Joni Skiftesvik: Valkoinen Toyota vei vaimoni (2014)

Kustantaja: WSOY.

Sivumäärä: 246.

Oma arvio: 4½/5.

Mistä minulle: lainasin kirjastosta.

Kansi: ?

Joni Skiftesvikin omaelämäkerrallinen romaani Valkoinen Toyota vei vaimoni voitti Runeberg-palkinnon helmikuussa 2015. Palkinto ja kirjan erikoinen nimi saivat minut varaamaan teoksen kirjastosta. Kirja on saanut paljon huomiota kirjablogeissa, mutta olen toistaiseksi sivuuttanut bloggaajakollegoiden arviot, koska halusin lukea kirjan ilman ennakko-odotuksia.

Valkoinen Toyota vei vaimoni on ensimmäinen Skiftesvikiltä lukemani kirja. (Ehkä koulussa luimme hänen novellejaan, mutta tästä en ole aivan varma.) Kirjastossa olen pannut merkille Skiftesvikin lukuisat romaanit ja novellikokoelmat, joiden nimet usein viittaavat mereen, luontoon tai laivoihin. Kiinnostavan kuuloisia, mutta viimeinen sysäys lukea niitä on tätä ennen puuttunut.

Kirjailija nimeää teoksensa sen alaotsikossa 'elämänkuviksi', mikä onkin onnistunut luonnehdinta. Teos nimittäin koostuu tuokiokuvista kirjailijan elämän varrelta. Se on muistelmaromaani, jossa on elämäkerran ja novellien piirteitä.

Skiftesvikin elämässä oli suurten kriisien aika kesällä 2011, kun hänen vaimonsa lähti sydämensiirtoon Helsinkiin ja hän itse kärsi selittämättömistä vatsa-alueen kivuista. Kivut paljastuvat aortan repeytymäksi. Mies sairastaa Oulussa, vaimo Helsingissä, ja lapset reissaavat vanhempiaan tukemassa.

Nykytilanteen rinnalle Skiftesvik tuo muistojaan aina lapsuudestaan lähtien. Hän on kotoisin Haukiputaalta ja on saanut kauniin sukunimensä norjalaiselta merimiesisältään. Isä ei ollut mukana perheen elämässä kauaa, vaan pojan kasvattivat satamatyössä ollut äiti ja mummo. He myös opettivat pojan lukijaksi. Hilkka-vaimon kanssa kirjailija on saanut neljä lasta, mutta yhteisiin vuosiin on mahtunut hankalia aikoja, kuten pakkomuutto kiusaamisen vuoksi ja lapsen kuolema.

Perhe-elämän rinnalla Skiftesvik kuvaa uransa vaiheita. Hän aloitteli kirjailijauraansa leipätyönsä ohella, kunnes jättäytyi vapaaksi kirjailijaksi 1988. Päätöstä edelsi parikymmenvuotinen, nousujohteinen ura toimituksissa, ja kirjailijaksi hän jättäytyi julkaisujohtajan työstä. Aiemmin aikaa kirjoittamiselle piti löytää illoista ja loma-ajoista, mutta kirjailijaksi jättäytyminen mahdollisti täydellisen omistautumisen kutsumustyölle.

Elämään on siis mahtunut ylä- ja alamäkiä, ja monista niistä muodostuu kirjailijan kertomana kiehtovia tarinoita. Kuin oma novellinsa on esimerkiksi kertomus siitä, miten nuori mies lopulta oppii latinan hankalat taivutusmuodot simpsakalta lehtorinsijaiselta. Tai miten hänen palkittu esikoisteoksensa Puhalluskukkapoika ja taivaankorjaaja sai nimensä.

Teos on helppolukuinen ja sen tunnelmat vaihtuvat ilosta suruun nopeasti. Skiftesvik kuvaa isänrakkautta, rakkautta puolisoonsa ja menetyksiään niin aidosti, että kuivin silmin en onnistunut tätä lukemaan. Tekstin takana vaikuttaa olevan tunteikas, mutta myös hyvin terävänäköinen mies. Hän kommentoi suorin sanoin esimerkiksi lääkärien suhtautumista potilaisiinsa ja lehtien toimitusten löyhää työmoraalia.

En yllättynyt, että viihdyin niin hyvin Skiftesvikin tuokiokuvien parissa, sillä pidän elämäkerroista, ja etenkin kirjailijaelämäkerrat kiehtovat. Nyt kun tiedän, että useat Skiftesvikin teokset sijoittuvat Oulun satamakortteleihin lähihistoriassa ja kertovat elämästä meren ehdoilla, jatkan mielelläni hänen teoksiinsa tutustumista. Meri on saaristomökkeilijälle lähellä sydäntä ja pidänhän kovin Teuvo Pakkalan Oulu-kuvauksista.

Nyt minulla näyttää olevan meneillään kuherruskausi kirjallisuuden kanssa! Useat viimeaikaiset uudet kirjailijatuttavuudet ovat tehneet vaikutuksen ensiyrittämällä: ensin Audrey Magee, sitten Ian McEwan ja nyt Joni Skiftesvik. Onneksi kahdella viimeksi mainitulla on takanaan mittava ura, joten tutustuttavaa riittää!