James Bowen: Katukatti Bob: Kissa joka muutti elämäni (2012)

Alkuteos: A Street Cat named Bob.

Suomentaja: Kimmo Paukku (2014).

Kustantaja: WSOY.

Sivumäärä: 268.

Oma arvio: 3½/5.

Mistä minulle: lainasin kirjastosta.

Kansi: ?

Muikea kansi ja työkaverin suositus saivat tämän koiraihmisen tarttumaan James Bowenin kirjaan Katukatti Bob: Kissa joka muutti elämäni. Kirja on helppolukuinen ja letkeä omaelämäkerrallinen teos, jossa käsitellään myös vakavia aiheita.

Tarina saa alkunsa siitä, kun katusoittajana työskentelevä James Bowen löytää oranssin kollikissan kotitalonsa rappukäytävästä. Kun kissalle ei tahdo löytyä omistajaa, James ottaa nälkäisen ja huonoturkkisen kissan hoiviinsa. Kissa saa nimen Bob Twin Peaksin innoittamana. James leikkauttaa ja hoitaa kissan muutenkin kuntoon, ja parivaljakosta tulee erottamattomat.

Päähenkilöitä tarinassa on selkeästi kaksi: James ja Bob-kissa. Kirjassa selostetaan kaksikon yhteiseloa, mutta James valottaa myös omaa epävarmaa ja huumeiden täyttämää menneisyyttään. Tavatessaan Bobin James on vieroitusohjelmassa ja käyttää metadonia. Bob on parasta, mitä toipuvalle narkomaanille voi tapahtua: lemmikki pakottaa ottamaan vastuuta eläimestä ja itsestä sekä tuo arkeen rytmiä ja velvollisuuksia.

James ottaa Bobin mukaansa katusoittotyöhön, mutta vastoinkäymiset saavat Jamesin pakkaamaan kitaransa lopullisesti. Mies keksii ryhtyä myymään asunnottomien lehteä kissa olkapäällään, mikä tuokin miehelle ja kissalle leivän pöytään.

Yksi taso kirjassa on siis Jamesin ja Bobin tarina, mutta rinnalla kulkee koko ajan Jamesin selviytymistarina. Tarina valottaa huumeidenkäyttäjien ja asunnottomien yhteiskunnallista asemaa, jossa epäkohtia riittää. Täytyy toki muistaa, että tarinassa asioista paljastuu vain yksi näkökulma.

Kirja on sympaattinen kuvaus ihmisen ja eläimen suhteesta. Sydäntäriipaisevaa on lukea Jamesin hädästä, kun Bob pääsee karkaamaan. Muutenkin kirja herättää tunteita: se kertoo monien ohikulkijoiden hyväntahtoisuudesta, mutta valitettavasti myös välinpitämättömyydestä ja ilkeydestä.

Bob ei ole mikä tahansa kolli, vaan valloittava ja itsetietoinen persoona. Kuten kaikki lemmikkien omistajat tietävät, jokaisella eläimellä on omat piirteensä ja tapansa, on kyse sitten kissasta, koirasta, kanista tai mistä kotieläimestä tahansa. Jotkut ovat sosiaalisia ja sydämellisiä, toiset vetäytyvät omiin oloihinsa. Bobkin tietää, mitä se tahtoo ja mitä ei. Se osaa myös hurmata tutut ja tuntemattomat, mikä tietenkin helpottaa Jamesia työssään.

Bobin ja Jamesin tarina on
kiinnostavaa  luettavaa
myös koiraihmisille.

Loin Kirjakimaralle pari päivää sitten tilin Twitteriin: tunnus on @Kirjakimara. Myös Bobin ja Jamesin seikkailuja ja kuulumisia voi seurata Twitterissä @StreetCatBob.

Bobin ja Jamesin tarinaan ovat tutustuneet Blogistaniassa ainakin Annami ja Kirjavinkkien Paula.

Aino-Maria Savolainen & Katja Jalkanen: Linnasta humisevalle harjulle: 50 parasta kirjaa (2014)

Kustantaja: Avain.

Sivumäärä: 260.

Oma arvio: 4½/5.

Mistä minulle: lainasin kirjastosta.

Kansi: ?

Linnasta humisevalle harjulle: 50 parasta kirjaa -kirjan taustalla on Kirjakantti-kirjallisuustapahtumaa varten syksyllä 2013 järjestetty äänestys, jossa kirjabloggaajat äänestivät mielestään kaikkien aikojen parasta kirjaa. Ensin lukijat ehdottivat kirjoja äänestykseen, ja sitten näistä yli 500 kirjasta äänestettiin voittajaa. Aino-Maria Savolainen ja Katja Jalkanen ovat koonneet äänestyksessä parhaiten pärjänneet kirjaksi. Kirjoittajat ovat kirjabloggaajia: Savolainen kirjoittaa Amman lukuhetki -blogia, Jalkanen on Lumiomena-blogin pitäjä.

Teos sisältää 50 lukuvinkkiä tai muistinvirkistyksenä toimivaa tekstiä riippuen siitä, paljon on ehtinyt näitä suosikkikirjoja lukea. Napakat kirja-artikkelit koostuvat ilmestymistiedoista, lainauksesta ja sisällön kuvailusta. Teksteissä esitellään myös tietoja kirjailijasta ja teoksen vastaanotosta. Jokaisessa artikkelissa on lisäksi annettu ehdotus, kenelle kirja voisi sopia. Esimerkiksi klassikko Pikku Prinssiä suositellaan "lapsille, aikuisille, lapsenmielisille aikuisille, aikuisenmielisille lapsille".

50 parhaan kirjan joukkoon on päässyt niin klassikoita kuin nykykirjallisuuttakin. Noin kolmannes esitellyistä kirjoista on kotimaisia, loput ovat käännöskirjallisuutta. Mukana on myös lastenkirjallisuutta, kuten Tove Janssonin ja Astrid Lindgrenin tuotantoa.

Listahullulle kirja on mannaa. Rakastan erilaisia kirjalistauksia, joten laitan pikapuoliin tämänkin listan blogini sivulle "Palkitut". Tähän mennessä olen lukenut kirjassa esitellyistä kirjoista noin puolet. Kirjan innoittamana olen lähiaikoina lukenut Donna Tarttin Jumalat juhlivat öisin ja Siri Hustvedtin Kaikki mitä rakastin (vielä bloggaamatta). Lisäksi olen lainannut kirjastosta Astrid Lindgrenin kirjoja, jotka odottelevat lukuvuoroaan. Nuo kirjat ovat toki olleet lukulistallani jo aiemmin, mutta kirja antoi viimeisen sysäyksen tarttua niihin.

Luin kirjaa yhteensä parisen kuukautta; yhden kirjaesittelyn silloin, toisen tällöin. Usein luin varsinaisen iltalukemisen jälkeen vielä yhden lyhykäisen esittelytekstin ja nukahdinkin lukuisia kertoja ajatellen, miten monta hyvää kirjaa sitä onkaan vielä lukematta! Kirjan tarkoituksellisen hidas lukeminen toi mieleeni lapsuuden 365 iltasatua -nimisen kirjan, jossa oli lyhyehkö satu vuoden jokaiselle illalle. Yksi ei kyllä yleensä riittänyt, vaan halusin kuulla useamman.

Kirjaan oli jäänyt harmillisen monta oikolukuvirhettä, jotka pistivät silmään. Ehkä harras lukutapa teki minusta tässä suhteessa kriittisen. Mielestäni esiteltyjen kirjojen nimet olisi voitu aina kirjoittaa kursiivilla, se olisi selkeyttänyt tekstiä monissa kohdissa. Nyt teosten nimet on kirjoitettu kursiivilla vain ensimaininnoissa.

Lukemani kirja oli lainassa kirjastosta, mutta voisin hyvin hankkia tämän myös omaan hyllyyn. Näihin kirjaesittelyihin tulisi varmasti palattua myöhemmin.

Donna Tartt: Jumalat juhlivat öisin (1992)

Alkuteos: The Secret History.

Suomentaja: Eva Siikarla (1993).

Kustantaja: WSOY.

Sivumäärä: 552.

Oma arvio: 5/5.

Mistä minulle: ostin käytettynä.

Kansi: Tuula Mäkiä

Jumalat juhlivat öisin on fiksu mysteeriromaani. Siinä on keskiössä rikos, mutta paljon muitakin aineksia: opiskelijaelämän kuvausta, kehitystarina, ajankuvaa, ihmissuhteita, psykologiaa, huumoriakin. Vaikka ilma oli helteisen kuuma, sai kirjan lukeminen välillä aikaan vilunväreitä. Tartt tarjoili jännitteitä ja tiivistä tunnelmaa.

Jumalat juhlivat öisin on yhdysvaltalaisen Donna Tarttin vuonna 1992 ilmestynyt esikoisteos. Kirjailija tunnetaan siitä, että hän julkaisee harvakseltaan: tämän esikoisen jälkeen ovat ilmestyneet vain Pieni ystävä (2002, suom. 2003) ja Tikli (2013, suom. 2014). Tämänkeväinen mediamylläkkä Tiklin ympärillä ja Tarttin kahdesta aiemmasta kirjasta kuulemani kehut saivat minut innostumaan kirjailijasta niin, että ostin esikoisen sekä Tiklin; ensin mainitun käytettynä ja jäljemmän uutena.

Päähenkilö ja kertoja on Richard Papen, opiskelijanuorukainen Kaliforniasta. Richard pääsee avustusten ansiosta opiskelemaan Hampden Collegeen, jossa valtaosa opiskelijoista on kotoisin rikkaista perheistä. Richard päätyy opiskelemaan muinaiskreikkaa erikoisessa opintoryhmässä: koko luokassa on hänen lisäkseen vain viisi muuta opiskelijaa, ja heitä luotsaa omalaatuinen opettaja. 

Klassisten kielten opiskelijat ovat lähes eristäytynyt saareke yliopiston sisällä: he opiskelevat ja viettävät myös vapaa-aikansa erillään muista. Ryhmä on tiivis, mutta pikkuhiljaa Richard pääsee siihen sisään. Ryhmän jäsenet ovat hitsautuneet toisiinsa mieltymystensä, mutta myös yhteisen salaisuuden vuoksi. 

Kirjan aloitus on vaikuttava:

Lumi alkoi sulaa vuorilla ja Bunny oli ollut kuolleena monta viikkoa ennen kuin aloimme ymmärtää tilanteemme vakavuuden. 

Alusta asti lukija siis tietää, että yksi ryhmän jäsen, Bunny, kuolee. Seuraa rikokseen johtaneiden tapahtumien kuvailua, monia käänteitä ja suuria yllätyksiä. Tarina koukuttaa ja pitää otteessaan, vaikka Bunnyn kuolemasta tiedetään jo heti alussa.

Tartt kuvaa mainiosti pienryhmän dynamiikkaa. Ryhmää ohjaa opinnoissa opettaja Julian, mutta muuten auktoriteetti tuntuu olevan Henry. On mielenkiintoista seurata, miten vahvat persoonat pitävät muita otteessaan, kunnes valta-asetelmat alkavat murentua. Ryhmään kuuluvat kaksoset Charles ja Camilla. Heidän keskinäinen siteensä ja pimeä puolensa lisäävät ryhmän välisiä jännitteitä.

Kirja on oivallinen ajankuva, sillä tarina sijoittuu ajalle ennen kännyköitä ja internetiä: tutkielmat kirjoitetaan puhtaaksi kirjoituskoneella ja kaverit pitää saada kiinni lankapuhelimella. Opiskelijaelämään Hampdenissa kuuluu pänttäämisen lisäksi ihmissuhdesotkut, rahaongelmat, alkoholi ja huumeet.

Jumalat toivat väistämättä mieleeni Dostojevskin Rikoksen ja rangaistuksen. Ainakin sivulla 393 on lainaus tuosta klassikosta. Keskeiseksi nousee rikoksen seuraukset sen tekijöille ja ihmismielen toiminta. Muistelisin, että kirjassa jopa viitattaisiin dostojevskiläiseen syyllisyydentunteeseen, mutta en enää löytänyt tuota kohtaa, kun jäi lukiessa merkkaamatta. 

Aloin lukea Tarttin esikoisromaania parin viikon takaista lukumaratonia edeltävänä päivänä. Olin jo päättänyt, että osallistun kirjabloggaajien yhteismaratonille Tarttin uutuuskirjaa Tikliä lukemalla, mutta maratonin aattona aloin panikoida: Mitä jos en pidä Tarttin tyylistä yhtään? Mitä jos teksti tökkii pahemman kerran, sitä kun pitäisi jaksaa 24 tuntia? Tartuin sitten Jumaliin, ihan vain testatakseni, toimiiko Tartt minulle. Ja toimihan se.

Luin Jumalia yhdeltä istumalta parisataa sivua ja heti perään nautiskelin Tikliä vuorokauden verran. Olen huomannut lukevani Tarttia hitaammin kuin yleensä luen. Tiklin 900 sivuun ei ihan vuorokausi riittänyt, ja tätä esikoistakin luin monena päivänä samalla helteestä nauttien. Näillä kirjoilla on ikäeroa parikymmentä vuotta, mutta yhtymäkohtia löytyy. Vertailen niitä tarkemmin, jahka saan Tiklin viimeiset sivut luettua.

Viime aikoina Jumalista on kirjoittanut esimerkiksi Suketus.

Misha Defonseca: Susilapsi (2004)

Alkuteos: Survivre avec les loups.

Suomentaja: Heli Kalliolevo (2005).

Kustantaja: Otava.

Sivumäärä: 238.

Oma arvio: 1/5.

Mistä minulle: lainasin kirjastosta.

Kansi: ?

Postausluonnos Susilapsesta on hautunut koneellani jo ainakin kuukauden päivät. Otsikko ja kuvat ovat odottaneet seurakseen leipätekstiä, jota on ollut tuskaista pusertaa. Toivoin, että pieni etäisyys kirjaan tekisi kirjoittamisesta jotenkin helpompaa ja keksisin jotakin positiivista sanottavaa. Mutta ei niin ei.

Alkuasetelma vaikutti lupaavalta: susien kanssa metsissä elänyt nainen on kirjoittanut muistelmansa. Takakansi mainostaa näin:

Olen elänyt susien joukossa, tullut sudeksi itsekin ruumiiltani ja mieleltäni. Ohikulkijat eivät näe, että olen kaupunkiin eksynyt susi. Vihaan ihmisihoa ja sen kuolemanhajua.

Odotin mielenkiintoisia, omiin kokemuksiin pohjaavia kuvauksia elämästä susien keskuudessa. Susien käytöksen kuvaaminen onkin ainoa kiintoisa kohta koko teoksessa. Harmi vain, että sudet tulevat tarinaan melko myöhään ja muutenkin niitä kuvataan melko vähän.

Kaikki alkaa 7-vuotiaan tytön koettelemuksista sodan keskellä: vanhemmat pidätetään, tyttö joutuu häntä epäreilusti kohtelevaan sijaisperheeseen ja löytää lohdun läheisen maatilan eläinten hoitamisesta. Hän ikävöi vanhempiaan riipaisevasti, joten hän lähtee etsimään heitä "idästä". Etsintämatka metsissä kestää vuosia, ja tyttö kohtaa matkallaan vaaroja, ongelmia ja susia.

Susilapsi olisi toiminut minusta paremmin, jos muistot olisi puettu joko selkeästi dokumentaariseen tai sitten tasokkaaseen kaunokirjalliseen muotoon. Nyt kerronta on tönkköä ja hapuilee kaunokirjallisen ja dokumentaarisen tyylin välillä. Päähenkilön kohtalon selvittämisen jättäminen lukijalle olisi voinut pelastaa paljon, mutta takakansi viisaana kertoo, miten päähenkilön lopussa käy. Takansi on todella tyhjentävä, muuta ei olisi tarvinnut lukea.

Jos sama tarina olisi kirjoitettu laadukkaammin ja sitä markkinoitaisiin fiktiona, lopputulos voisi olla kelpuutettava. Turhauduin kirjan parissa ja varsinkin nyt siitä kirjoittaessani. Ongelman ydin on siinä, että Defonsecan kirja julkaistiin omaelämäkertana. Heikosti kirjoitetun omaelämäkerran ainoa arvo on tarinan todenperäisyys: Susilapsen kohdalla sekin vesittyy, kun hieman googleilee ja huomaa, että Defonseca on haamukirjoittajineen sepittänyt koko jutun. Sieltä tuli kunnon isku lukijan palleaan. Miksi tuhlasin aikaani tällaiseen?

Jos olisin tehnyt taustatyöni tarkemmin, tämä kirja ei olisi päätynyt edustamaan Belgiaa matkallani, vaan olisin valinnut jonkin toisen belgialaisen kirjoittaman teoksen. Nyt voin vain surkutella, miksi en valinnut vaikkapa Hugo Clausin Belgian surua. Melkein jätin Susilapsen huomiotta blogissa, mutta raapustin lopulta edes jotakin, koska kirja edistää kirjallista maailmanmatkaani yhdellä maalla. Tämä on myös hyvä osoitus siitä, että aina kirjat eivät ole hyviä eivätkä lukemisen arvoisia. Joskus voi mennä todella pieleen.

Belgia merkitty mustalla neulalla.

Kate Atkinson: Ihan tavallisena päivänä (2004)

Alkuteos: Case Histories.

Suomentaja: Kaisa Kattelus (2013).

Kustantaja: Schildts & Söderströms.

Sivumäärä: 295.

Oma arvio: 4/5.

Mistä minulle: ostin uutena.

Kansi: Anders Carpelan

Alussa on kolme tapauskertomusta, joissa esitellään kolme rikosta. Entinen poliisi ja nykyinen yksityisetsivä Jackson Brodie saa toimeksiannon ja alkaa selvittää vanhaa kadonneen lapsen tapausta. Etsiväntyö vie Brodien yhä syvemmälle vanhoihin tapahtumiin, ja yllättäen alussa esitellyt rikokset alkavat kytkeytyä toisiinsa.

Kirjassa kuvatut rikokset tapahtuvat teoksen suomenkielisen nimen mukaisesti ihan tavallisena päivänä. Kyse ei ole mistään sarjamurhaajista tai silmitöntä väkivaltaa harjoittavista psykopaateista, vaan pikemminkin onnettomien tapahtumien yhteensattumista. Jokin asia vain laukaisee kohtalokkaat tapahtumat. Yhtäältä tällaiset rikokset eivät tunnu niin raaoilta kuin silmitön, summittainen väkivalta, mutta toisaalta kerrotut tapaukset tuovat väkivallan osaksi arkipäivää.

Ihan tavallisena päivänä on ensimmäinen blogin aikana lukemani varsinainen jännäri: se on myös ensimmäinen osumani Rikoksen jäljillä -haasteeseen! Haasteen avulla yritän hieman liennyttää dekkarikammoani ja jo yhden kirjan perusteella voin sanoa sen toimineen. Oikeasti viihdyin kirjan parissa ja aion lukea sarjan seuraavankin osan. Kirjan takakannessa lupaillaan, että tästä kirjasta alkava rikosromaanien sarja on täydellinen myös niille, jotka luulivat inhoavansa dekkareita. Alku ainakin on lupaava.

Atkinsonia riippukeinussa.

Vielä muutama sananen tuosta dekkarikammostani. Jännäreiden kartteluni taitaa pohjautua liian vilkaaseen mielikuvitukseen: esimerkiksi keväällä luin työn puolesta jonkin jännärin lyhyehkön esittelytekstin ja seuraavana yönä olinkin jo kuvailtujen tapahtumien keskipisteessä unissani. Samasta syystä en katso kauhuelokuvia enkä liian jänniä rikosohjelmia tv:stä – joskus jo jännitysmusiikki on minulle liikaa. Kurkkua kuristaa ja sydän väpättää.

Tässä Atkinsonissa oli toki jännitystä ja jonkin verran väkivaltaakin, mutta tunnelma ei käynyt liian ahdistavaksi eikä suolenpätkiä lennellyt. Olen vierastanut dekkareita myös siksi, että ennakkoluuloisesti olen epäillyt niiden olevan usein kehnosti kirjoitettuja. Atkinsonin kirja vei ennakkoluuloni mennessään. Dekkareihin tutustumiseni sai positiivisen alun: tästä on hyvä jatkaa!

Antti Tuuri: Matkoilla Euroopassa (2011)

Kustantaja: Otava.

Sivumäärä: 222.

Oma arvio: 4/5.

Mistä minulle: lainasin kirjastosta.

Kansi: Kirsti Maula.

Matkustin Tuurin kanssa tällä kertaa ympäri Eurooppaa aurinkotuolista käsin. Tuurin matkakirjoista olen aiemmin lukenut Bospor Expressin, jossa kirjailija kertoo matkastaan turkkilaisille kirjallisuusfestivaaleille. Se on yhtenäisempi teos, sillä siinä keskitytään yhden matkan kuvaukseen. Matkoilla Euroopassa on pikemminkin tekstikokoelma, jonka jokainen teksti kertoo yhdestä matkasta. Erona Bospor Expressiin on myös kantaaottavuus: tässä Tuuri puolustaa kärkkäästi esimerkiksi vaihtoehtoisia lääkemuotoja ja akupunktiota ja vastustaa ainakin joitakin kalastusmuotoja. Tällaista en muista toisesta teoksesta.

Kirjailija matkustaa yksin tai vaimonsa Merjan kanssa. Tuurin ajatusmaailman mukaisesti tärkeintä on matkanteko ja matkalla oleminen, ei niinkään päämäärä. Hän on kiinnostunut paikallisesta kulttuurista ja historiasta ja hän kuvailee luontoa, ravintoloita, ruokia ja tunnelmaa. Tarkat havainnot ja kiire eivät sovi yhteen. Matkat eivät ole kirjailijalle juuri koskaan lomaa: hän pitää töitään mukanaan ja työstää teoksiaan kurinalaisesti lähes päivittäin.

Herään aamulla aikaisin, myrsky on tauonnut ja on taas hiljaista ja tyyntä. Aurinko nousee, heittää vuorten pitkän varjon kauaksi mereen, alkaa lämmittää. Kerään terassilta myrskyn tuomia oksia ja lehtiä. On vielä viileää, avaan ruokailutilan ikkunaluukut ja syön sisällä. Katselen, kuinka pienten kalastajaveneiden laivasto ajaa merelle ja ryhtyy kalastamaan lahdella. 

Teen töitä yhdeksään saakka, kirjoitan edelleen juttuja kalastuskirjaani. Yhdeksän aikoihin vaimoni tulee yläkertaan hakemaan minua aamiaiselle; juon kupin kahvia hänen seurakseen.

Kun aamupäivän pyhittää kirjoittamiselle, voi loppupäivän keskittyä kohdekaupunkiin tutustumiseen. Tuuri on matkustellut ympäri Eurooppaa jo koulupojasta asti, joten konkarimatkailija tekee myös kiinnostavia huomioita siitä, miten Eurooppa ja eurooppalaiset ovat vuosikymmenten aikana muuttuneet.

Tuurin matkakirjojen lukujärjestyksellä ei sinänsä ole väliä, mutta jos nyt voisin valita, lukisin ensin tämän ja sitten vasta Bospor Expressin, sillä tämä kirja pohjustaa monia ajatuksia, jotka tulevat esiin myös myöhemmässä teoksessa. Kirjailijan laajassa tuotannossa on vielä muitakin matkakirjoja, kuten Pieni suuri maa ja Neljännen valtakunnan vieraana, joihin aion ehdottomasti tutusta. Onni on monta lukematonta Tuuria!

Voin suositella kirjaa erityisesti lomalukemiseksi: teksti on kepeää jutustelua ja etenee jouheasti. Tuurin matkassa saa nauttia taidokkaan pelkistetystä kerronnasta ja lakonisesta huumorista. Vaarana on, että tekisi itsekin mieli hypätä junaan tai astua laivaan ja lähteä!

Nannan V lukumaraton: Blogistanian yhteislukumaraton

Kuva: Denise Kerbs, CC BY 2.0
Logoksi muokannut: Emmi T.

Nyt on käsillä jo viides kerta, kun aloitan vuorokauden mittaisen luku-urakan. Näiden täysmaratonien lisäksi olen urakoinut kahdesti puolikkaan matkan, joista toinen tosin venähti 16 tunnin pituiseksi. Kolmatta kertaa osallistun kirjabloggaajien yhteiselle kesälukumaratonille: tänään kymmenet bloggaajat maratoonaavat tahoillaan ja raportoivat urakastaan sosiaaliseen mediaan, kukin tavallaan.

Tätä yhteismaratonia emännöi Lukutoukan ruokalista -blogi, jossa on voinut ilmoittautua mukaan. Lukumaratonilla on säännöt, joskin melko löyhät sellaiset:

1. Kaikki 24 tunnin aikana luettu kirjallisuus lasketaan mukaan maratoniin.
2. Aloittaa voi mihin kellonaikaan hyvänsä ja lukea haluamansa ajan ja määrän kuitenkin niin, että enimmäisaika on 24 tuntia. (Esim: aloitus 16.7. klo 18.00 -> lopetus 17.7. klo 18.00.) Maratonin saa aloittaa halutessaan myös jo 15.7., kunhan osa maratonista luetaan 16. päivän puolella. Näin siksi, että maratoonareilla on erilaisia elämäntilanteita, jotka halutaan ottaa huomioon. Tankkaus-, lepo- yms. taukoja saa pitää vapaasti, mutta ne lasketaan mukaan suoritusaikaan.
3. Merkitään ylös luettu sivumäärä ja ilmoitetaan se julkisesti blogissa.
4. Lukea saa mitä tahansa, missä ja miten tahansa!
5. Lukumaratonista saa kirjoittaa blogiinsa etu- ja jälkikäteen ja mielellään myös maratonin kuluessa.
6. Lukumaratonin hashtagina somessa on #lukumaraton.

Alkukesäinen maratonini Joël Dickerin tiiliskiven parissa oli sen verran mainio kokemus, että lähden matkaan toistamiseen yhden paksukaisen kanssa. Kirjana on nyt Donna Tarttin Tikli, jossa on 895 sivua. Innostuin kirjasta heti sen ilmestyttyä ja ostin sen omaksi, koska en malttanut jäädä kirjaston varausjonoon. Epäilin myös, riittäisikö laina-aika tiiliskiven selättämiseen. No, nyt aion hotkaista järkäleen vuorokaudessa, joten jälkimmäinen syy ei enää päde perusteeksi kirjan ostamiselle.

Tartt oli minulle aiemmin tuntematon kirjailija, mutta kollegat, asiakkaat ja media saivat minutkin kiinnostumaan tästä harvakseltaan julkaisevasta kirjailijasta. Tikli-intoa puhkuen ostin alkukesästä käytettynä myös kirjailijan esikoisen, Jumalat juhlivat öisin. Luin sitä eilen verryttelykirjana ja voin todeta, että jos Tikli on edes lähellekään yhtä hyvä, niin edessä on maratonin mittainen lukunautinto.

Päivitän tätä tekstiä maratonin edetessä, samoin blogin Facebook-sivuja. Kesken maratonin keskityn varmaankin tunnelmien raportoimiseen ja kirjoitan itse kirjasta tarkemmin myöhemmin.

Tervetuloa seuraamaan!

* * *

Donna Tartt: Tikli (2013)

Alkuteos: The Goldfinch.

Suomentaja: Hilkka Pekkanen (2014).

Kustantaja: WSOY.

Sivumäärä: 895.

Mistä minulle: ostin uutena.

Maratonkirja ja -ympäristö.

* * *

Aikaa kulunut: 4 tuntia

Luettuja sivuja nyt: 144

Sää oli maratonini alussa sateinen ja sumuinen, joten olen lukenut mökillä sisätiloissa. Aloitin luku-urakkani optimistisesti sohvalla loikoillen ja torkahdin tietenkin hetkeksi. Nukahtaminen ei johtunut kirjan pitkäveteisyydestä vaan lomalaisen unirytmistä. 

Tarina on temmannut minut mukaansa ja kirja vaikuttaa mielenkiintoiselta. Hieman hankala luettava se tosin on kokonsa vuoksi. Kädet väsyvät nopeasti.

Nyt ilma on kirkastunut ja aurinkokin pilkahtelee. Seuraavaksi pientä jaloittelua koiran kanssa, ja sitten etsin mukavan lukupaikan ulkosalta! Palaan taas päivittämään lukutunnelmia illemmalla.

* * *

Aikaa kulunut:  8 tuntia

Luettuja sivuja nyt: 290

Kirja pitää tehokkaasti otteessaan, vaikka imu ei ole ihan samanmoinen kuin edellisessä maratontiiliskivessäni eli Dickerin romaanissa Totuus Harry Quebertin tapauksesta, jota oli pakko ahmia eteenpäin vimmalla. Tikliä voi lukea rauhallisemmin, se ei ole niin juonivetoinen. Välillä tosin huomaan ajattelevani, että tässä olisi ollut tiivistämisen varaa – ja olen lukenut vasta vajaat 300 sivua.

Isoa kirjaa hämmästelee myös tsempparikoira.

Lukeminen sujuu, vaikkakin hämmästyttävän hitaasti. Teksti on sinänsä helppolukuista ja jouhevaa, joten en tiedä mikä tänään hidastuttaa. Onneksi tässä ei ole mikään kiire, ehdin mihin ehdin maratonin puitteissa. Huomiseen klo 13 on kuitenkin vielä aikaa!

Luen vielä useamman tunnin ennen yöunia, mutta voi olla, että seuraava päivitys venyy aamuun.

* * *

Aikaa kulunut: 17 tuntia 45 minuuttia

Luettuja sivuja nyt: 450

Yöllä sammutin valot 12 luetun tunnin kohdalla: silloin olin tahkonut kirjasta aika tarkalleen puolet eli 450 sivua. Nyt aamusella jatkan tuosta. Lukuaikaa on vielä reilut kuusi tuntia.

Aamuaurinko piristää mukavasti. Harvemmin (koskaan?) tulee mökillä herättyä ennen seitsemää, joten varhaisen aamun kauneus ja rauha hämmästyttää. Myös kirja on päässyt yllättämään puoliväliin mennessä useasti.

Silmät ristissä ihmettelin aamukastetta ja valoa.

Aamukahvin voimalla herättelen itseäni; tsempparikoira totesi pienen jaloittelun jälkeen, että on parempi vielä jatkaa unia.

* * *

Aikaa kulunut: 24 tuntia

Luettuja sivuja yhteensä: 660

Vihdoin maalissa! Maratonista jäi loistava fiilis, joskin 24 tunnin lukurupeama tuntuu silmissä, hartioissa ja käsissä. En ole aiemmin lukenut näin hankalasti luettavaa kirjaa! Kookasta ja painavaa teosta ei noin vain pidempiä aikoja kannatella.

Paras lukuasento paksukaiselle: sohvalla vatsallaan.
Kuva otettu alkumatkasta.

Tuhti Tikli ei ollutkaan ihan niin helppolukuinen kuin olin kuvitellut. Kirjan 895 sivua olisivat vaatineet minulta ultamaratonin :) 

Kirja parani, mitä pidemmälle ehdin, ja nyt minulla on hieman vaikeuksia irrottautua tarinan maailmasta. Pakko kuitenkin antaa silmien levätä ja keskittyä nauttimaan loppupäivä aurinkoisesta ulkoilmasta ilman kirjaa.

Kirjoitan kirjasta ajan kanssa oman tekstin, kunhan saan loput sivut luettua.

Kiitos kannustuksesta kaikille matkaani seuranneille! Nyt tämä maratoonari lähtee veneretkelle ja nauttimaan palkintopitsasta :)

Kirjoja jalkapallomaista -haasteen koonti

Osallistuin Mari A:n  ideoimaan Kirjoja jalkapallomaista -haasteeseen, jossa luettiin kirjoja jalkapallon MM-kisojen lopputurnaukseen selvinneistä maista. Näitä maita oli yhteensä 32, niinpä myös haasteeseen oli tarkoitus lukea sama määrä kirjoja.

Kuva: pixabay.com (Public Domain CCO)

MM-kisojen finaali pelataan tänään 13.7 klo 22 alkaen, ja lukuhaastekin päättyy samalla. Ehdin lukea kaikkiaan 22 haasteeseen sopivaa kirjaa, ja sitten loppui motivaatio. Tai oikeastaan mielenkiintoni vain ohjautui enemmän kiinnostaviin kirjoihin: uusi luettava kirja tuli helpommin napattua kesälomalle valittujen kirjojen pinosta kuin haastekirjojen kasasta. Aion kyllä lukea nuo 10 puuttuvaa kirjaa, koska ne edistävät Lukemalla maailman ympäri -projektiani, mutta luen ne ilman aikataulua.

Näin kesälomalla bloggailu on jäänyt muutenkin vähemmälle, vaikka kirjoja on tullut luettua. Taas kuusi kirjaa odottaa postausvuoroaan. Auringossa lojuminen on houkuttanut enemmän kuin koneen ääressä kököttäminen. Ja mikä yllättävintä: olen katsonut noita MM-kisapelejä! Viimeisten viikkojen aikana olen katsonut enemmän jalkapalloa kuin koskaan aiemmin.

Pidin tässä haasteessa kiinni samasta periaatteesta kuin lukumatkallani, eli ratkaisevaa oli kirjailijan kotimaa, ei esimerkiksi kirjan tapahtumapaikka. Hankaluuksia tuottivat esimerkiksi Honduras ja Costa Rica, mutta lopulta löysin näistäkin maista luettavaa edes novellin verran. En vain saanut luettua niitä määräaikaan mennessä.

Tässä alla haasteeseen lukemani kirjat. Linkit johtavat kirjoista kertoviin postauksiin. 

Eurooppa (10/13)

Hollanti: Koch: Illallinen

Italia: Abbate: Mafian naiset

Belgia:

Sveitsi: Dicker: Totuus Harry Quebertin tapauksesta

Saksa: Ruge: Vähenevän valon aikaan

Venäjä: Muhina: Piirityspäiväkirja

Bosnia ja Hertsegovina: Filipović: Zlatan päiväkirja

Englanti: Brontë: Humiseva harju

Espanja: Mendoza: Tulvan vuosi

Kreikka:

Kroatia:

Portugali: Saramago: Kertomus sokeudesta

Ranska: Verne: Maailman ympäri 80 päivässä

Aasia (3/4)

Japani: Murakami: Sputnik rakastettuni

Australia: Zusak: Kirjavaras

Iran: Delijani: Jakarandapuun lapset

Etelä-Korea:

Pohjois- ja Väli-Amerikka (2/4)

Costa Rica:

Yhdysvallat: Oates: Blondi

Honduras:

Meksiko: Ibargüengoitia: Kuolleet tytöt

Etelä-Amerikka (4/6)

Brasilia: Lispector: Tähden hetki

Argentiina: Aira: Aaveet & Kirjailijakokous

Kolumbia: García Marquez: Muistojeni ilottomat huorat

Chile: Neruda: Andien mainingit

Ecuador:

Uruguay:

Afrikka (3/5)

Nigeria:

Norsunluurannikko: Kourouma: Ei Allahin tartte

Kamerun:

Ghana: Aidoo: Muutoksia - eräs rakkaustarina

Algeria: Khadra: Attentaatti

Kiitos vielä Mari A:lle inspiroivasta haasteesta! Haaste oli loistava välietappi ja kirittäjä maailmanympärimatkallani. Vähän harmittaa, että suoritus jäi puolitiehen, mutta en halunnut puoliväkisin ja kiireessä lukea haasteen kirjoja, koska bloggaaminen ei muutenkaan ole mikään pakko. Haasteet ovat hauskoja juttuja, joissa tärkeintä on innostuminen ja luetut kirjat, ei niinkään lopputulos.

Vajaan tunnin päästä alkaa MM-finaali: kutkuttavia hetkiä on siis tiedossa! Lukuhaasteeni kirjoissa Saksa (Eugen Ruge: Vähenevän valon aikaan) päihitti niukasti Argentiinan (César Aira: Aaveet & Kirjailijakokous) – nyt vain kisastudio pystyyn ja jännittämään, riittävätkö Saksan voimat myös pelikentällä!

Pablo Neruda: Andien mainingit

Suomennosvalikoima. Sisältää:

Runoja vuosilta 1921–1937

Canto General 1950

Runoja vuosilta 1954–1969

Suomentaja: Pentti Saaritsa (1972).

Kustantaja: Tammi.

Sivumäärä: 170.

Oma arvio: 3½/5.

Mistä minulle: lainasin kirjastosta.

Kansi: ?

Heti kärkeen tunnustan: runot eivät ole minun juttuni, ja harvemmin tulee runokirjaan tartuttua. Chileläistä kirjailijaa valitessani en voinut kuitenkaan ohittaa Pablo Nerudaa (1904–1973), joka on chileläinen nobelisti ja maan arvostetuin kirjailija. Toki olisin voinut valita luettavakseni myös jotakin Isabel Allendelta tai Roberto Bolañolta, mutta Nerudan lukeminen oli oiva tilaisuus haastaa itseni. Runoja, siis...

Andien mainingit jakautuu kolmeen osioon: ensin on koottuja runoja runoilijan varhaisilta vuosilta, toisena teos Canto General ja lopussa on vielä joukko myöhäisemmän tuotannon runoja. Tällaista kokoelmaa ei ole ilmestynyt alkukielellä, vaan se on koottu suomennettavaksi eri kokoelmista.

Kirjan ensimmäinen kolmannes eli Nerudan varhaisemmat runot saivat aikaan melkoisen aivosolmun. Runojen kuvasto on runsasta, ja ne ovat tunnetta tulvillaan. Rakkaus raastaa ja intohimo pakahduttaa. Luonto on myös vahvasti läsnä. Monissa runoissa on niin paljon kaikkea, että putosin kelkasta usein. Vertaukset jäivät paikoin hämäriksi.

Hieman kauhuissani jatkoin kirjassa eteenpäin. Canto General onneksi tarjoaa enemmän tarttumapintaa kokemattomalle runojen lukijalle. Luonto on monissa runoissa pääosassa, sitä ei käytetä vain rakkauden vertauskuviin, vaan sitä tarkastellaan itsenään. Politiikka ja historia ovat myös keskeisiä aiheita. Omat runonsa saavat niin portugalilainen löytöretkeilijä Magalhaes kuin perulainen inkajohtaja Tupac Amarukin.

Neruda ottaa runoillaan kantaa kolonialismiin, riistoon ja sortoon. Yhdysvaltojen ylivalta saa myös osansa, kuten esimerkiksi runossa The United Fruit Co.:

Kun pasuuna oli soinut
kaikki oli valmista maan päällä
ja Jahve jakoi maailman. Osansa saivat
Coca Cola Inc., Kaivosyhtiö Anaconda,
Ford Motos ja sen sellaiset:
The United Fruit Inc.
varasi itselleen mehevimmän,
minun maani keskirannikon,
Amerikan suloisimmat uumat.
Se risti alueensa uudelleen
Yhtyneiksi Banaanivalloiksi,
– – –

Andien maininkien viimeinen kolmannes erottuu edeltävistä: loppua kohden Nerudan ilmaisu on selkeästi niukempaa, muodoltaan riisuttua. Näihin vuosien 1954–1969 runoihin verrattuna teoksen kaksi ensimmäistä osaa ovat runsaudensarvia. Nyt yksikin sana saa suuren painon. Esimerkiksi runo Chilen kivet on pitkä ja kapea kuin Chile kartalla.

Runoissa liikutaan Perun, Chilen ja Andien maisemissa. Mukana on jälleen politiikka: Leninille on omistettu oodi, ja Pohjois-Amerikkaa arvostellaan useassa runossa. Oodin saavat myös monet arkiset asiat kuten piano, kissa, koira ja särkyneet esineet.

Läpi teoksen mielenkiintoiseksi nousee se, kenelle runoilija sanansa osoittaa, ketä puhutellaan. Vihreä vaikuttaa olevan Nerudan väri: se saa monia merkityksiä.

Andien mainingit koetteli, mutta tarjosi myös oivaltamisen paikkoja. Kekseliästä kielipeliä oli ilo lukea, vaikka välillä ymmärrys ei ihan riittänytkään. Uskallan jopa sanoa, että Nerudan lukeminen hieman liennytti runoangstiani.

Andien mainingeista löytyy Blogistaniasta muutamia kirjoituksia. Suketus piti Nerudan yhteiskuntakriittisyydestä, poliittisuudesta ja inhimillisyydestä, kun taas Noora ei Nerudalle syttynyt, vaan jätti kokoelman kesken.

Nerudan runokokoelma vei minut Lukemalla maailman ympäri -haasteessani Chileen. Omasta hyllystä löytyvä Nerudan omaelämäkerrallinen Tunnustan eläneeni alkoi kiinnostaa hurjasti, ehkäpä ujutan sen osaksi Keltaista kesääni!

Musta neula Andien vuoriston tienoilla.

Kesäkuussa luetut

Kesäkuu oli huikea lukukuukausi. Lukeminen maistui: lukuinto kääntyi välillä jopa lukuhimon puolelle, kiitos kahden lukumaratonin.

Maratonilla luin muun muassa riipputuolissa.

Sain kirjoitettua postauksen monesta aiemmin luetusta kirjasta, mutta toisaalta kolme kesäkuussa luettua kirjaa jää odottamaan tekstiään heinäkuun puolelle. Lukeminen ja kirjoittaminen eivät aina suju samaan tahtiin. Kesäkuussa esittelin blogissani seuraavat kirjat:


Blogatut

José Saramago: Kertomus sokeudesta (1995). 372 s.

Gabriel García Márquez: Muistojeni ilottomat huorat (2004). 100 s.

Ahmadou Kourouma: Ei Allahin tartte (2000). 202 s.

Tuula Karjalainen: Tove Jansson: tee työtä ja rakasta (2013). 303 s.

Joël Dicker: Totuus Harry Quebertin tapauksesta (2012). 809 s.

Jorge Ibargüengoitia: Kuolleet tytöt (1977). 204 s.

Tove Jansson: Muumit ja suuri tuhotulva (1945). 54 s.

Tove Jansson: Muumipeikko ja pyrstötähti (1946). 156 s.

Tove Jansson: Taikurin hattu (1949). 148 s.

Tove Jansson: Maailmanloppu tulee! (1947–48). 80 s.

Tove Jansson ja Tuulikki Pietilä: Haru, eräs saari (1996). 103 s.

Tove Jansson: Kuvanveistäjän tytär (1968). 127 s.

Tove Jansson: Vaarallinen juhannus (1954). 140 s.

Kathrin Schmidt: Et sinä kuole (2009). 346 s.

Haruki Murakami: Sputnik-rakastettuni (1999). 252 s.

Ama Ata Aidoo: Muutoksia - eräs rakkaustarina (1991). 219 s.


Kirjoitin kesäkuussa 16 kirjasta, joissa on yhteensä 3615 sivua. Kirjamäärä on minulle ennätyksellinen, mutta sivuja kertyi vuosi sitten heinäkuussa tätäkin enemmän. Kuukauden kirja- ja sivumääriä paisuttavat kaksi lukumaratonia: ensimmäisellä luin Dickerin tiiliskiven Totuus Harry Quebertin tapauksesta ja toisella keskityin Tove Janssonin tuotantoon.

Tove Jansson -maratonilla luin osan näistä.

Kesäkuun lukusaldo joudutti kirjallista maailmanmatkaani kahdeksalla valtiolla, ja myös Kirjoja jalkapallomaista -haaste eteni mukavasti. Neljä luettua kirjaa sopi Keltaiseen kesään.

En lukenut yhtäkään huonoa kirjaa, mutta kuukauden kirjoista neljä nousi ylitse muiden. Pidin erityisesti Saramagosta (Kertomus sokeudesta), Karjalaisesta (Tove Jansson: tee työtä ja rakasta), Dickeristä (Totuus Harry Quebertin tapauksesta) ja Ibargüengoitiasta (Kuolleet tytöt).

Tässä kuussa sain hyvän muistutuksen siitä, että kuivakalta vaikuttava kirja voikin olla huipputeos. Kansikuva ei varsinaisesti houkuttele esimerkiksi Saramagon tai Ibargüengoitian kimppuun, mutta sisältö olikin molemmissa vertaansa vailla.

Kesken jättäminen on edelleen minulle vaikeaa enkä millään meinannut luovuttaa Fuentesin kanssa. Kirjailjan vaihtaminen kuitenkin poiki jotakin mahtavaa: luin Ibargüengoitian Kuolleet tytöt, joka oli raikas ja hulvaton tuttavuus.

Kesäkuu on nyt käsitelty, joten seuraavaksi voi suunnata ajatukset heinäkuuhun. Heinäkuu on minulla lomakuukausi, joka tulee vietettyä pääasiassa mökkeillen saaristossa ja Järvi-Suomessa. Lomalle lähtiessäni lainasin töistä pari kassillista kirjoja, joten luettavaa riittää! 

Suunnitelmissa on lukea jokunen dekkari, Janssonin aikuisten tuotantoa, ehkä vielä muumikirjoja, Keltaista kirjastoa (myös omasta hyllystä), jalkapallo-haasteeseen sopivia kirjoja ja mahdollisesti Tikli. Pinosta löytyy myös Astrid Lindgreniä ja muutama äänikirja. Valitsen luettavan fiiliksen mukaan; kenties luen paljon, ehkä vähemmän. Ilman paineita joka tapauksessa. Bloggaajien seuraava yhteismaratonkin olisi 16.7. Katson lähemmin, osallistunko vai jäänkö kannustusjoukkoihin.

Lukuisaa kesää!