Jo Nesbø: Lepakkomies (1997)

Alkuteos: Flaggermusmannen.

Suomentaja: Outi Menna (2001).

Kustantaja: Johnny Kniga.

Sivumäärä: 489.

Oma arvio: 4½/5.

Mistä minulle: lainasin kirjastosta.

Kansi: Martti Ruokonen.

Olen ollut tietoinen Jo Nesbø -nimisestä norjalaiskirjailijasta jo vuosia, sillä hänen kirjansa kiertävät kirjastossa hurjaa vauhtia ja asiakkaat kyselevät niitä todella usein. Tänä syksynä ilmestyivät uudet painokset näistä suomalaisia vuodesta toiseen kiinnostavista dekkareista. Saapuipa kirjailija itsekin Suomeen markkinoimaan uusinta Isänsä poika -teosta, ja some täyttyi Nesbø-pöhinästä.

Luen harvoin dekkareita, mutta utelias kun olen, niin pakkohan minun oli ottaa selvää, mistä tässä Nesbø-huumassa oikein on kyse ja kuka Harry Hole on miehiään. Heikon genretuntemukseni vuoksi en osaa verrata Lepakkomiestä syvällisesti muihin dekkareihin, vaan keskityn siihen, miten peruskaunon parissa viihtyvä lukija kirjan koki.

Lepakkomiehessä Harry Hole on saanut komennuksen Australiaan tutkimaan norjalaistytön kuolemaa. Harry alkaa tutkia tapausta, ja saa parikseen aboriginaalitaustaisen Andrew Kensingtonin. Yhdessä he setvivät aina vain kimurantimmaksi muuttuvaa tapahtumavyyhteä. Huumeet, prostituutio ja molempien tutkijoiden menneisyyden haamut värittävät tarinaa.

Andrew avaa Harrylle Australian kulttuurista ja poliittista tilannetta:

Aboriginaalit suorastaan loistavat poissaolollaan Australian yhteiskuntaelämässä, lukuun ottamatta niitä poliittisia seikkoja, jotka liittyvät aboriginaalien erityisiin mielenkiinnon kohteisiin ja heidän omaan kulttuuriinsa. Australialaiset hoitavat osuutensa pitämällä aboriginaalien taidetta roikkumassa talojensa seinällä. Aboriginaalit ovat sitä vastoin hyvinkin edustettuina sosiaaliavustusjonoissa, itsemurhatilastoissa ja vankiloissa. Aboriginaali joutuu vankilaan 26 kertaa todennäköisemmin kuin muut australialaiset.

Kulttuurinen ulottuvuus, Harryn henkilöhistoria ja rakkausseikkailut tekivät kirjasta mielenkiintoisen kokonaisuuden. Dekkarinoviisi tykkäsi, kun tarinassa oli jännittävien tapahtumien, yllättävien juonenkäänteiden ja väkivallan lisäksi paljon muitakin aineksia. Tämä ensimmäinen Hole-dekkari on julkaistu alun perin jo 1990-luvulla, joten nykytekniikkaa ei rikosten ratkaisussa käytetä. Harryn valtteina ovatkin tarkka havainnointi- ja päättelykyky.

Nesbø kirjoittaa rennosti ja samalla asiallisesti. Luvut eivät ole liian pitkiä ja ne on nimetty hauskasti (esim. Eräs äiti, suurehko hämähäkki ja Bubbur tai Jättiläismeduusa, Mr. Bean ja vielä yksi potilas). Tämä johti siihen, että kirjaa oli vaikea laskea käsistään: päädyin seuraavan luvun otsikon houkuttelemana lukemaan vielä yhden luvun ja senkin jälkeen vielä yhden. Kirjan käännös- ja toimitustyö ansaitsevat kiitokset, sillä kieliasu ei häirinnyt lukemista, mitä nyt kalapaliikin ja piisin kirjoitusasut hieman hämmästyttivät.

Nyt Nesbøhön tutustuttuani on pakko kysyä: mistä näitä loistavia norjalaisia mieskirjailijoita oikein riittää? Joskus yli kymmenen vuotta sitten menetin sydämeni Erlend Loelle, sitten tuli jalat alta vienyt Karl Ove Knausgård, ja nyt lankesin Jo Nesbøhön minäkin. Viimeksi mainitusta on kohkattu ties kuinka kauan, joten kenellekään hänen kirjojensa kehuminen tuskin tulee yllätyksenä. Mutta silti olen lapsenomaisen innostunut ja riemuissani siitä, että löysin Nesbøn!

Lepakkomiehen puolivälissä varasin sarjan seuraavan osan. Lisää Nesbø-tesktejä on siis luvassa.

Vinkkinä muillekin norjalaisesta kirjallisuudesta kiinnostuneille: Reetan Les! Lue! -kirjablogissa esitellään suomalaista kirjallisuutta norjaksi ja norjalaista kirjallisuutta suomeksi. Kannattaa piipahtaa!

Lepakkomies vei kirjallisen maailmanmatkani
kirjailijan synnyinmaahan Norjaan,
vaikka tapahtumat sijoittuvatkin Australiaan.