Misha Defonseca: Susilapsi (2004)

Alkuteos: Survivre avec les loups.

Suomentaja: Heli Kalliolevo (2005).

Kustantaja: Otava.

Sivumäärä: 238.

Oma arvio: 1/5.

Mistä minulle: lainasin kirjastosta.

Kansi: ?

Postausluonnos Susilapsesta on hautunut koneellani jo ainakin kuukauden päivät. Otsikko ja kuvat ovat odottaneet seurakseen leipätekstiä, jota on ollut tuskaista pusertaa. Toivoin, että pieni etäisyys kirjaan tekisi kirjoittamisesta jotenkin helpompaa ja keksisin jotakin positiivista sanottavaa. Mutta ei niin ei.

Alkuasetelma vaikutti lupaavalta: susien kanssa metsissä elänyt nainen on kirjoittanut muistelmansa. Takakansi mainostaa näin:

Olen elänyt susien joukossa, tullut sudeksi itsekin ruumiiltani ja mieleltäni. Ohikulkijat eivät näe, että olen kaupunkiin eksynyt susi. Vihaan ihmisihoa ja sen kuolemanhajua.

Odotin mielenkiintoisia, omiin kokemuksiin pohjaavia kuvauksia elämästä susien keskuudessa. Susien käytöksen kuvaaminen onkin ainoa kiintoisa kohta koko teoksessa. Harmi vain, että sudet tulevat tarinaan melko myöhään ja muutenkin niitä kuvataan melko vähän.

Kaikki alkaa 7-vuotiaan tytön koettelemuksista sodan keskellä: vanhemmat pidätetään, tyttö joutuu häntä epäreilusti kohtelevaan sijaisperheeseen ja löytää lohdun läheisen maatilan eläinten hoitamisesta. Hän ikävöi vanhempiaan riipaisevasti, joten hän lähtee etsimään heitä "idästä". Etsintämatka metsissä kestää vuosia, ja tyttö kohtaa matkallaan vaaroja, ongelmia ja susia.

Susilapsi olisi toiminut minusta paremmin, jos muistot olisi puettu joko selkeästi dokumentaariseen tai sitten tasokkaaseen kaunokirjalliseen muotoon. Nyt kerronta on tönkköä ja hapuilee kaunokirjallisen ja dokumentaarisen tyylin välillä. Päähenkilön kohtalon selvittämisen jättäminen lukijalle olisi voinut pelastaa paljon, mutta takakansi viisaana kertoo, miten päähenkilön lopussa käy. Takansi on todella tyhjentävä, muuta ei olisi tarvinnut lukea.

Jos sama tarina olisi kirjoitettu laadukkaammin ja sitä markkinoitaisiin fiktiona, lopputulos voisi olla kelpuutettava. Turhauduin kirjan parissa ja varsinkin nyt siitä kirjoittaessani. Ongelman ydin on siinä, että Defonsecan kirja julkaistiin omaelämäkertana. Heikosti kirjoitetun omaelämäkerran ainoa arvo on tarinan todenperäisyys: Susilapsen kohdalla sekin vesittyy, kun hieman googleilee ja huomaa, että Defonseca on haamukirjoittajineen sepittänyt koko jutun. Sieltä tuli kunnon isku lukijan palleaan. Miksi tuhlasin aikaani tällaiseen?

Jos olisin tehnyt taustatyöni tarkemmin, tämä kirja ei olisi päätynyt edustamaan Belgiaa matkallani, vaan olisin valinnut jonkin toisen belgialaisen kirjoittaman teoksen. Nyt voin vain surkutella, miksi en valinnut vaikkapa Hugo Clausin Belgian surua. Melkein jätin Susilapsen huomiotta blogissa, mutta raapustin lopulta edes jotakin, koska kirja edistää kirjallista maailmanmatkaani yhdellä maalla. Tämä on myös hyvä osoitus siitä, että aina kirjat eivät ole hyviä eivätkä lukemisen arvoisia. Joskus voi mennä todella pieleen.

Belgia merkitty mustalla neulalla.