Kate Atkinson: Ihan tavallisena päivänä (2004)

Alkuteos: Case Histories.

Suomentaja: Kaisa Kattelus (2013).

Kustantaja: Schildts & Söderströms.

Sivumäärä: 295.

Oma arvio: 4/5.

Mistä minulle: ostin uutena.

Kansi: Anders Carpelan

Alussa on kolme tapauskertomusta, joissa esitellään kolme rikosta. Entinen poliisi ja nykyinen yksityisetsivä Jackson Brodie saa toimeksiannon ja alkaa selvittää vanhaa kadonneen lapsen tapausta. Etsiväntyö vie Brodien yhä syvemmälle vanhoihin tapahtumiin, ja yllättäen alussa esitellyt rikokset alkavat kytkeytyä toisiinsa.

Kirjassa kuvatut rikokset tapahtuvat teoksen suomenkielisen nimen mukaisesti ihan tavallisena päivänä. Kyse ei ole mistään sarjamurhaajista tai silmitöntä väkivaltaa harjoittavista psykopaateista, vaan pikemminkin onnettomien tapahtumien yhteensattumista. Jokin asia vain laukaisee kohtalokkaat tapahtumat. Yhtäältä tällaiset rikokset eivät tunnu niin raaoilta kuin silmitön, summittainen väkivalta, mutta toisaalta kerrotut tapaukset tuovat väkivallan osaksi arkipäivää.

Ihan tavallisena päivänä on ensimmäinen blogin aikana lukemani varsinainen jännäri: se on myös ensimmäinen osumani Rikoksen jäljillä -haasteeseen! Haasteen avulla yritän hieman liennyttää dekkarikammoani ja jo yhden kirjan perusteella voin sanoa sen toimineen. Oikeasti viihdyin kirjan parissa ja aion lukea sarjan seuraavankin osan. Kirjan takakannessa lupaillaan, että tästä kirjasta alkava rikosromaanien sarja on täydellinen myös niille, jotka luulivat inhoavansa dekkareita. Alku ainakin on lupaava.

Atkinsonia riippukeinussa.

Vielä muutama sananen tuosta dekkarikammostani. Jännäreiden kartteluni taitaa pohjautua liian vilkaaseen mielikuvitukseen: esimerkiksi keväällä luin työn puolesta jonkin jännärin lyhyehkön esittelytekstin ja seuraavana yönä olinkin jo kuvailtujen tapahtumien keskipisteessä unissani. Samasta syystä en katso kauhuelokuvia enkä liian jänniä rikosohjelmia tv:stä – joskus jo jännitysmusiikki on minulle liikaa. Kurkkua kuristaa ja sydän väpättää.

Tässä Atkinsonissa oli toki jännitystä ja jonkin verran väkivaltaakin, mutta tunnelma ei käynyt liian ahdistavaksi eikä suolenpätkiä lennellyt. Olen vierastanut dekkareita myös siksi, että ennakkoluuloisesti olen epäillyt niiden olevan usein kehnosti kirjoitettuja. Atkinsonin kirja vei ennakkoluuloni mennessään. Dekkareihin tutustumiseni sai positiivisen alun: tästä on hyvä jatkaa!