John Irving: Neljäs käsi (2001)

Alkuteos: The Fourth Hand.

Suomentaja: Kristiina Rikman (2001).

Kustantaja: Tammi.

Sivumäärä: 344.

Oma arvio: 3½/5.

Mistä minulle: ostin käytettynä.

Kansi: Eero Heikkinen

Neljäs käsi päätyi uusintalukuun pari viikkoa sitten näkemäni Irving-dokumentin ansiosta. Olen nähnyt dokumentin jokunen vuosi sitten, mutta se onnistui taas nostattamaan Irving-intoani, jonka pauloissa oli pakko alkaa lukea ensimmäisenä käteen osunutta Irvingiä. Lähes kaikki omat Irvingini ovat mökillä, ja sinne ei näin talvella pääse, joten suuri harmitus oli lähellä. Silloin kun iskee lukupakko, tai oikeammin lukuhimo, ei voi odottaa huomiseen. Onneksi löysin kätköistäni kirppikseltä ostetun Neljännen käden ja ilta oli pelastettu.

Siitä kun luin Neljännen käden edellisen kerran, on kulunut kahdeksan vuotta tai jotakin sen suuntaista – joka tapauksessa se oli kauan ennen blogiaikaa. Muistini on nolostuttavan huono, joten kovin tarkkoja muistikuvia kirjan tapahtumista minulla ei nyt uusintakierrokselle lähtiessäni ollut. Hatarissa mielikuvissani Neljäs käsi oli positiivinen lukukokemus, helppolukuinen ahmimiskirja ja ehdottomasti sellainen, jota ei voi jättää kesken. Toinen lukeminen jätti samansuuntaisia muistoja, mutta paljon uusiakin.

Neljäs käsi kertoo tv-toimittaja Patrick Wallingfordista, jonka elämästä ei eriskummallisia käänteitä puutu. Eräällä juttukeikalla leijona syö Wallingfordin toisen käden suorassa lähetyksessä, ja siitä lähtien hänet tunnetaan leijonamiehenä. Hänelle tehdään kädensiirtoleikkaus, jonka suorittaa omaperäinen lääkäri Zajac.

Luovutettava käsi löytyy erikoisen tapahtumaketjun seurauksena. Käsi on peräisin mieheltä, jonka leski haluaa pitää yhteyttä käteen. Tapahtumat saavat aina vain entistä erikoisempia sävyjä. Kirjan tapahtumat ovat absurdeja, ja välillä mennään jo farssin puolelle. Seksihurjastelut ja koirankakan kauhominen haavipallomailalla saavat lukijan pyörittelemään silmiään.

Kirjan nimi viittaa käsitteeseen neljäs valtiomahti, jolla tarkoitetaan mediaa. Kirjan voikin lukea kommenttina lööppiuutisointiin liittyvään kaksinaismoralismiin. Revitteleva ja skuuppihakuinen journalismi myy massoille, mutta samalla sitä ja sen tekijöitä moralisoidaan. Pudotukseen huipulta pohjalle ei vaadita kuin yksi mehevä skandaali.

Kirjan lukeminen vaatii tietynlaisen lukufiiliksen: lukijan on hyvä olla kevein mielin, sillä kovin vakavissaan tätä ei voi ottaa. Niin absurdeja käänteet ovat, vaikka taustalla voi nähdä vakavamman sanoman.

Omaa vastaanottavaisuuttani lisäsi dokumentin ruokkima Irving-himo; jotenkin vain sulin kirjailijan lauseisiin. Päättömyys ei maistunut naiivilta tai tekohauskalta vaan kekseliäisyydeltä. Ymmärrän, että toisenlainen lukukokemus on hyvin mahdollinen. Hulvattomat tilanteet ja pakkomielteiset henkilöhahmot saattavat olla jollekin liikaa.