Mohamedou Ould Slahi: Guantánamon päiväkirja (2015)

Toimittanut: Larry Siems.
Alkuteos: Guantánamo Diary.

Suomentaja: Kirsi Luoma (2015).

Kustantaja: Like.

Sivumäärä: 459.

Oma arvio: 3/5.

Mistä minulle: lainasin kirjastosta.

Kansi: Tommi Tukiainen.

Mohamedou Ould Slahi on mauritanialainen mies, jota on pidetty vangittuna epäiltynä terrorismista ilman syytettä yli kymmenen vuotta. Hän lähti vapaaehtoisesti kuulusteltavaksi kotoaan Mauritaniassa vuonna 2001 eikä ole sen jälkeen ollut vapaana päivääkään. Mauritanian kuulusteluista Yhdysvaltojen viranomaiset kuljettivat hänet ensin vankilaan Jordaniaan ja sieltä Afganistaniin, kunnes vuodesta 2003 hän on virunut Kuubassa sijaitsevalla Guantánamo Bayn vankileirillä.

Slahi vangittiin, kun tornit olivat sortuneet Yhdysvalloissa ja terrorismin vastaisessa sodassa nostettiin kierroksia. Yhdysvallat epäili, että Slahi oli toiminut al-Qaidan hyväksi ja värvännyt uusia jäseniä terrostijärjestöön. Perusteet olivat hatarat, eikä syytteitä missään vaiheessa ole nostettu.

Slahi on kyllä taistellut al-Qaidan riveissä 1990-luvun alussa Afganistanin sodassa – mutta silloin vielä Yhdysvallatkin oli järjestön kanssa samalla puolella. Yhdysvallat ei usko, että Slahi olisi irtaantunut järjestöstä, joka nykyisellään tunnetaan Yhdysvaltoja vastaan tekemistään terrori-iskuista.

Kiistämätöntä on myös se, että Slahi tuntee tai on jossakin vaiheessa tuntenut sittemmin terroristeiksi ryhtyneitä henkilöitä. Muun muassa hänen lankonsa oli Osama Bin Ladenin neuvonantaja. Mutta mikä tekee ihmisestä terroristin?

Sensuuri peittää jopa kokonaisia sivuja.

Slahi kirjoitti päiväkirjamerkintänsä sellissä vuonna 2005. Teksti kävi läpi Yhdysvaltain viranomaisten sensuurin, josta kirjan sivuille merkiksi ovat jääneet tuhannet mustat palkit. Pahimmillaan sensuurin kynsiin on joutunut sivukaupalla tekstiä. Usein ihmisten nimiä, paikannimiä ja persoonapronomineja on peitetty; sensuuri on yrittänyt häivyttää esimerkiksi sen, tarkoittaako Slahi mies- vai naispuolista kuulustelijaa. Kirjan toimittanut Siems tekee usein alaviitteissä tarkennuksia ja päätelmiä sensuroiduista kohdista. Enpä ole aiemmin tällaista kirjaa lukenut.

"Mutta en ole tehnyt mitään rikoksia, ja vaikka teidän lakinne olisivat kuinka ankaria, en ole tehnyt mitään."
"Entäs jos esitän sinulle todisteet?"
"Et sinä esitä. Mutta jos sen teet, suostun yhteistyöhön."
[sensuroitu] näytti minulle pahimmat tyypit, joita [sensuroitu] oli. Heitä oli viisitoista, ja minä olin numero yksi. Kakkosena oli [sensuroitu].
"Et ole tosissasi."
"Olenpas. Etkö ymmärrä tilanteesi vakavuutta?"
"Mietitäänpä vähän. Te sieppasitte minut omasta kodistani, omasta kotimaastani, ja lähetitte Jordaniaan kidutettavaksi. Sitten veitte minut Jordaniasta Bagramiin, ja aina vain olen pahempi kuin ne ihmiset, jotka te olette ottaneet kiinni ase kädessään?"
"Niin olet. Sinä olet hyvin terävä! Minusta sinä täytät kaikki huipputerroristin kriteerit. Jos listaan terroristien yleisiä tunnusmerkkejä, hyvin moni täsmää sinuun."
Vaikka kuinka pelotti, yritin aina tukahduttaa pelkoni. "No millainen se sinun [sensuroitu] listasi sitten on?"
"Olet arabi, olet nuori, olet lähtenyt jihadiin, puhut vieraita kieliä, olet ollut monessa maassa, sinulla on teknisen alan tutkinto."
"Ja sekö on rikos?" minä kysyn.
"Mieti nyt niitä kaappaajia, he olivat ihan samanlaisia."

Sensuuripalkkeja vilisee läpi kirjan.
Myös alaviitteitä on runsaasti.

Slahi kuvailee, miten vangeista pyritään puristamaan tietoja keinoja kaihtamatta. Slahia pahoinpidellään, nöyryytetään seksuaalisesti ja pidetään nälässä ja janossa. Välillä hän myös itse kieltäytyy syömästä ja juomasta, jotta hänen ei tarvitsisi antaa kuulustelijoilleen valtaa kieltää häneltä vessassa käynti. Häntä kuulustellaan ajoittain jopa neljässä vuorossa vuorokauden ympäri, seisotetaan kylmähuoneessa ja pidetään väkisin hereillä. Myös hänen perhettään uhkaillaan.

Vuosikausien vankilaelämä ja kidutus saavat Slahin tunnustamaan sepitettyjä juttuja. Keksittyjen tunnustusten myötä Slahi pääsee parempiin oloihin vankilassa, mutta on käynyt selväksi, ettei syytettä tulla nostamaan. Tuomari on jo määrännyt Slahin vapautettavaksi, mutta Yhdysvaltain hallinnon vastustettua vapautusta asia ei etene. Slahi ei pääse irti kahleistaan, ja vankeus Guantánamossa vain jatkuu.

Slahin vankiloissa kokemat kauhut ja sadistinen kohtelu vetävät vakavaksi. Huomasin ajattelevani, miten kauheaa on, jos tämä olisi totta, jos näin todella jotakuta kohdeltaisiin. Unohdin välillä lukevani päiväkirjaa. Kirjassa kuvatut tapahtumat ovat niin sairaita, että niitä ei voi uskoa todeksi. Sen lisäksi, etten halunnut uskoa lukemaani, epäilin välillä myös juttujen todenperäisyyttä. Uskottavuutta lisää se, että kirjan toimittanut Siems on tehnyt paljon taustatyötä ja Slahin päiväkirjamerkintöjä tukevat lukuisat alaviitteet, joissa viitataan virallisin dokumentteihin. Vaikka pieni epäilys  hiipi mieleeni, niin totesin, että minun tavallisena lukijana on turha ja hyödytön miettiä, mikä kirjassa on totta ja mikä ei. Ainahan muistelmateoksia voi epäillä. Luin kirjan pikemminkin yhden ihmisen kokemuksena ja näkökulmana tapahtuneisiin.

Päiväkirja pistää miettimään ihmisjahtia ja sitä, mitkä ovat siedettävät tappiot yhteiseen hyvään pyrittäessä. Mikään mieltäylentävä lukukokemus Guantánamon päiväkirja ei todellakaan ole. Aihe on piinaava, epäoikeudenmukaisuus ahdistaa. Päiväkirja on paikoin todella yksityiskohtainen ja Slahi myös toistaa itseään paljon, joten pientä turhautumistakin ehdin yli 400-sivuisen kirjan parissa tuntea. Silti olen tyytyväinen, että luin kirjan ja sain muistutuksen siitä, mitä maailmaan mahtuu.

Kirja julkaistiin useissa maissa tammikuussa 2015, jolloin alkoi kampanja Slahin vapauttamiseksi.

Slahi on kotoisin Mauritaniasta,
joka sijaitsee läntisessä Afrikassa.

Mooses Mentula: Isän kanssa kahden (2013)

Kustantaja: WSOY.

Sivumäärä: 366.

Oma arvio: 3/5.

Mistä minulle: ostin uutena.

Kansi: Mika Tuominen

Mooses Mentulan Isän kanssa kahden on lappilaisvivahteilla maustettu kuvaus perheestä, joka ei voi hyvin. Kannen värityksen ja kuvituksen perusteella odottaisi jotakin mystistä, voimakasta, eksoottistakin. Kirja sisältää kuitenkin varsin "tavallisen" tarinan, jonka keskiössä on yksinäinen pikkupoika: pojan vanhemmat ovat eroamaisillaan, poika kipuilee eron ja kasvamisen kanssa, koulu takkuaa ja niin edespäin.

Lennen perhe elää pohjoissuomalaisessa pikkukylässä, josta on matkaa Sodankylään 50 kilometriä. Lenne on kymmenenvuotias koululainen, joka haluaisi vain olla äidin pieni poropoika ja kulkea mettäläisvaatteissa. Isän seurassa on kuitenkin osattava olla kuin mies: poroerotuksissa ja kalareissuilla ei parane pillittää. Etelästä kotoisin oleva äiti ja lappilaisisä muodostavat vastinparin, jonka riitojen keskellä Lenne yrittää luovia.

Parhaimmillaan Mentula on kuvatessaan pienen pojan ajatusmaailmaa. Lenne rakastaa molempia vanhempiaan ja haluaisi vain riitojen loppuvan. Koulu ja läksyt tuntuvat toisarvoisilta, kun iso harmi painaa. Uusi opettajakaan ei ratkaise hankaluuksia, vaan tuntuu vain tuovan niitä lisää. Lenne pakenee fantasiamaailmaan.

Lenne kerää minulta sympatiapisteet, mutta samaa en voi sanoa Lennen äidistä, Mariannesta. Hän on lähtenyt etelästä heti peruskoulun jälkeen pohjoiseen, mahdollisimman kauas vanhemmistaan. Elämä poromiehen vaimona ja sikatilallisena on raskasta ja yksinäistä, eikä elämä enää tyydytä. Mies on päivät pitkät vain metsässä ja suloisista possuista kasvaa ällöttäviä emakkoja ja karjuja. Aikuisen nykynaisen saamattomuus ja kykenemättömyys ottaa vastuuta omasta elämästään ja omista valinnoistaan ärsyttivät.

Mentula kirjoittaa sujuvaa ja selkeää tekstiä, jota hän värittää murteella. Paikallissävyinen puhekieli dialogissa elävöitti tekstiä mielestäni aidon oloisesti, mutta lukupiirissämme kirjan murre ei mennyt aivan kritiikittä läpi.

Isän kanssa kahden on laadukas ja selkeälukuinen romaani, josta jäi puuttumaan se jokin. Minusta tuntui, että olen lukenut saman tarinan jo monta kertaa aiemmin. Murre, miljöökuvaukset ja Lenne kääntävät lukukokemuksen lopulta positiivisen puolelle.

Isän kanssa kahden on kirja, josta olen ollut kauan tietoinen sen ulkoisten piirteiden vuoksi. Olen töissä pannut merkille kirjan, jonka tummansinistä kantta komistavat porot sarvineen ja jonka sivut hehkuvat oranssia. Kirjailijan nimi on myös mieleenpainuva.

Kirja nosti mieleeni mainiot lapsikuvaukset, kuten  Peter Franzénin teokset Tumman veden päällä ja Samoilla silmillä sekä Markus Nummen Karkkipäivän. 

Kamila Shamsie: Jumala joka kivessä (2014)

Alkuteos: A God in Every Stone.

Suomennos: Raimo Salminen (2015).

Kustantaja: Gummerus.

Sivumäärä: 385.

Oma arvio: 3/5.

Mistä minulle: lainasin kirjastosta.

Kamila Shamsien Jumala joka kivessä on historiallinen lukuromaani, jossa liikutaan 1900-luvun alkupuolen Euroopassa ja Aasiassa. Kirjassa kuvattu ajanjakso yltää ensimmäisen maailmansodan alkuvuosista vuoteen 1930. Vivian Rose Spencer on nuori brittinainen, jota on lapsesta saakka kiehtonut arkeologia, joka oli tuohon aikaan vielä varsin miehinen ala. Vivianin isä tukee tyttärensä uravalintaa, ja isän avustuksella Vivian pääsee arkeologisille kaivauksille Turkkiin, missä ahertaa myös Tahsin Bey, vanha perhetuttu.

Ensimmäinen maailmansota pakottaa Vivianin takaisin kotiin Lontooseen ja töihin sotasairaalaan. Polte kaivauksille on kova, joten hän lähtee vielä sodan aikana Peshawariin etsiäkseen muinaista aarretta. Intiassa Vivianin elämä risteää kahden pataaniveljeksen, Qayyumin ja Najibin, kanssa. Vivian kohtaa Ypresin taisteluissa loukkaantuneen Qayyumin junassa matkalla Peshawariin, ja Najib työskentelee Vivianin apulaisena Peshawarissa.

Vaiheikas tarina ja värikäs kuvailu ovat kirjan ansioita, mutta ne eivät luennassani oikein päässeet oikeuksiinsa. Voin näin jälkikäteen todeta, että väärin luettu: luin kirjaa iltaisin melko pienissä pätkissä, eikä sellainen lukutapa ollut eduksi tälle lukuromaanille. Tähän olisi pitänyt uppoutua ajan kanssa, antaa tarinan imaista syövereihinsä. Nyt takeltelin paksuhkon kirjan kanssa iltaisin töiden jälkeen tai juuri ennen nukkumaanmenoa ja jouduin aina palaamaan vähän taaksepäin tarkistelemaan, mitäs aiemmin olikaan tapahtunut. Lukukokemus kärsi.

Kiehtovinta minulle kirjassa oli Vivianin tarina, se miten hän kehittyy ja mitä hän kokee vuosikymmenten saatossa. Vivianin tarina tekee eläväksi naisen aseman 1900-luvun alussa, ja erot lännen ja idän välillä.

Jumala joka kivessä vie lukumatkani Pakistaniin, sillä se on englanniksi kirjoittavan Shamsien synnyinmaa. Hänellä on sekä Pakistanin että Ison-Britannian kansalaisuus. Listasin Jumala joka kivessä -romaanin suomennoksen kevään odotetuimpien kirjojen joukkoon, sillä jo kirjailjan aiemmat teokset Kartanpiirtäjä ja Poltetut varjot ovat herättäneet lukuisten kehuvien blogitekstien vuoksi mielenkiintoni, mutta en ole vain ehtinyt niitä lukea.

Taipaleeni Shamsien kirjojen parissa ei siis alkanut suotuisasti, mutta vika ei ollut kirjassa vaan lukijassa. Kartanpiirtäjä ja Poltetut varjot pääsevät lukuun jollakin lomalla, kun olen virkeä ja minulla on aikaa uppoutua kirjaan tunneiksi kerrallaan.

Musta neula Peshawarin kohdalla.

Seija Vilén: Mangopuun alla (2010)

Lukija: Leena Pöysti.

Kustantaja: BTJ.

Kesto: 8 t 19 min.

Oma arvio: 3/½5.

Mistä minulle: lainasin kirjastosta.

Kansi: Satu Ketola.

Seija Vilénin esikoisteos Mangopuun alla on vahvan omaelämäkerrallinen tarina nuoren naisen vaiheista Krishna-liikkeessä. Vakaa tahto ja tiedonjano ajavat vain 17-vuotiaan tytön jättämään lukion kesken, liittymään liikkeeseen ja muuttamaan temppeliin. Edessä on kapea ja ajoittain raskas polku uskonnollisessa yhteisössä, joka suhtautuu sen ulkopuolisiin ahdasmielisesti. Toki elämään mahtuu iloa ja rakkauttakin, sillä päähenkilö avioituu intialaisen Krishna-papin kanssa.

Kirjassa reissataan monissa maissa; miehen työ liikkeen pappina määrää kulloisenkin asuinmaan. Muun perheen ei auta kuin sopeutua. Elämä tiukasti säädellyn liikkeen piirissä on rankkaa. Sääntöjä on lukuisia, eikä esimerkiksi naisen asema ole hääppöinen. Nainen ei kelpaa liikkeen johtotehtäviin ja on avioliitossa miehensä alamainen. Naisen seksuaalisuus on likaista.

Vuosien Krishna-elämän jälkeen päähenkilö alkaa kyseenalaistaa asioita, ja säännöt alkavat tuntua mielivaltaisilta. Kun Krishna ei olekaan koko totuus ja koko elämä, päähenkilölle avautuu uusi maailma.

Äänikirjan alussa olin hieman ihmeissäni kirjan rakenteen kanssa. Kirjassa on monta aikatasoa, eikä tällaisen rakenteen sisälle ole aina helppo sukeltaa vain kuuntelemalla. Onneksi melko pian sain kiinni kerronnan rytmistä ja saatoin vain antaa tarinan viedä. Intialaiset maut ja tuoksut lämmittävät kuulijaa; kansi kuvastaa hienosti teoksen tunnelmia.  

Mangopuun alla on kiehtova kurkistusaukko uskonnollisen liikkeen sisälle. Vilén luottaa tarinaansa, eikä hänen tarvitse repostella asioita tai mustamaalata ketään. Yksilön näkökulma ja kokemusmaailma ovat tarpeeksi.

Lidia Tšukovskaja: Vajoaminen (1957 & 1940)

Alkuteos: Lidia Tšukovskaja. Sofia Petrovna. Spusk pod vodu.

Suomentaja: Kirsti Era (2012).

Kustantaja: Into.

Sivumäärä: 274.

Oma arvio: 4/5.

Mistä minulle: ostin uutena.

Kansi: Elina Salonen.

Lidia Tšukovskaja (1907–1996) oli venäläinen kirjailija ja toisinajattelija. Vajoaminen sisältää kaksi pienoisromaania, jotka hän kirjoitti vuosina 1940 ja 1957. Molemmat tekstit ilmestyivät lännessä reilut kymmenen vuotta niiden kirjoittamisen jälkeen ja Neuvostoliitossa vasta 1980-luvulla.

Ensimmäisenä kirjassa on nimikertomus 'Vajoaminen'. Siinä kirjailija Nina Sergejevna saapuu viettämään usean viikon ajanjaksoa kirjailijoiden parantolaan. Sanatoriossa hän työskentelee käännöstyön parissa ja tekee päivittäin kävelyretkiä ympäröivään luontoon välillä yksin, välillä muiden asukkaiden kanssa. Kirjailijan tavoitteena on vajota eli uppoutua eräänlaiseen flow-tilaan.

Sergejevnan mieltä painaa kotiin jääneen tyttären vointi ja miehen katoaminen. Sanatoriossa hän saa lopulta kuulla, mikä hänen miehensä kohtalo oli. Päiväkirjamainen kertomus pohjaa Tšukovskajan omaan elämään: hänen toinen aviomiehensä menehtyi Stalinin vainoissa.

'Sofia Petrovna' on vavisuttava kertomus Stalinin vainojen vaikutuksista yhden yksilön elämään. Tarinan nimihenkilö menettää läheisen toisensa jälkeen, heidät vain viedään. Ainoa keino selvittää omaisten kohtaloa on jonottaa virastojen loputtomissa jonoissa. Kun oma vuoro luukulla koittaa, ei vastauksia juuri heru.

Vainojen mielettömyys nostattaa lukijassakin vihaa ja surua: yksi ihminen on kovin pieni systeemin rinnalla. Kaiken huipuksi myös vangittujen perheenjäsenet menettävät työnsä ja joutuvat karkotetuiksi. Syynä saattaa olla esimerkiksi perätön ilmianto, sillä kidutettuina vangitut tunnustavat ja kantelevat olemattomia. Uskomattominta ja minulle vaikeinta käsittää on se, että oman vangitun sukulaisen syyttömyyteen uskotaan vilpittömästi, mutta kaikki muut jonoissa nähdään rikollisten sukulaisina.

Kirjan lopussa on mielenkiintoiset jälkisanat, joissa kerrataan Tšukovskajan elämänvaiheet.  Erityisen mielenkiintoinen juonne kirjailijan elämässä oli ystävyys runoilija Anna Ahmatovan kanssa. Naisia yhdistivät läheisten menetykset Stalinin vainoissa ja vaiennetun taiteilijan elämä. Ahmatova ei pystynyt julkaisemaan mitään, ei edes kirjoittamaan, joten Tšukovskaja ja muut runoilijan ystävät painoivat muistiin Ahmatovan runoja. Myöhemmin runot kirjoitettiin ylös ja näin syntyi runokokoelma Requiem.

Vajoaminen ei ollut helppo lukukokemus, mutta antoisa kylläkin. Kieli soljuu ja teksti etenee, mutta aiheet ja tunnelmat ovat tummia, mikä tekee lukemisesta raskasta. Vastapainona synkkyydelle toimivat esimerkiksi Vajoaminen-kertomuksen värikkäät ja aistikkaat luontokuvaukset. Kirja herättää mielenkiintoa kiellettyjä ja vainottuja venäläiskirjailijoita kohtaan. Luin Vajoamisen rinnalla Ahmatovan runoja ja hänestä kertovan teoksen Anna Ahmatova Fontankan talossa (Aaltonen, Hämäläinen Seppo; Into 2012), joista en tällä erää bloggaa. Joseph Brodsky ja Aleksandr Solženitsyn päätyvät lukulistalle.