Gaile Parkin: Kigalin kakkukauppa (2009)

Alkuteos: Baking Cakes in Kigali.

Suomentaja: Annukka Kolehmainen (2009).

Kustantaja: Tammi.

Sivumäärä: 278.

Oma arvio: 2½/5.

Mistä minulle: lainasin kirjastosta. 

Kansi: Petra Borner.

Kigalin kakkukauppa on Sambiassa syntyneen ja varttuneen Gaile Parkinin esikoisteos. Kirjan tapahtumat sijoittuvat Ruandan pääkaupunkiin Kigaliin, mutta maailmanmatkallani tämä kirja kuittaa Sambian käydyksi, koska matkustan kirjailijan synnyinmaan mukaan.

Ruandasta tulee väistämättä mieleen 1990-luvun kansanmurha. Kigalin kakkukaupassa nuo tapahtumat ovat historiaa, mutta muita ongelmia maassa riittää.

Kigalin kakkukaupan päähenkilö on tansanialaissyntyinen Angel Tungaraza, joka pyörittää kotinsa yhteydessä kakkukauppaa. Angel ja hänen miehensä Pius huolehtivat heidän viidestä lapsenlapsestaan, joiden vanhemmat ovat kuolleet.

Angelin perhetilanne kuvastaa tyypillistä tilannetta Ruandassa: nuoret aikuiset sairastuvat aidsiin, eivätkä vanhemmat ehdi nähdä lastensa varttuvan. Sairaudesta vaietaan, joten tietotaso on alhainen, ja tauti pääsee usein yllättämään. Myös väkivaltaisuuksissa kuolee edelleen siviilejä. Angelin kaltaiset isovanhemmat ottavat orvot huostaansa ja ovat toistamiseen vastuussa lapsikatraasta.

Olisin halunnut pitää Kigalin kakkukaupasta enemmän. Aihe  on kiinnostava, samoin tapahtumapaikka ja henkilöhahmot taustoineen. En syttynyt kirjalle, koska siinä oli hyvin elementtien lisäksi liian monta ärsyttävää piirrettä. 

Eniten onnistuin ärsyyntymään Angelin maneereista. Kakkuja tilaamaan tulevat saavat aina kupposen höyryävää, mausteista maitoteetä, koska liikeasioista voi keskustella vain teekupin äärellä. Samalla kun asiakas kertoo kakkutoiveistaan, hänen muutkin tarpeet tulevat usein puheeksi. Angel jakelee elämänohjeita, eikä yksi kuppi teetä aina riitä.

Loppua kohden kirja alkoi tuntua kovin naiivilta. Kaikki maailman ongelmat ratkeavat helposti kunhan vain on oikeanvärinen sokerikuorrutus, juu. Kirja on selkeästi viihdekirjallisuutta, joten kenties luin sitä liian vakavasti.

Sinänsä minua kiinnostaa viihteen ja vakavien aiheiden yhdistäminen, mutta tällä kertaa se ontui. Ilman haastetta kirja olisi luultavasti jäänyt kesken.

Musta neula liilassa Sambiassa.