Sivut

torstai 19. maaliskuuta 2015

Mooses Mentula: Isän kanssa kahden (2013)

Kustantaja: WSOY.
Sivumäärä: 366.
Oma arvio: 3/5.
Mistä minulle: ostin uutena.

Kansi: Mika Tuominen

Mooses Mentulan Isän kanssa kahden on lappilaisvivahteilla maustettu kuvaus perheestä, joka ei voi hyvin. Kannen värityksen ja kuvituksen perusteella odottaisi jotakin mystistä, voimakasta, eksoottistakin. Kirja sisältää kuitenkin varsin "tavallisen" tarinan, jonka keskiössä on yksinäinen pikkupoika: pojan vanhemmat ovat eroamaisillaan, poika kipuilee eron ja kasvamisen kanssa, koulu takkuaa ja niin edespäin.

Lennen perhe elää pohjoissuomalaisessa pikkukylässä, josta on matkaa Sodankylään 50 kilometriä. Lenne on kymmenenvuotias koululainen, joka haluaisi vain olla äidin pieni poropoika ja kulkea mettäläisvaatteissa. Isän seurassa on kuitenkin osattava olla kuin mies: poroerotuksissa ja kalareissuilla ei parane pillittää. Etelästä kotoisin oleva äiti ja lappilaisisä muodostavat vastinparin, jonka riitojen keskellä Lenne yrittää luovia.

Parhaimmillaan Mentula on kuvatessaan pienen pojan ajatusmaailmaa. Lenne rakastaa molempia vanhempiaan ja haluaisi vain riitojen loppuvan. Koulu ja läksyt tuntuvat toisarvoisilta, kun iso harmi painaa. Uusi opettajakaan ei ratkaise hankaluuksia, vaan tuntuu vain tuovan niitä lisää. Lenne pakenee fantasiamaailmaan.

Lenne kerää minulta sympatiapisteet, mutta samaa en voi sanoa Lennen äidistä, Mariannesta. Hän on lähtenyt etelästä heti peruskoulun jälkeen pohjoiseen, mahdollisimman kauas vanhemmistaan. Elämä poromiehen vaimona ja sikatilallisena on raskasta ja yksinäistä, eikä elämä enää tyydytä. Mies on päivät pitkät vain metsässä ja suloisista possuista kasvaa ällöttäviä emakkoja ja karjuja. Aikuisen nykynaisen saamattomuus ja kykenemättömyys ottaa vastuuta omasta elämästään ja omista valinnoistaan ärsyttivät.

Mentula kirjoittaa sujuvaa ja selkeää tekstiä, jota hän värittää murteella. Paikallissävyinen puhekieli dialogissa elävöitti tekstiä mielestäni aidon oloisesti, mutta lukupiirissämme kirjan murre ei mennyt aivan kritiikittä läpi.

Isän kanssa kahden on laadukas ja selkeälukuinen romaani, josta jäi puuttumaan se jokin. Minusta tuntui, että olen lukenut saman tarinan jo monta kertaa aiemmin. Murre, miljöökuvaukset ja Lenne kääntävät lukukokemuksen lopulta positiivisen puolelle.

Isän kanssa kahden on kirja, josta olen ollut kauan tietoinen sen ulkoisten piirteiden vuoksi. Olen töissä pannut merkille kirjan, jonka tummansinistä kantta komistavat porot sarvineen ja jonka sivut hehkuvat oranssia. Kirjailijan nimi on myös mieleenpainuva.

Kirja nosti mieleeni mainiot lapsikuvaukset, kuten  Peter Franzénin teokset Tumman veden päällä ja Samoilla silmillä sekä Markus Nummen Karkkipäivän

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti