Sivut

sunnuntai 8. maaliskuuta 2015

Lidia Tšukovskaja: Vajoaminen (1957 & 1940)

Alkuteos: Lidia Tšukovskaja. Sofia Petrovna. Spusk pod vodu.
Suomentaja: Kirsti Era (2012).
Kustantaja: Into.
Sivumäärä: 274.
Oma arvio: 4/5.
Mistä minulle: ostin uutena.

Kansi: Elina Salonen.
Lidia Tšukovskaja (1907–1996) oli venäläinen kirjailija ja toisinajattelija. Vajoaminen sisältää kaksi pienoisromaania, jotka hän kirjoitti vuosina 1940 ja 1957. Molemmat tekstit ilmestyivät lännessä reilut kymmenen vuotta niiden kirjoittamisen jälkeen ja Neuvostoliitossa vasta 1980-luvulla.

Ensimmäisenä kirjassa on nimikertomus 'Vajoaminen'. Siinä kirjailija Nina Sergejevna saapuu viettämään usean viikon ajanjaksoa kirjailijoiden parantolaan. Sanatoriossa hän työskentelee käännöstyön parissa ja tekee päivittäin kävelyretkiä ympäröivään luontoon välillä yksin, välillä muiden asukkaiden kanssa. Kirjailijan tavoitteena on vajota eli uppoutua eräänlaiseen flow-tilaan.

Sergejevnan mieltä painaa kotiin jääneen tyttären vointi ja miehen katoaminen. Sanatoriossa hän saa lopulta kuulla, mikä hänen miehensä kohtalo oli. Päiväkirjamainen kertomus pohjaa Tšukovskajan omaan elämään: hänen toinen aviomiehensä menehtyi Stalinin vainoissa.

'Sofia Petrovna' on vavisuttava kertomus Stalinin vainojen vaikutuksista yhden yksilön elämään. Tarinan nimihenkilö menettää läheisen toisensa jälkeen, heidät vain viedään. Ainoa keino selvittää omaisten kohtaloa on jonottaa virastojen loputtomissa jonoissa. Kun oma vuoro luukulla koittaa, ei vastauksia juuri heru.

Vainojen mielettömyys nostattaa lukijassakin vihaa ja surua: yksi ihminen on kovin pieni systeemin rinnalla. Kaiken huipuksi myös vangittujen perheenjäsenet menettävät työnsä ja joutuvat karkotetuiksi. Syynä saattaa olla esimerkiksi perätön ilmianto, sillä kidutettuina vangitut tunnustavat ja kantelevat olemattomia. Uskomattominta ja minulle vaikeinta käsittää on se, että oman vangitun sukulaisen syyttömyyteen uskotaan vilpittömästi, mutta kaikki muut jonoissa nähdään rikollisten sukulaisina.

Kirjan lopussa on mielenkiintoiset jälkisanat, joissa kerrataan Tšukovskajan elämänvaiheet.  Erityisen mielenkiintoinen juonne kirjailijan elämässä oli ystävyys runoilija Anna Ahmatovan kanssa. Naisia yhdistivät läheisten menetykset Stalinin vainoissa ja vaiennetun taiteilijan elämä. Ahmatova ei pystynyt julkaisemaan mitään, ei edes kirjoittamaan, joten Tšukovskaja ja muut runoilijan ystävät painoivat muistiin Ahmatovan runoja. Myöhemmin runot kirjoitettiin ylös ja näin syntyi runokokoelma Requiem.

Vajoaminen ei ollut helppo lukukokemus, mutta antoisa kylläkin. Kieli soljuu ja teksti etenee, mutta aiheet ja tunnelmat ovat tummia, mikä tekee lukemisesta raskasta. Vastapainona synkkyydelle toimivat esimerkiksi Vajoaminen-kertomuksen värikkäät ja aistikkaat luontokuvaukset. Kirja herättää mielenkiintoa kiellettyjä ja vainottuja venäläiskirjailijoita kohtaan. Luin Vajoamisen rinnalla Ahmatovan runoja ja hänestä kertovan teoksen Anna Ahmatova Fontankan talossa (Aaltonen, Hämäläinen Seppo; Into 2012), joista en tällä erää bloggaa. Joseph Brodsky ja Aleksandr Solženitsyn päätyvät lukulistalle.

6 kommenttia:

  1. Kiitos tästä arviosta. Venäläinen naiskirjallisuus kiinnostaa ja sitä ei ole suomeksi liikoja tarjolla. Laitan tämän ylös. Kirjoituksesi myötä tuli kova halu lukea tämä teos, vaikka siinä kuvatut asiat raskaita ovatkin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tällaisia loistavia kirjavinkkejä on ilo jakaa :)

      Poista
  2. Tämä on hyllyssäni uusien hankintojen pinossa, ja päätyi hankintoihin Kuzinan Anna Ahmatova, koditon -elämäkerran myötä. Siellä mainitaan Tsukovskaja moneen kertaan. Ahmatovan elämäkerta on melkoinen aarre, suosittelen sitäkin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Selailin Ahmatovan elämäkertaa kirjastossa, mutta vielä ei ollut sen aika. Haaveilen syventyväni siihen kiireettömästi kesälomalla...

      Poista
  3. Minussakin tämä herätti kiinnostusta vainottuja venäläisiä kirjailijoita kohtaan. Ensimmäinen kertomus karmaisi - Neuvostoliitossa kirjailija oli mahdottoman valinnan edessä.

    "Vainojen mielettömyys nostattaa lukijassakin vihaa ja surua: yksi ihminen on kovin pieni systeemin rinnalla." Juuri näin. Joko elämä tai totuus, molempia ei pystynyt valitsemaan.

    Toinen kertomus kuvaa taas koskettavasti neuvostoarkea, mutta jotenkin koin, että juuri ensimmäinen tarina tuli läheisemmäksi. Hieno homma kuitenkin, että molemmat tarinat suomennettiin ja laitettiin samoihin kansiin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Molemmissa tarinoissa oli paljon kiinnostavaa ja uutta minulle. Vuoropäivin pidän toisesta enemmän kuin toisesta :) Minua häiritsi kirjassa ainoastaan se, että tarinat eivät olleet kronologisessa järjestyksessä.

      Poista