Huhtikuun luetut

Huhtikuu oli hurjan antoisa lukukuukausi! Ehdin lukea ja blogata jopa kahdeksasta kirjasta, mikä on minulle paljon. Yhtään suurta pettymystä kahdeksikkoon ei mahtunut, mutta sitäkin useampi positiivinen yllätys.

Tässä ensin muutama pikaesittely kirjoista, joista ei tahdo syntyä omaa postaustaan. Niiden jälkeen on linkkilista huhtikuussa bloggaamiini kirjoihin.

Bloggaamattomat

Hanna Tuuri: Ranta (2015) (285 s.)

Kustantaja: Otava.

Oma arvio: 3/5.

Mistä minulle: lainasin kirjastosta.

Kansi: ?

Ranta sijoittuu talouskriisin kourissa kärvistelevään Irlantiin. Nora, Jim ja Seamus olivat nuorena tiivis kolmikko, mutta elämä vei heidät eri suuntiin. He ovat nyt kolmikymppisiä. Nora on arkkitehti, jolla on on mies ja lapsia, Seamus taas elättää itsensä hieman kyseenalaisin keinoin. Jim puolestaan ei ole asettunut oikein mihinkään. Kolmikon tiet risteävät jälleen sairaalavuoteen äärellä, kun Jim on hakattu sairaalakuntoon syrjäisellä kujalla.

Tuurin punoma tarina käsittelee nykyihmisen paineita, tasapainottelua työn ja perheen välillä, aikuistumisen haasteita ja vastuun ottamista. Muistojen ja menneisyyden painolasti on joskus liian raskas kantaa. Pidin ihmisen ja luonnon suhteen kuvauksesta ja siitä, miten meri on kirjassa vahvasti läsnä.

Halusin lukea Hanna Tuurin uusimman romaanin, koska hänen isänsä Antti Tuuri on yksi lempikirjailijoistani. Uteliaisuus ja kokeilunhalu eivät olleet nostaneet odotuksiani järin korkealle, joten en joutunut myöskään pettymään. Tuurin Ranta on sujuvasti kirjoitettu ja juoneltaan kelpo kirja, mutta mikään siitä ei onnistunut nostamaan lukukokemustani ihan kiva -tasoa ylemmäs. En saanut tarinasta riittävästi otetta.

* * *

Dieter Hermann Schmitz: Täällä pohjoisnavan alla (2013) (8 t 9 min)

Kustantaja: Atena / BTJ.

Oma arvio: 3½/5.

Mistä minulle: lainasin kirjastosta.

Kansi: Timo Mänttäri.

Schmitz on Saksasta Suomeen muuttanut yliopisto-opettaja, joka tarkastelee kirjassaan Suomea ja suomalaisia pilke silmäkulmassa. Kirjan Hermann päättää haluta suomalaiseksi, onhan hän asunut täällä vuosikausia ja hänellä on suomalainen vaimo. Kielikin sujuu. Virallisesti kansalaisuuteen ei vaadita kuin kielikoe ja byrokratiaa, mutta mies haluaa muuttua suomalaiseksi myös kokemuksiltaan ja mieleltään.

Schmitz selostaa Hermannin hupaisia ja irvokkaitakin kokeiluja tangon, viinan, hernekeiton ja monen muun perisuomalaiseksi katsotun asian parissa. Hermann todella laittaa itsensä peliin, ja Suomi-kliseet saavat aivan uusia ulottuvuuksia. Hernekeiton hajuinen Wunderbaum – ei kai sellaisia oikeasti ole olemassa?

Äänikirja hieman arvelutti aluksi: voiko aiheesta kirjoittaa mitään mielenkiintoista, onko tämä täynnä vanhoja vitsejä? Epäilyni olivat turhia, sillä pian Schmitzin jutustelevan asiallinen tyyli oli tehnyt vaikutuksen. Hermannille sattuu ylilyöntejä suomalaisuuskokeiluissaan, mutta kirja on silti tahdikas ja hupailu pysyy hyvän maun rajoissa. Kirjalla on myös vakavampi sanoma: maahanmuuttajan asema ei aina ole ongelmaton, vaikka henkilö olisi kuinka motivoitunut ja työteliäs. Schmitzin pisteliään tarkkoja huomioita suomalaisista on myös mielenkiintoista lukea.

* * *

Eeva Kilpi: Välirauha, ikävöinnin aika (1990) (6 t)

Lukija: Liisi Tandefelt.

Kustantaja: WSOY.

Oma arvio: 2½/5.

Mistä minulle: lainasin kirjastosta.

Kuuntelin Eeva Kilven muistelmien ensimmäisen osan Talvisodan aika: lapsuusmuistelma melkein pari vuotta sitten ja ihastuin sen välittömään ja koskettavaan kerrontaan. Siksi hämmästyinkin kovin, kun tämä jatko-osan ei ollut lainkaan niin elävä ja mieleenpainuva. Ensimmäisestä osasta muistan kohtia vieläkin, mutta Välirauhasta tuskin jää niin vahvoja muistoja.

Välirauhan aika oli Eeva Kilven elämässä pirstaleista ja epävakaata, mikä heijastuu luonnollisesti muistelmaan. Karjalasta evakkoon lähtenyt perhe on asettunut Imatran lähistölle, missä uusi raja kulkee niin lähellä, että päivässä voisi kävellä entiseen kotiin Hiitolaan. Kilven ikävä entisille kotiseuduille on suuri, ja toinen ikävän kohde on perhe. Eeva asuu vuoroin eri sukulaisten luona, jotta voisi käydä koulua, ja ikävöi suuresti kotiväkeään. Ikävä äityy ajoittain niin kovaksi, että se tuntuu fyysisenä kipuna ja muina oireina.

Vaikka muistelmatrilogian toinen osa ei yltänyt ensimmäisen tasolle, niin aion kuitenkin kuunnella jossakin vaiheessa päätösosan Jatkosodan aika.

* * *

Blogatut

Erlend Loe: Hiljaiset päivät Nigellan lumoissa (2009) 203 s.

Audrey Magee: Sopimus (2013) 332 s.

Ian McEwan: Lapsen oikeus (2014) 223 s.

Joni Skiftesvik: Valkoinen Toyota vei vaimoni (2014) 246 s.

Stephen Hawking: Minun lyhyt historiani (2013) 125 s.

Ljudmila Ulitskaja: Medeia ja hänen lapsensa (1996) 359 s.

Emma Hooper: Etta ja Otto ja Russell ja James (2015) 333 s.

Carl-Johan Vallgren: Varjopoika (2013) 348 s.


Huhtikuun kirjoissa on yhteensä 2454 sivua, ja äänikirjoja kuuntelin yhteensä 14 tuntia 9 minuuttia.

Kuukauden huippu oli Audrey Mageen Sopimus. Uusia, mielenkiintoisia kirjailijasuosikkeja löysin huhtikuussa kaksi: Ian McEwanin ja Joni Skiftesvikin. Molemmat ovat kirjailijoina konkareita, joten tuotantokin on mittava, ja aion ehdoottomasti tutustua kummankin kirjoihin tarkemmin.

Toukokuussa olen menossa Helsinki Lit -kirjallisuusfestareille, joilla esiintyvien kirjailijoiden kirjoja luen nyt tapahtuman alla. Huhtikuussa tutustuin Emma Hooperin esikoiseen ja Carl-Johan Vallgrenin jännäriin. Odotan niin tuota tapahtumaa!

Hauskaa ja iloista vappua kaikille lukijoilleni!