Huhtikuun luetut

Huhtikuu oli hurjan antoisa lukukuukausi! Ehdin lukea ja blogata jopa kahdeksasta kirjasta, mikä on minulle paljon. Yhtään suurta pettymystä kahdeksikkoon ei mahtunut, mutta sitäkin useampi positiivinen yllätys.

Tässä ensin muutama pikaesittely kirjoista, joista ei tahdo syntyä omaa postaustaan. Niiden jälkeen on linkkilista huhtikuussa bloggaamiini kirjoihin.

Bloggaamattomat

Hanna Tuuri: Ranta (2015) (285 s.)

Kustantaja: Otava.

Oma arvio: 3/5.

Mistä minulle: lainasin kirjastosta.

Kansi: ?

Ranta sijoittuu talouskriisin kourissa kärvistelevään Irlantiin. Nora, Jim ja Seamus olivat nuorena tiivis kolmikko, mutta elämä vei heidät eri suuntiin. He ovat nyt kolmikymppisiä. Nora on arkkitehti, jolla on on mies ja lapsia, Seamus taas elättää itsensä hieman kyseenalaisin keinoin. Jim puolestaan ei ole asettunut oikein mihinkään. Kolmikon tiet risteävät jälleen sairaalavuoteen äärellä, kun Jim on hakattu sairaalakuntoon syrjäisellä kujalla.

Tuurin punoma tarina käsittelee nykyihmisen paineita, tasapainottelua työn ja perheen välillä, aikuistumisen haasteita ja vastuun ottamista. Muistojen ja menneisyyden painolasti on joskus liian raskas kantaa. Pidin ihmisen ja luonnon suhteen kuvauksesta ja siitä, miten meri on kirjassa vahvasti läsnä.

Halusin lukea Hanna Tuurin uusimman romaanin, koska hänen isänsä Antti Tuuri on yksi lempikirjailijoistani. Uteliaisuus ja kokeilunhalu eivät olleet nostaneet odotuksiani järin korkealle, joten en joutunut myöskään pettymään. Tuurin Ranta on sujuvasti kirjoitettu ja juoneltaan kelpo kirja, mutta mikään siitä ei onnistunut nostamaan lukukokemustani ihan kiva -tasoa ylemmäs. En saanut tarinasta riittävästi otetta.

* * *

Dieter Hermann Schmitz: Täällä pohjoisnavan alla (2013) (8 t 9 min)

Kustantaja: Atena / BTJ.

Oma arvio: 3½/5.

Mistä minulle: lainasin kirjastosta.

Kansi: Timo Mänttäri.

Schmitz on Saksasta Suomeen muuttanut yliopisto-opettaja, joka tarkastelee kirjassaan Suomea ja suomalaisia pilke silmäkulmassa. Kirjan Hermann päättää haluta suomalaiseksi, onhan hän asunut täällä vuosikausia ja hänellä on suomalainen vaimo. Kielikin sujuu. Virallisesti kansalaisuuteen ei vaadita kuin kielikoe ja byrokratiaa, mutta mies haluaa muuttua suomalaiseksi myös kokemuksiltaan ja mieleltään.

Schmitz selostaa Hermannin hupaisia ja irvokkaitakin kokeiluja tangon, viinan, hernekeiton ja monen muun perisuomalaiseksi katsotun asian parissa. Hermann todella laittaa itsensä peliin, ja Suomi-kliseet saavat aivan uusia ulottuvuuksia. Hernekeiton hajuinen Wunderbaum – ei kai sellaisia oikeasti ole olemassa?

Äänikirja hieman arvelutti aluksi: voiko aiheesta kirjoittaa mitään mielenkiintoista, onko tämä täynnä vanhoja vitsejä? Epäilyni olivat turhia, sillä pian Schmitzin jutustelevan asiallinen tyyli oli tehnyt vaikutuksen. Hermannille sattuu ylilyöntejä suomalaisuuskokeiluissaan, mutta kirja on silti tahdikas ja hupailu pysyy hyvän maun rajoissa. Kirjalla on myös vakavampi sanoma: maahanmuuttajan asema ei aina ole ongelmaton, vaikka henkilö olisi kuinka motivoitunut ja työteliäs. Schmitzin pisteliään tarkkoja huomioita suomalaisista on myös mielenkiintoista lukea.

* * *

Eeva Kilpi: Välirauha, ikävöinnin aika (1990) (6 t)

Lukija: Liisi Tandefelt.

Kustantaja: WSOY.

Oma arvio: 2½/5.

Mistä minulle: lainasin kirjastosta.

Kuuntelin Eeva Kilven muistelmien ensimmäisen osan Talvisodan aika: lapsuusmuistelma melkein pari vuotta sitten ja ihastuin sen välittömään ja koskettavaan kerrontaan. Siksi hämmästyinkin kovin, kun tämä jatko-osan ei ollut lainkaan niin elävä ja mieleenpainuva. Ensimmäisestä osasta muistan kohtia vieläkin, mutta Välirauhasta tuskin jää niin vahvoja muistoja.

Välirauhan aika oli Eeva Kilven elämässä pirstaleista ja epävakaata, mikä heijastuu luonnollisesti muistelmaan. Karjalasta evakkoon lähtenyt perhe on asettunut Imatran lähistölle, missä uusi raja kulkee niin lähellä, että päivässä voisi kävellä entiseen kotiin Hiitolaan. Kilven ikävä entisille kotiseuduille on suuri, ja toinen ikävän kohde on perhe. Eeva asuu vuoroin eri sukulaisten luona, jotta voisi käydä koulua, ja ikävöi suuresti kotiväkeään. Ikävä äityy ajoittain niin kovaksi, että se tuntuu fyysisenä kipuna ja muina oireina.

Vaikka muistelmatrilogian toinen osa ei yltänyt ensimmäisen tasolle, niin aion kuitenkin kuunnella jossakin vaiheessa päätösosan Jatkosodan aika.

* * *

Blogatut

Erlend Loe: Hiljaiset päivät Nigellan lumoissa (2009) 203 s.

Audrey Magee: Sopimus (2013) 332 s.

Ian McEwan: Lapsen oikeus (2014) 223 s.

Joni Skiftesvik: Valkoinen Toyota vei vaimoni (2014) 246 s.

Stephen Hawking: Minun lyhyt historiani (2013) 125 s.

Ljudmila Ulitskaja: Medeia ja hänen lapsensa (1996) 359 s.

Emma Hooper: Etta ja Otto ja Russell ja James (2015) 333 s.

Carl-Johan Vallgren: Varjopoika (2013) 348 s.


Huhtikuun kirjoissa on yhteensä 2454 sivua, ja äänikirjoja kuuntelin yhteensä 14 tuntia 9 minuuttia.

Kuukauden huippu oli Audrey Mageen Sopimus. Uusia, mielenkiintoisia kirjailijasuosikkeja löysin huhtikuussa kaksi: Ian McEwanin ja Joni Skiftesvikin. Molemmat ovat kirjailijoina konkareita, joten tuotantokin on mittava, ja aion ehdoottomasti tutustua kummankin kirjoihin tarkemmin.

Toukokuussa olen menossa Helsinki Lit -kirjallisuusfestareille, joilla esiintyvien kirjailijoiden kirjoja luen nyt tapahtuman alla. Huhtikuussa tutustuin Emma Hooperin esikoiseen ja Carl-Johan Vallgrenin jännäriin. Odotan niin tuota tapahtumaa!

Hauskaa ja iloista vappua kaikille lukijoilleni! 

Carl-Johan Vallgren: Varjopoika (2013)

Alkuteos: Skuggpojken. 

Suomentaja: Maija Kauhanen (2015).

Kustantaja: Otava.

Sivumäärä: 348.

Oma arvio: 3/5.

Mistä minulle: lainasin kirjastosta.

Kansi: Anna Henriksson.

Olen esitellyt Kirjakimarassa tähän mennessä reilut parisataa kirjaa, joista alle kymmenen on ollut jännäreitä. Yleensä siis kierrän dekkarihyllyn kaukaa. Ajoittain kuitenkin poimin sieltä jonkin teoksen ikään kuin siedätyshoidon nimissä, sillä haluaisin tuntea genreä paremmin. Metodi tepsii, sillä esimerkiksi Jo Nesbø on hurmannut minut täysin. Nesbøn imussa päätin tutustua muihinkin skandidekkaristeihin: jospa löytyisi lisää helmiä!

Vallgren herätti kiinnostusta myös siksi, että hän on yksi toukokuisen Helsinki Lit -tapahtuman kirjailijavieraista. Varjopoika on Vallgrenin ensimmäinen dekkari, jota edeltäneeseen ansiokkaaseen kirjailijanuraan lukeutuu esimerkiksi August-palkinto.

Vuonna 1970 Tukholman metrossa katoaa pikkupoika jäljettömiin, kun hän on isänsä ja veljensä kanssa menossa junaan. Tragediat tuntuvat koettelevan samaista Klingbergin perhettä tuon katoamisen jälkeen, ja nyt 40 vuotta myöhemmin myös jäljelle jäänyt veli katoaa. Hänen vaimonsa ei usko miehen lähteneen omasta halustaan. Vaimo pestaa selvitystyöhön Danny Katzin, jonka tietää olleen miehensä armeijakaveri, luottomies.

Danny Katz on hämärätaustainen, ex-huumeriippuvainen ja väkivaltarikoksesta tuomittu mies, joka on saanut armeijakoulutuksen. Tarinan alkaessa kaikki edellä mainittu on näennäisesti historiaa ja Katz elättää itsensä lähinnä käännöstöillä. Klingbergin perheen mysteeriä selvitellessään Katz joutuu kohtaamaan menneisyytensä uudelleen.

Vauhtia ja väkivaltaa riittää, kun monivaiheinen rikosvyyhti vie Katzin aina Karibialle saakka. Juoni toimii ja kirja on pakko lukea ahmien. Pientä jahnausta Vallgren tosin harrastaa: Katz kertaa turhan usein, mitä jo tietää. Joo joo, mennään eteenpäin!

Vallgrenilla on kiistatta sujuva kynä ja juonen punomisen taito, mutta silti en kirjalle suuremmin lämmennyt. Katzin hahmosta lähtien tarina maistui liian suunnitelmalliselta. Vertauksen vuoksi Jo Nesbøn Harry Holesta muodostui mielestäni paljon monipuolisempi, karismaattisempi ja syvempi hahmo jo ensimmäisessä kirjassa (itse asiassa en ole tuota sarjaa vielä ensimmäistä osaa pidemmällä).

Nihkeästä arviostani huolimatta voisin kyllä lukea kirjan (uskoakseni tulossa olevat) jatko-osat. Odotan myös Vallgrenin kohtaamista kirjallisuusfestareilla: on mielenkiintoista kuulla, miksi August-palkittu "vakava" kirjailija ryhtyi kirjoittamaan jännäreitä. Skeptisesti epäilen motiivin löytyvän kruunupinoista, joita toinen toistaan myyvemmät pohjoismaiset dekkaristit epäilemättä saavat. Mutta en tuomitse mutun perusteella – katsotaan, mitä Vallgren kertoo.

Varjopojasta ovat bloganneet ainakin Kirsi, Susa, Annika, Lukuneuvoja ja Kuutar.

Emma Hooper: Etta ja Otto ja Russell ja James (2015)

Alkuteos: Etta and Otto and Russell and James.

Suomentaja: Sari Karhulahti (2015).

Kustantaja: Gummerus.

Sivumäärä: 333.

Oma arvio: 4/5.

Mistä minulle: lainasin kirjastosta.

Kansi: ?

Emma Hooperin esikoinen Etta ja Otto ja Russell ja James päätyi luettavakseni monesta syystä. Tammikuussa listasin sen yhdeksi kiinnostavaksi kevään uutuudeksi kustantamon esittelytekstin ja kirjan nimen vuoksi. Sitten innostuin toukokuisesta Helsinki Lit -kirjallisuusfestivaalista, joilla muun muassa Hooper esiintyy. Olen menossa festareille työkavereiden kanssa ja haluan lukea festarikirjailijoiden teoksia tässä kevään mittaan. Lopulta Hooper kiilasi lukupinoni kärkeen, kun huomasin hänen olevan kanadalainen – kirja edistää siis lukumatkaani.

Teos alkaa 82-vuotiaan Etan aviomiehelleen Otolle osoittamalla kirjeellä. Etta kirjoittaa, että hän on lähtenyt. Hän on aina halunnut nähdä meren, ja sitä kohden hän nyt lähtee taivaltamaan, kävellen. Etta ja Otto asuvat Kanadan preerialla, Saskatchewanissa, josta matkaa molemmille rannikoille on tuhansia kilometrejä. Etta valitsee itärannikon, joten hänellä on edessään reilut 3000 kilometriä jalkapatikassa.

Otto jää pakon edessä yksin ja pärjäilee parhaansa mukaan apunaan Etan hänelle jättämät reseptikortit. Naapuritilaa asuttava Russell on Oton lapsuudenystävä, melkein kuin veli. He kasvoivat yhdessä, eikä edes nainen, Etta, katkaissut miesten välejä, vaikka mahdollisuus siihenkin oli. He molemmat löytävät itsestään jotakin uutta vielä vanhoilla päivillään.

Etan kävely on paitsi osoitus itsepäisyydestä, myös sitkeydestä. Etan muisti ei enää pelaa entiseen tapaansa, joten hän tarvitsee muistilistaa avukseen, jottei unohtaisi tärkeimpiään. Matkakumppani James on myös korvaamaton apu.

Hooper leipoo Etan vaelluksen lomaan koko pitkän eletyn elämän. Menneiden muistelut maustavat tarinaa lapsuusaikojen niukkuudella ja sota-ajan kaipuulla. Reseptien ja kirjeiden ryydittämä teksti on ilmavaa ja sopivan suoraviivaista. Aiheiden kirjo kaipaakin vastapainokseen selkeää otetta; koukerot olisivat vetäneet tekstin tukkoon. Ihmissuhteiden ja elämänkaaren lisäksi Hooper kuvaa elävästi arkea Kanadan preerialla. Maisemat piirtyvät lukijan eteen, ja iholla tuntuu joka paikkaan tunkeutuva preeriahiekka.

Etta ja Otto ja Russell ja James oli minulle lohtukirja raskaan Guantánamon päiväkirjan jälkeen. Juuri tähän väliin kaipasin kaunista ja elämänmakuista kertomusta rakkaudesta, ystävyydestä, parisuhteesta. Edellisen kirjan aiheuttamat, ihmisen pahuuteen liittyvät ahdistus ja alakulo väistyivät Hooperin lukemisen myötä ja tilalle tuli seesteisyys ja usko ihmiseen. Aika oli tälle kirjalle otollinen: epäilen, että olisin pitänyt sitä jopa liian suloisena ja sentimentaalisena, jos olisin lukenut sen jossakin muussa välissä.

Kruunasin lukukokemuksen vielä taikinaterapialla, sillä leivoin kirjan innoittamana pitkästä aikaa pullia. En tehnyt kanelipullia kirjasta löytyvällä Nondis-tädin ohjeella, vaan ihan perinteisiä korvapuusteja. Tarkoitukseni oli ottaa leipomuksista ja kirjasta tunnelmallinen kuva, mutta idea pääsi unohtumaan ja muistui jälleen mieleeni, kun puustit olivat kadonneet pelliltä suihin ja pakastimeen.

Hooper on innostanut leivontahommiin myös Katjan, ja arvionsa kirjasta ovat kirjoittaneet ainakin Lukuneuvoja, Jonna ja Tuijata.

Rannikot eivät tässä kuvassa näy, mutta kaukana ovat.

Ljudmila Ulitskaja: Medeia ja hänen lapsensa (1996)

Alkuteos: Medeja i ee deti.

Suomentaja: Arja Pikkupeura (2012).

Kustantaja: Siltala.

Sivumäärä: 359.

Oma arvio: 3½/5.

Mistä minulle: ostin uutena.

Kansi: Kirsikka Mänty.

Ljudmila Ulitskajan Medeia ja hänen lapsensa on runsas sukuromaani, joka sijoittuu Krimille. Medeia Mendes asuttaa siellä vanhaa taloaan, jonne lukuisat sukulaiset tulevat viettämään kesiään. Kun monipäinen joukkio viettää aikaa yhdessä, sukutarinat heräävät eloon ja salaisuuksiakin nousee esiin. Pettymyksiltä ja pettämiseltä ei myöskään vältytä.

Kirjan nimestä huolimatta Medeialla itsellään ei ole lapsia, vaan hän on lapseton leski. Hänellä on kaksitoistatoista sisarusta, joista muutamaa hän on hoitanut kuin omia lapsiaan. Medeia on kirjan keskushenkilö ja kaikkia yhdistävä tekijä. Hän on tarkkailija, joka havainnoi nuorempiensa tekemisiä. Medeia on vieraanvarainen ja ottaa sukulaisensa aina avosylin vastaan. Medeialla on kuitenkin toinen puoli: hän on erakkoluonne, joka tarvitsee yksinäisyyttään, jonka pitkät ja pimeät syksy ja talvi aina tarjoavat.

– – hän letitti vuosien myötä hioutunein elein hiuksensa huolellisesti palmikoksi ja kieputti sen nutturaksi. Mustan silkkihuivin päähänsä kiedottuaan ja sen pitkän liepeen nutturan alta kaulalle irrotettuaan hän näki äkkiä omat kasvonsa soikeassa simpukkareunusteisessa peilissä. – – Ne olivat vuosien varrella käyneet entistä pitemmiksi – se johtui varmaankin valahtaneista ja kahden syvän rypyn uurtamista poskista. Sukunenää vuodet eivät olleet pilanneet: se oli melko pitkä mutta ei hitustakaan liian ulkoneva, tylppäkärkinen ja pyöreäsieraiminen.

Hänen kasvonsa muistuttivat kaunista hevosen turpaa.

Medeia on syntynyt vuonna 1900, joten hänen ja läheistensä elämänvaiheiden kautta hahmottuu hienosti myös 1900-luvun historia. Sukulaiset ovat hajaantuneet kuka minnekin, ja puolisoiden myötä suvussa on monen kansallisuuden ja uskontokunnan edustajia. Myös Medeian asuinpaikka Krim on eräänlainen sulatusuuni.

Kirjassa on henkilöitä kymmeniä, eikä sukulaisuussuhteiden hahmottaminen ole ongelmatonta. Aloin jo luonnostella sukupuuta, kunnes tajusin kurkata kirjan loppuun: siellä sellainen oli valmiina. Sukupuun avulla sain kirjasta enemmän irti ja pysyin paremmin kartalla. Venäläiset nimet kun tahtovat mennä iloisesti sekaisin niihin tottumattomalta, varsinkin kun soppaan lisätään lempinimet, kaimat ja hellittelynimet.

Kirjan henkilökaarti on niin laaja, että edellinen henkilö tahtoo painua unohduksiin, kun seuraava tulee esittelyvuoroon. Medeian lisäksi mieleen jää ainakin urheilijanuorukainen Butonov, joka on paitsi melkoinen naistenmies, myös entinen kilpaurheilu- ja sirkustähti. Medeian sisaren lapsenlapsen Mašan kohtalo ja elämänvaiheet ovat traagisia. Nuorena isoäiti sysää tytön hulluuden partaalle kirouksillaan, ja aikuisena hän kärsii kolmiodraaman yhtenä osapuolena.

Luimme kirjan lukupiirissä. Ulitskajan ihmiskuvaus sai kiitosta, samoin sujuva teksti. Vaikka kirja oli runsas ja rönsyävä, sitä ei ollut raskas lukea. Kaikki olivat tosin takellelleet henkilögallerian kanssa. Monille tämä oli ensimmäinen Ulitskaja, mutta se herätti kiinnostusta lukea muitakin hänen kirjojaan. Minua houkuttaa kovin Vihreän teltan alla -järkäle – se voisikin olla hyvä kesäkirja!

Stephen Hawking: Minun lyhyt historiani (2013)

Alkuteos: My Brief History.

Suomentaja: Markus Hotakainen (2014).

Kustantaja: WSOY.

Sivumäärä: 125.

Oma arvio: 3/5.

Mistä minulle: lainasin kirjastosta.

Kansi: Gillman & Soame.

Tunnustan: saan fysiikasta näppylöitä enkä voisi kuvitellakaan lukevani Stephen Hawkingin kulttiteosta Ajan lyhyt historia. Silti tämä "maailman kuuluisimman tiedemiehen omaelämäkerta" sai minut innostumaan. Syy on selvä: siinä keskiössä on ihminen, joka on elänyt hyvin omalaatuisen ja vaiheikkaan elämän.

Stephen Hawking tunnetaan paitsi urastaan kosmologina ja tieteen kansantajuistajana, myös sairastamastaan ALS-taudista. Hawking sairastui liikuntakyvyn vievään tautiin 21-vuotiaana, ja fyysikon ennustettiin menehtyvän tautiin muutamassa vuodessa. Hawking on kuitenkin elänyt yli 70-vuotiaaksi. Taudistaan huolimatta Hawking on työskennellyt tutkijana ja kirjoittanut kirjoja, muun muassa bestselleriksi nousseen teoksen Ajan lyhyt historia.

Hawkingin kunto on heikentynyt jatkuvasti taudin toteamisesta lähtien, ja hän on riippuvainen muiden avusta. Taudin kanssa elettyihin vuosiin on mahtunut liuta läheltä piti -tilanteita. Tästä huolimatta Hawkingista muodostuu avoin ja elämänmyönteinen kuva.  Hän on onnellinen lapsistaan ja suhtautuu ymmärtäväisesti siihen, että hänen avioliittonsa ovat kariutuneet pitkälti taudin vuoksi.

Minulla on ollut hyvä ja tyydyttävä elämä. Mielestäni vammaisten pitäisi keskittyä asioihin, joita heidän vammansa ei estä tekemästä, eikä surkutella niitä, joita eivät voi tehdä. Itse olen onnistunut tekemään suurimman osan haluamistani asioista.

Hawking on jo vuosikymmeniä joutunut kommunikoimaan tietokoneohjelman avulla: hän liikuttaa poskilihaksiensa liikkeillä silmälaseissa olevaa anturia. Tällä menetelmällä Hawking saa aikaiseksi kolme sanaa minuutissa. Valitut sanat hän voi lähettää puhesyntetisaattorille, joka toistaa ne ääneen, tai tallentaa ne tietokoneen muistiin.

Elämäkerta on lyhyt ja sen nimi mukailee hauskasti hittiteoksen nimeä (A Brief History of Time - My Brief History). Hawkingin käyttämä kirjoitusmenetelmä selittänee vähäisen tekstimäärän. Teksti on välillä töksähtelevää, mutta paikoin taas nasevaa ja hauskaakin. Kirja on runsaasti kuvitettu valokuvilla Hawkingin elämän varrelta.

Vaiheikas ja pitkä elämä on siis tiivistetty ytimekkäästi. Mielenkiintoisinta luettavaa ovat lapsuuden ja nuoruuden kuvaukset. Hawking palaa huolettomiin mustalaisvankkureissa vietettyihin kesälomiin ja velttoiluun kulutettuihin opiskeluvuosiin. Fysiikkaakin kirjaan toki mahtuu. Hawking selostaa muun muassa aikamatkailun tutkimuksen teoriaa, mikä menee kosmisine säikeineen niin pahasti yli tämän humanistin ymmärryksen, että ihan hymyilyttää.

Hawkingin loppukaneetti ja kirjan keskeisin sanoma on nostettu takakanteen:

On ollut upeaa olla elossa ja tutkia teoreettista fysiikkaa.

Joni Skiftesvik: Valkoinen Toyota vei vaimoni (2014)

Kustantaja: WSOY.

Sivumäärä: 246.

Oma arvio: 4½/5.

Mistä minulle: lainasin kirjastosta.

Kansi: ?

Joni Skiftesvikin omaelämäkerrallinen romaani Valkoinen Toyota vei vaimoni voitti Runeberg-palkinnon helmikuussa 2015. Palkinto ja kirjan erikoinen nimi saivat minut varaamaan teoksen kirjastosta. Kirja on saanut paljon huomiota kirjablogeissa, mutta olen toistaiseksi sivuuttanut bloggaajakollegoiden arviot, koska halusin lukea kirjan ilman ennakko-odotuksia.

Valkoinen Toyota vei vaimoni on ensimmäinen Skiftesvikiltä lukemani kirja. (Ehkä koulussa luimme hänen novellejaan, mutta tästä en ole aivan varma.) Kirjastossa olen pannut merkille Skiftesvikin lukuisat romaanit ja novellikokoelmat, joiden nimet usein viittaavat mereen, luontoon tai laivoihin. Kiinnostavan kuuloisia, mutta viimeinen sysäys lukea niitä on tätä ennen puuttunut.

Kirjailija nimeää teoksensa sen alaotsikossa 'elämänkuviksi', mikä onkin onnistunut luonnehdinta. Teos nimittäin koostuu tuokiokuvista kirjailijan elämän varrelta. Se on muistelmaromaani, jossa on elämäkerran ja novellien piirteitä.

Skiftesvikin elämässä oli suurten kriisien aika kesällä 2011, kun hänen vaimonsa lähti sydämensiirtoon Helsinkiin ja hän itse kärsi selittämättömistä vatsa-alueen kivuista. Kivut paljastuvat aortan repeytymäksi. Mies sairastaa Oulussa, vaimo Helsingissä, ja lapset reissaavat vanhempiaan tukemassa.

Nykytilanteen rinnalle Skiftesvik tuo muistojaan aina lapsuudestaan lähtien. Hän on kotoisin Haukiputaalta ja on saanut kauniin sukunimensä norjalaiselta merimiesisältään. Isä ei ollut mukana perheen elämässä kauaa, vaan pojan kasvattivat satamatyössä ollut äiti ja mummo. He myös opettivat pojan lukijaksi. Hilkka-vaimon kanssa kirjailija on saanut neljä lasta, mutta yhteisiin vuosiin on mahtunut hankalia aikoja, kuten pakkomuutto kiusaamisen vuoksi ja lapsen kuolema.

Perhe-elämän rinnalla Skiftesvik kuvaa uransa vaiheita. Hän aloitteli kirjailijauraansa leipätyönsä ohella, kunnes jättäytyi vapaaksi kirjailijaksi 1988. Päätöstä edelsi parikymmenvuotinen, nousujohteinen ura toimituksissa, ja kirjailijaksi hän jättäytyi julkaisujohtajan työstä. Aiemmin aikaa kirjoittamiselle piti löytää illoista ja loma-ajoista, mutta kirjailijaksi jättäytyminen mahdollisti täydellisen omistautumisen kutsumustyölle.

Elämään on siis mahtunut ylä- ja alamäkiä, ja monista niistä muodostuu kirjailijan kertomana kiehtovia tarinoita. Kuin oma novellinsa on esimerkiksi kertomus siitä, miten nuori mies lopulta oppii latinan hankalat taivutusmuodot simpsakalta lehtorinsijaiselta. Tai miten hänen palkittu esikoisteoksensa Puhalluskukkapoika ja taivaankorjaaja sai nimensä.

Teos on helppolukuinen ja sen tunnelmat vaihtuvat ilosta suruun nopeasti. Skiftesvik kuvaa isänrakkautta, rakkautta puolisoonsa ja menetyksiään niin aidosti, että kuivin silmin en onnistunut tätä lukemaan. Tekstin takana vaikuttaa olevan tunteikas, mutta myös hyvin terävänäköinen mies. Hän kommentoi suorin sanoin esimerkiksi lääkärien suhtautumista potilaisiinsa ja lehtien toimitusten löyhää työmoraalia.

En yllättynyt, että viihdyin niin hyvin Skiftesvikin tuokiokuvien parissa, sillä pidän elämäkerroista, ja etenkin kirjailijaelämäkerrat kiehtovat. Nyt kun tiedän, että useat Skiftesvikin teokset sijoittuvat Oulun satamakortteleihin lähihistoriassa ja kertovat elämästä meren ehdoilla, jatkan mielelläni hänen teoksiinsa tutustumista. Meri on saaristomökkeilijälle lähellä sydäntä ja pidänhän kovin Teuvo Pakkalan Oulu-kuvauksista.

Nyt minulla näyttää olevan meneillään kuherruskausi kirjallisuuden kanssa! Useat viimeaikaiset uudet kirjailijatuttavuudet ovat tehneet vaikutuksen ensiyrittämällä: ensin Audrey Magee, sitten Ian McEwan ja nyt Joni Skiftesvik. Onneksi kahdella viimeksi mainitulla on takanaan mittava ura, joten tutustuttavaa riittää!

Ian McEwan: Lapsen oikeus (2014)

Alkuteos: The Children Act.

Suomennos: Juhani Lindholm (2015).

Kustantaja: Otava.

Sivumäärä: 223.

Oma arvio: 4½/5.

Mistä minulle: lainasin kirjastosta.

Kansi: ?

Fiona Maye on lähes kuusikymppinen perheoikeuden tuomari, joka on nuoresta lähtien tehnyt kaiken edistääkseen uraansa. Lapset jäivät hankkimatta, kun Fiona ja hänen yliopistonopettajana työskentelevä miehensä Jack omistautuivat töilleen. Elämää taloon tuovat lukuisat vierailevat sukulaiset lapsineen.

Avioeroriidat ja huoltajuuskysymykset ovat Fionalle arkipäivää. Jotkin tapaukset menevät ihon alle, tulevat uniinkin. Näin käy esimerkiksi siamilaisten kaksosten tapauksessa, jossa toisen pelastaminen tarkoittaisi toisen kuolemaa. Fiona on kuitenkin rautainen ammattilainen ja osaa antaa perusteltuja ja kollegoiden kesken arvostettuja tuomioita. Fionan ohjenuorana on toimia aina lapsen parhaaksi.

Päänvaivaa aiheuttaa Adamin tapaus, jossa Fionalla on hankaluuksia säilyttää ammatillinen etäisyytensä. 17-vuotias poika sairastaa leukemiaa, jonka tehokkain hoito edellyttäisi verensiirtoa. Adam ja hänen vanhempansa kieltäytyvät jyrkästi, sillä heidän uskontonsa ei sitä salli: he ovat Jehovan todistajia. Sairaala hakee oikeudessa lupaa tehdä verensiirto vanhempien ja pojan tahtoa vastaan. Fiona täytyy antaa tuomionsa nopeasti, sillä ylihuomenna voi jo olla liian myöhäistä.

Samaan aikaan Fionan yksityiselämässä kuohuu. Vuosikymmeniä uskollisena pysynyt Jack ilmoittaa haluavansa aloittaa suhteen nuoren naisen kanssa. Jack haluaa vielä kerran kokea huuman ja hurmion ja pyytää siihen Fionan suostumusta. Yhtäkkiä Fiona on keskellä sellaista aviokriisiä, joka on hänelle liiankin tuttu töistä.

Minua kiehtoi kirjassa erityisesti tuomarin työn ja arjen kuvaus. Tuomarin asema vaatii paljon. Päätökset muuttavat ihmisten elämää merkittävästi, ja joskus on kyse jopa elämästä ja kuolemasta. Vastuuta ja valtaa on yhdellä ihmisellä paljon, eikä Fionakaan ole erehtymätön.

Minulle Lapsen oikeus tarjosi intensiivisen ja ajatuksia herättelevän lukukokemuksen. Se on yhtäaikaa tiivis ja monipuolinen: kirjassa on vain reilut parisataa sivua ja siinä sukelletaan niin oikeustapauksiin, ammattietiikkaan, aviokriisiin, klassiseen musiikkiin kuin uskonnollisiin kysymyksiinkin. Aiheiden kirjo epäilytti aluksi, mutta kokonaisuus toimii.

Kirjan kieli soljuu ongelmitta, mikä ei ole ihme, kun suomennoksen takaa löytyy Juhani Lindholm. Lindholm sai juuri Mikael Agricola -käännöspalkinnon suomennoksestaan Painovoiman sateenkaari, joka on Thomas Pynchonin mammuttiteos.

Nautin television oikeusdraamoista, mutta en muista juuri lukeneeni oikeussaleihin sijoittuvia kirjoja. Fionan myötä näkökulma kirjassa on tuomarin, kun taas useimmissa tv-sarjoissa asioita katsotaan syyttäjän tai puolustuksen näkövinkkelistä. Nyt muistui mieleeni, kuinka nuorempana seurasin tiiviisti Amyn lailla -sarjaa, jossa pääosassa oli Fionan tavoin naistuomari.

Lapsen oikeus on jo 13. Ian McEwanilta suomennettu romaani, mutta minulle se on ensikosketus tämän brittikirjailijan tuotantoon. On hienoa taas löytää uusi kiinnostava kirjailja, jossa on aineksia lempikirjailijaksi.

Lapsen oikeudesta ovat kirjoittaneet aiemmin ainakin Kuutar, Ulla ja Leena Lumi. Alkukielellä teoksen on lukenut Omppu.

Audrey Magee: Sopimus (2013)

Alkuteos: The Undertaking.

Suomentaja: Heli Naski (2015).

Kustantaja: Atena.

Sivumäärä: 332.

Oma arvio: 5/5.

Mistä minulle: lainasin kirjastosta.

Kansi: Emmi Kyytsönen.

Irlantilaisen Audrey Mageen esikoisteos Sopimus on saanut lukuisia kehuvia arvosteluja ja kerännyt merkittäviä palkintoehdokkuuksia. Nappasin kirjan mukaani pääsiäislomalle mielenkiintoisen kannen ja takakansitekstin perusteella. Se sopii myös Lukemalla maailman ympäri -haasteessani Irlantiin. Odotuksia ei juuri ollut, ja tulin kuin vahingossa lukeneeksi alkuvuoden vaikuttavimman kirjan.

Tarina lähtee liikkeelle eriskummallisesta sota-ajan avioliitosta ja vuodesta 1941. Saksalainen Peter Faber sanoo 'tahdon' rintamalla Katharina Spinellin valokuvalle, ja Katharina puolestaan tekee vastaavanlaisen avioliittolupauksen kotirintamalla. Peteriä motivoi rintamalta saatava hääloma, ja Katharina turvaa avioliitolla tulevaisuuttaan: mikäli Peter kaatuu, Katharina alkaa saada leskeneläkettä.

Vastoin kaikkia odotuksia pariskunnan tunteet roihahtavat häälomalla. Peter ei voi olla kauaa poissa rintamalta, mutta muutamat viikot riittävät luomaan syvän kiintymyksen nuorenparin välille. Katharinan isä myös vihkii Peterin perheen tavoille ja ottaa tämän mukaan tyhjentämään juutalaiskoteja. Spinellit ovat nimittäin kansallissosialisteja, natseja.

Kirja on kahden näkökulman vuorottelua. Kotona Berliinissä Spinellit muuttavat pois viedyiltä juutalaisilta jääneeseen asuntoon, viihtyvät natsijohtajien juhlissa ja nauttivat kaikenlaisista etuoikeuksista. Samalla kun Katharina murehtii, voiko käyttää juutalaisten vanhoja vaatteita, Peter ja hänen taistelutoverinsa uhmaavat Venäjällä nälkää, kylmyyttä ja kuolemaa. Vastakkainasettelu on jyrkkä.

Rintamakokemukset eivät ole helppoa luettavaa. Karvoitukset kuhisevat täitä ja kuolio vie varpaita. Olen toki lukenut sotakuvauksia aiemminkin, mutta Magee kuvaa toverien kuolemat, tursuavat ulosteet ja vatsan kuopalle vetävän nälän niin aidosti, että paha olo velloo lukijan vatsassa. Sotilaat tuovat rintaman hajut ja traumat mukanaan tullessaan lomalle tai palatessaan taisteluista haavoittuneina.

Paitsi yksittäisen ihmisen kokemuksia, Magee kuvaa sotaa myös yleisesti. Kaikki voivat olla sodassa pahoja, sodassa tuhotaan, tapetaan ja raiskataan, oli päällä minkälainen univormu hyvänsä. Kaikki rakentuu sen varaan, että me olemme oikeassa ja hyviä, vastapuolella ei edes ihmisiä. Vaikka usko omien joukkojen vahvuuteen on kova, silti sodan mielettömyys nousee aika ajoin pintaan.

"Mitä helvettiä me ylipäätään teemme täällä?"
"Minä noudatan ylempieni käskyjä."
"Missä he ovat?" sanoi Weiss. "Mikseivät he ole täällä?"
"Koska me olemme", sanoi Faustmann. "Heidän puolestaan."
"Lopulta me kuolemme tai tulemme hulluiksi", sanoi Weiss.
"Tai molempia", sanoi Kraft.

Lukiessani en voinut välttyä ajattelemasta ihmisen sitkeyttä. Mitä kaikkea ihminen voikaan kestää. Hänet voidaan näännyttää lähes kuoliaaksi ja nöyryyttää täydellisesti, mutta silti jotkut selviävät hengissä ja tulematta hulluiksi.

On lohdutonta, kuinka pienen pieni yksilö on valtakoneiston rinnalla. Ystävyys tai yhden ihmisen henki painavat vain vähän vaakakupissa, kun toisella puolella on puolueen etu. Myös kirjassa kuvattu odottaminen on raastavaa. Rintamalla ja kotipuolessa uskotaan, että kohta tämä mielettömyys lakkaa, mutta sehän jatkuu vuosia, kuten me jälkipolvet tiedämme. 

Kirja imaisi minut maailmaansa niin täysin, että lukukokemus oli vavisuttava. Tästä vuodesta on kulunut vasta reilu neljännes, mutta tiedän jo nyt, että Sopimus kipuaa listoillani vuoden parhaimpien kirjojen joukkoon. Aihe, sen käsittely, henkilöhahmot ja juoni muodostavat niin hiotun kokonaisuuden, etten löydä moitteen sijaa mistään.

Kirjan on lukenut alkukielellä Omppu, joka kuvaa kirjaa naturalistisen inhorealistiseksi ja joka koki kirjan visuaalisesti.

Magee on kotoisin Irlannista.

Erlend Loe: Hiljaiset päivät Nigellan lumoissa (2009)

Alkuteos: Stille dager i Mixing Part.

Suomentaja: Outi Menna (2011).

Kustantaja: Johnny Kniga.

Sivumäärä: 203.

Oma arvio: 4½/5.

Mistä minulle: lainasin kirjastosta.

Kansi: Maria Mitrunen.

Erlend Loe on kirjoittanut monia minuun täysillä kolahtaneita kirjoja, mutta ensimmäistä kertaa kirjoitan hänen teoksestaan tänne Kirjakimaraan. Luin Loea erityisesti ennen blogia ja muutama hänen kirjansa on päässyt uusintalukuun bloginkin aikana, mutta kirjat ovat jääneet esittelemättä. Tilanne täytyy korjata!

Olen vieroksunut Hiljaiset päivät Nigellan lumoissa -kirjaa, koska siinä on yksi rumimmista kansista, joita olen koskaan kirjoissa nähnyt. Kollega kehui kirjaa minulle ties kuinka monennen kerran juuri pääsiäisen alla, joten se päätyi pääsiäispinooni.

Norjalainen Telemannien perhe lähtee viettämään kesälomakuukautta Saksan Garmisch-Partenkircheniin. Perhe vuokraa loma-asunnon umpisaksalaiselta pariskunnalta, joka viestii Telemannien kanssa käännösohjelman avulla. Ennen matkaan vaihdetut hulvattomat viestit enteilevät matkan aikana sattuvia kommelluksia ja väärinymmärryksiä. Kohdekaupunki muun muassa taipuu automaattikäännöksessä muotoon Mixing Part Churches. 

Perheen isä Bror on dramaturgi, joka käyttää aikansa teatterin ajattelemiseen. Vaimo Nina hermoilee, kun mies ei tunnu saavan mitään konkreettista, eli tekstiä, aikaiseksi. Nina rakastaa kaikkea saksalaista ja Saksaa – Telemann näkee ympärillään vain viittauksia natsismiin.

Telemann käyttää aikansa paitsi teatterin ajattelemiseen, myös Nigella Lawson -pakkomielteensä kehittelyyn ja on lopulta varma, että hänen elämäntehtävänsä on pelastaa tv-kokki tämän omalta mieheltään. Telemann uppoutuu omiin juttuihinsa niin syvälle, ettei se voi olla vaikuttamatta avioliittoon.

Tarina keikahtaa absurdin puolelle, kun Telemannin aivoitukset ottavat kierroksia loppua kohden entistä enemmän. Kirja etenee pitkälti avioparin dialogina, jossa ei ole merkitty, kumpi puhuu. Loe tavoittaa pariskunnan dynamiikan loistavasti.  Tragikoomiset tilanteet ja erityisesti naseva, vähäeleinen dialogi saivat minut naureskelemaan ääneen. Mainiota lomalukemista!

Maaliskuun luetut

Maaliskuussa esittelin blogissa viisi kirjaa omissa postauksissaan. Päätin tehdä kevätsiivouksen työpöydälläni ja blogata pois vuoroaan jo tovin odotelleet kirjat, joista ei tunnu syntyvän omaa tekstiään. Seuraavaksi siis pikaesittelyssä kolme bloggaamatonta kirjaa:

Bloggaamattomat

Haruki Murakami: Värittömän miehen vaellusvuodet (2013) (330 s.)

Alkuteos: Shikisai o motanai Tazaki Tsukuru to, kare no junrei no toshi.

Suomentaja: Raisa Porrasmaa (2014). Tammi.

Oma arvio: 3/5.

Mistä minulle: ostin uutena.

Kansi: Jussi Kaakinen.

Olin odottanut innolla uusimman Murakami-suomennoksen lukemista, koska monet aiemmat Murakamit ovat tehneet minuun suuren vaikutuksen. Värittömän miehen vaellusvuosissa käydään vieläpä Suomessa ja se on ensimmäinen Murakamin teos, joka on suomennettu suoraan japanista. Odotukset olivat korkealla.

Tsukuru Tazaki on kirjan päähenkilö, joka on suljettu pois tiiviistä kaveriporukasta. Tsukuru kokee ulkopuolisuutta, koska muiden kaverusten nimissä on jokin väriin viittaava sana, mutta hänen nimensä on vailla väriä. Yhtäkkiä tapahtuu jotakin, mikä erottaa Tsukurun toisista melkeinpä lopullisesti. Tsukuru hyväksyy aluksi kohtalonsa, mutta alkaa lopulta selvittää välirikon syitä. Tuolla selontekomatkallaan hän päätyy muun muassa Helsinkiin.

Jouduin pettymään, sillä minusta kirja oli hieman pliisu. Juonikuvio oli jotenkin epäuskottava, eikä Suomi-jaksokaan nostanut pisteitä. Kirjasta on ollut vaikea kirjoittaa, kun lukukokemus jäi vaisuksi. Luin kirjan jo loppusyksystä, mutta mielipiteeni siitä ei hauduttelemalla parane. Oikeastaan laimenee vain.

 * * *

Jussi Valtonen: He eivät tiedä mitä tekevät (2014) (559 s.)

Kustantaja: Tammi.

Oma arvio: 3/5.

Mistä minulle: sain lahjaksi.

Kansi: Jussi Kaakinen.

Puursin Valtosen voitokkaan romaanin parissa useamman päivän joululomalla ja olen sulatellut sitä siitä lähtien. Juoni piti otteessaan loppuun asti, ja rakenne sekä henkilöhahmot toimivat mielestäni moitteetta. Kirja oli kuitenkin sekä sivumäärältään että aiheiltaan niin runsas, etten saanut sitä ähkyttä luettua. Vähemmän olisi ollut enemmän.

Luin Valtosen kirjaa erityisesti kritiikkinä nykymaailmaa kohtaan. Yhtäältä kirjassa nostetaan esiin nykyinen teknologiakehitys ja mihin se voi johtaa. Toisaalta Valtonen käsittelee suomalaista yliopistotutkimusta melko kriittisin äänenpainoin.

Kirjassa teknologia on nykymaailmaa jonkin verran kehittyneenpää, joten eletään tulevaisuudessa.

Valtosen kirjassa monet asiat ovat törmäyskurssilla: ihmiset, kulttuurit, aikakaudet. Se haastaa ajattelemaan nykymenon mielekkyyttä.

Päällimmäiseksi kirjasta jäi mieleeni siinä kuvailtu iAm-laite. Se on futuristinen älylaite, joka kytketään päähän ja jonka avulla voi kokea virtuaaliset asiat aivan kuten oikeat. Kun laite on päällä, sen käyttäjä voi vaikka surffailla netissä kadulla kulkiessaan tai pelata virtuaalipelejä ruokapöydässä. Mitään näyttöjä tai muita välittäjälaitteita ei enää tarvita, sillä kaikki piirtyy käyttäjä silmien eteen. Muut huomaavat laitteen vain käyttäjän huomion herpaantumisesta. Todellisuus ja virtuaalimaailma sekoittuvat täydellisesti. Pelottavaa!

He eivät tiedä mitä tekevät ei ollut minulle täysosuma, mutta tunnistan ja tunnustan sen arvon ja älykkyyden. Se oli omalaatuinen, jotenkin erilainen; se ei tuntunut kotimaiselta romaanilta.

* * *

Natalia Dobrohotova-Maikova & Vladimir Pjatnitski: Harmsiaadi (1971) (80 s.)

Suomentaja: Mika Rassi (2014). Nastamuumio.

Oma arvio: 3/5.

Mistä minulle: lainasin kirjastosta.

Harmsiaadi on pieni ja harmiton kirjanen täynnä hulvattomia kaskuja, joissa hupaillaan suurten venäläisten kirjailijoiden kustannuksella. Tolstoi, Puškin, Dostojevski ja monet muut tiputetaan torneistaan ja alistetaan naurun kohteiksi.

Nimensä anekdootit ovat saaneet venäläiseltä Daniil Harmsilta, koska häntä luultiin pitkään näiden tekstien kirjoittajaksi. Kaskut levisivät lukijalta toiselle maanalaisen julkaisutoiminnan ansiosta, joten tekijätieto ei aina kulkenut tekstin mukana. Esipuheen mukaan Harmsiaadin tekstit ovat oletettavasti Dobrohotova-Maikovan ja Pjatnitskin aikaansaannoksia ja ne on kirjoitettu 1971. Kirjassa on myös kuvitusta, ja se on Pjatnitskin käsialaa.

Harmsiaadi naurattaa, ällistyttää ja kummastuttaa – läheskään kaikki tekstit eivät aukene, eikä läheskään kaikissa ole mitään järjeä.

Puškin istui kotonaan ja mietti: "Olen nero – selvä se. Myös Gogol on nero. Vaan onhan Tolstoikin nero, ja Dostojevski – rauha hänen sielulleen – on nero! Milloin tämä päättyy?"
Siihen se sitten päättyi.

Anekdootit ovat mainio keino tehdä venäläisistä klassikoista hieman lähestyttävämpiä: arvostettujen tiiliskivien takaa löytyy ihmisiä. Harmsiaadi herätti myös kiinnostukseni Daniil Harmsin tekstejä kohtaan.

Blogatut

Lidia Tšukovskaja: Vajoaminen (1957 & 1940) 274 s.

Seija Vilén: Mangopuun alla (2010) 8 t 19 min

Kamila Shamsie: Jumala joka kivessä (2014) 385 s.

Mooses Mentula: Isän kanssa kahden (2013) 366 s.

Mohamedou Ould Slahi: Guantánamon päiväkirja (2015) 459 s.


Luettuja sivuja kertyy maaliskuun tilastoon 2453 ja äänikirja-aikaa 8 tuntia 19 minuuttia.

Jatkoin maailmanmatkaani käymällä Pakistanissa (Shamsie) ja Mauritaniassa (Slahi). Tällainen melko rauhallinen etenemistahti reissullani on oikeastaan aika hyvä: en jaksa stressata haasteen etenemisestä ja haluan lukea paljon sen ulkopuolisiakin kirjoja.

Takatalvesta huolimatta ajatukseni ovat jo käväiseet tulevassa kesässä ja olen suunnitellut kesälukemistoa! Haaveissa on uppoutua moniin dekkareihin sekä oman hyllyn ihanuuksiin ja antaa aikaa esseille. Kesään on kuitenkin vielä aikaa. Nyt minulla on edessä pienoinen pääsiäisloma, jonka aikana ehdin toivottavasti lukea kiireettä. Kevätväsymys yrittää ottaa vallan, joten paljon oleilua ja mökkeilyä suurempia suunnitelmia en ole näille vapaapäivilleni tehnyt. Rentouttavaa ja herkkujen täyteistä pääsiäistä, lukijani!