Maaliskuun luetut

Maaliskuussa esittelin blogissa viisi kirjaa omissa postauksissaan. Päätin tehdä kevätsiivouksen työpöydälläni ja blogata pois vuoroaan jo tovin odotelleet kirjat, joista ei tunnu syntyvän omaa tekstiään. Seuraavaksi siis pikaesittelyssä kolme bloggaamatonta kirjaa:

Bloggaamattomat

Haruki Murakami: Värittömän miehen vaellusvuodet (2013) (330 s.)

Alkuteos: Shikisai o motanai Tazaki Tsukuru to, kare no junrei no toshi.

Suomentaja: Raisa Porrasmaa (2014). Tammi.

Oma arvio: 3/5.

Mistä minulle: ostin uutena.

Kansi: Jussi Kaakinen.

Olin odottanut innolla uusimman Murakami-suomennoksen lukemista, koska monet aiemmat Murakamit ovat tehneet minuun suuren vaikutuksen. Värittömän miehen vaellusvuosissa käydään vieläpä Suomessa ja se on ensimmäinen Murakamin teos, joka on suomennettu suoraan japanista. Odotukset olivat korkealla.

Tsukuru Tazaki on kirjan päähenkilö, joka on suljettu pois tiiviistä kaveriporukasta. Tsukuru kokee ulkopuolisuutta, koska muiden kaverusten nimissä on jokin väriin viittaava sana, mutta hänen nimensä on vailla väriä. Yhtäkkiä tapahtuu jotakin, mikä erottaa Tsukurun toisista melkeinpä lopullisesti. Tsukuru hyväksyy aluksi kohtalonsa, mutta alkaa lopulta selvittää välirikon syitä. Tuolla selontekomatkallaan hän päätyy muun muassa Helsinkiin.

Jouduin pettymään, sillä minusta kirja oli hieman pliisu. Juonikuvio oli jotenkin epäuskottava, eikä Suomi-jaksokaan nostanut pisteitä. Kirjasta on ollut vaikea kirjoittaa, kun lukukokemus jäi vaisuksi. Luin kirjan jo loppusyksystä, mutta mielipiteeni siitä ei hauduttelemalla parane. Oikeastaan laimenee vain.

 * * *

Jussi Valtonen: He eivät tiedä mitä tekevät (2014) (559 s.)

Kustantaja: Tammi.

Oma arvio: 3/5.

Mistä minulle: sain lahjaksi.

Kansi: Jussi Kaakinen.

Puursin Valtosen voitokkaan romaanin parissa useamman päivän joululomalla ja olen sulatellut sitä siitä lähtien. Juoni piti otteessaan loppuun asti, ja rakenne sekä henkilöhahmot toimivat mielestäni moitteetta. Kirja oli kuitenkin sekä sivumäärältään että aiheiltaan niin runsas, etten saanut sitä ähkyttä luettua. Vähemmän olisi ollut enemmän.

Luin Valtosen kirjaa erityisesti kritiikkinä nykymaailmaa kohtaan. Yhtäältä kirjassa nostetaan esiin nykyinen teknologiakehitys ja mihin se voi johtaa. Toisaalta Valtonen käsittelee suomalaista yliopistotutkimusta melko kriittisin äänenpainoin.

Kirjassa teknologia on nykymaailmaa jonkin verran kehittyneenpää, joten eletään tulevaisuudessa.

Valtosen kirjassa monet asiat ovat törmäyskurssilla: ihmiset, kulttuurit, aikakaudet. Se haastaa ajattelemaan nykymenon mielekkyyttä.

Päällimmäiseksi kirjasta jäi mieleeni siinä kuvailtu iAm-laite. Se on futuristinen älylaite, joka kytketään päähän ja jonka avulla voi kokea virtuaaliset asiat aivan kuten oikeat. Kun laite on päällä, sen käyttäjä voi vaikka surffailla netissä kadulla kulkiessaan tai pelata virtuaalipelejä ruokapöydässä. Mitään näyttöjä tai muita välittäjälaitteita ei enää tarvita, sillä kaikki piirtyy käyttäjä silmien eteen. Muut huomaavat laitteen vain käyttäjän huomion herpaantumisesta. Todellisuus ja virtuaalimaailma sekoittuvat täydellisesti. Pelottavaa!

He eivät tiedä mitä tekevät ei ollut minulle täysosuma, mutta tunnistan ja tunnustan sen arvon ja älykkyyden. Se oli omalaatuinen, jotenkin erilainen; se ei tuntunut kotimaiselta romaanilta.

* * *

Natalia Dobrohotova-Maikova & Vladimir Pjatnitski: Harmsiaadi (1971) (80 s.)

Suomentaja: Mika Rassi (2014). Nastamuumio.

Oma arvio: 3/5.

Mistä minulle: lainasin kirjastosta.

Harmsiaadi on pieni ja harmiton kirjanen täynnä hulvattomia kaskuja, joissa hupaillaan suurten venäläisten kirjailijoiden kustannuksella. Tolstoi, Puškin, Dostojevski ja monet muut tiputetaan torneistaan ja alistetaan naurun kohteiksi.

Nimensä anekdootit ovat saaneet venäläiseltä Daniil Harmsilta, koska häntä luultiin pitkään näiden tekstien kirjoittajaksi. Kaskut levisivät lukijalta toiselle maanalaisen julkaisutoiminnan ansiosta, joten tekijätieto ei aina kulkenut tekstin mukana. Esipuheen mukaan Harmsiaadin tekstit ovat oletettavasti Dobrohotova-Maikovan ja Pjatnitskin aikaansaannoksia ja ne on kirjoitettu 1971. Kirjassa on myös kuvitusta, ja se on Pjatnitskin käsialaa.

Harmsiaadi naurattaa, ällistyttää ja kummastuttaa – läheskään kaikki tekstit eivät aukene, eikä läheskään kaikissa ole mitään järjeä.

Puškin istui kotonaan ja mietti: "Olen nero – selvä se. Myös Gogol on nero. Vaan onhan Tolstoikin nero, ja Dostojevski – rauha hänen sielulleen – on nero! Milloin tämä päättyy?"
Siihen se sitten päättyi.

Anekdootit ovat mainio keino tehdä venäläisistä klassikoista hieman lähestyttävämpiä: arvostettujen tiiliskivien takaa löytyy ihmisiä. Harmsiaadi herätti myös kiinnostukseni Daniil Harmsin tekstejä kohtaan.

Blogatut

Lidia Tšukovskaja: Vajoaminen (1957 & 1940) 274 s.

Seija Vilén: Mangopuun alla (2010) 8 t 19 min

Kamila Shamsie: Jumala joka kivessä (2014) 385 s.

Mooses Mentula: Isän kanssa kahden (2013) 366 s.

Mohamedou Ould Slahi: Guantánamon päiväkirja (2015) 459 s.


Luettuja sivuja kertyy maaliskuun tilastoon 2453 ja äänikirja-aikaa 8 tuntia 19 minuuttia.

Jatkoin maailmanmatkaani käymällä Pakistanissa (Shamsie) ja Mauritaniassa (Slahi). Tällainen melko rauhallinen etenemistahti reissullani on oikeastaan aika hyvä: en jaksa stressata haasteen etenemisestä ja haluan lukea paljon sen ulkopuolisiakin kirjoja.

Takatalvesta huolimatta ajatukseni ovat jo käväiseet tulevassa kesässä ja olen suunnitellut kesälukemistoa! Haaveissa on uppoutua moniin dekkareihin sekä oman hyllyn ihanuuksiin ja antaa aikaa esseille. Kesään on kuitenkin vielä aikaa. Nyt minulla on edessä pienoinen pääsiäisloma, jonka aikana ehdin toivottavasti lukea kiireettä. Kevätväsymys yrittää ottaa vallan, joten paljon oleilua ja mökkeilyä suurempia suunnitelmia en ole näille vapaapäivilleni tehnyt. Rentouttavaa ja herkkujen täyteistä pääsiäistä, lukijani!