi mies, joka on yllättäen menettänyt näkönsä: hän "näkee" enää vain valkoista. Seuraavassa katkelmassa lääkäri kohtaa ensimmäisen sokean. Tekstipätkästä näkyy Saramagon myös omaleimainen tapa merkitä dialogia, joka pakottaa lukijan pysymään tarkkaavaisena:

Lääkäri kysyi, Eikö teille ole koskaan ennen sattunut näin, siis tällaista kuin nyt tai muuta vastaavaa, Ei koskaan, enkä minä tarvitse edes silmälaseja, Ja sanoitte että se kävi aivan yhtäkkiä, Niin juuri, Kuin valo olisi sammunut, Ei vaan niin kuin valo olisi syttynyt, Oletteko viime päivinä huomannut näössänne jotain poikkeavaa, En ollenkaan, Onko teidän suvussanne nyt tai joskus esiintynyt sokeutta - - 

Lääkäri on kummissaan tällaisesta sokeudesta, sillä yleensä näkönsä menettäneet vaipuvat pimeyteen. Pian lääkäri sokeutuu itsekin. Yhtäkkiä sokeutuneita ihmisiä on kymmeniä, sitten satoja. Epidemia leviää. Hallitus yrittää saada tilanteen haltuun eristämällä sokeat ja heidän kanssa tekemisissä olleet laitoksiin.

Silmälääkäri ja lääkärin vaimo viedään eritystilana toimivaan vanhaan mielisairaalaan, johon aletaan koota sairastuneita. Lääkärin vaimo ei ole menettänyt näköään, vaan hän vain teeskentelee sokeaa päästäkseen miehensä mukaan. Heidän ympärilleen rakentuu pieni tiivis joukkio, joka pitää yhtä oudossa ympäristössä. Meno villiintyy ja käy sitä eläimellisemmäksi, mitä enemmän tiloihin pakataan ihmisiä ja mitä kauemmin he siellä ovat. 

Saramagon teos on dystopiakuvaus, jossa yhteiskunta joutuu reagoimaan vakavaan ja tuntemattomaan uhkaan. Ja miten käykään yhteiskunnan, kun epidemia on levinnyt kaikkialle... Saramagon hurja visio ei sijotu kauas tulevaisuuteen, minkä vuoksi se tuntuu niin aidolta, jotenkin mahdolliselta. Tarina kulkee sikäli yleisellä tasolla, että henkilöillä ei ole nimiä, on vain "lääkärin vaimo", "ensimmäinen sokea", "tummalasinen tyttö" jne. Myöskään tapahtumapaikkaa ei mainita, eikä Saramago tarkenna, kuinka laajaa maantieteellistä aluetta valkotauti koskettaa. Näin voisi käydä missä vain.

Lukija ei välty puistatuksilta. Ruumiit ja ulosteet haisevat, ihmiskehoja peittää likakerros, valtapelissä aseena käytetään joukkoraiskauksia. Lopulta eläimellisyyden ja ihmisyyden rajat häilyvät niin, että minusta käväistään jo kauhun puolella. Yököttää. Lukija näkee kaiken kuten lääkärin vaimo, halusi tai ei.

Teos käsittelee toiseuden ja tuntemattoman pelkoa: sokeutuvat pyritään eristämään kuten esimerkiksi aidsiin sairastuneet 1980-luvulla. Kaikilla on koko ajan pelko joutua itsekin toiselle puolelle: sokeutumisen syitä ei tiedetä. Siinä missä kirjan voi tulkita kommentiksi ihmisten välinpitämättömyydestä ja ihmisluonnon raadollisuudesta, se samalla pohtii muun muassa kertomista:

Kun silminnäkijöitä ei ollut, ja jos olisikin ollut, ei ainakaan voida olettaa että juuri heidät olisi kutsuttu tähän varta vasten selostamaan meille mitä oli tapahtunut, silloin on ymmärrettävää että joku kysyy, miten on mahdollista tietää että kaikki kävi juuri näin eikä jollain muulla tavoin, mutta siihen täytyy vain vastata että kaikki kertomukset ovat samanlaisia kuin kuvaukset maailman luomisesta, kukaan ei ollut paikalla, kukaan ei ollut näkemässä, mutta jokainen tietää mitä tapahtui.

Kirjaa googleilemalla huomasin, että kirjan pohjalta on tehty elokuva. Ensimmäinen ajatukseni oli että apua, sitä en ainakaan haluaisi nähdä! Sen sijaan lisää Saramagoa voisin lukea, niin suuren vaikutuksen kirja teki.

Arvelen, että vielä vuosi tai pari sitten olisin kokenut Saramagon kirjoitustyylin rasittavana. Mitä kauemmas taakse suomen opinnot jäävät, sitä vapaammin osaan suhtautua kieliopin sääntöihin ja nauttia niillä leikittelevästä tekstistä. Muista bloggaajista esimerkiksi Morre kompasteli Saramagon kieliopin kanssa, kun taas Satu nautiskeli Saramagon kielen vietävänä.

Musta neula Saramagon kotimaan kohdalla.