Agatha Christie: Eikä yksikään pelastunut (1939)

Alkuteos: And Then There Were None.

Suomentaja: Helka Varho (1940).

Kustantaja: WSOY.

Sivumäärä: 299.

Oma arvio: 4/5.

Mistä minulle: lainasin kirjastosta.

Syksyn uutuuskirjojen keskellä iskee välillä klassikonnälkä. Silloin ei auta kuin etsiä käsiinsä vanhempaa kirjallisuutta — joko omaa kirjahyllyä penkomalla tai kirjastosta lainaamalla. Tällä kertaa tyydytin klassikonnälkäni hotkaisemalla Agatha Christien kenties tunnetuimman dekkarin Eikä yksikään pelastunut.

Tarina sijoittuu 1930-luvun Englantiin. Kaikki alkaa siitä, kun kymmenen toisilleen vierasta ihmistä on saanut kutsun saapua Neekerisaarelle. Kutsun takana on salaperäinen Owens. Käy ilmi, että jokaisella saarella olevalla henkilöllä on jotakin omallatunnollaan, vaikka heitä ei ole tuomittu rikoksista. Jokaisen saaren vieraan huoneessa on sama huoneentaulu, jossa on loru kymmenestä neekeripojasta. Yksi toisensa jälkeen vieraat kuolevat, ja samaan tahtiin vähenevät ruokasalin pöydällä olevan pikkupatsaat. Tunnelma on tiivis, jopa ahdistava, sillä hyvin pian käy ilmi, että yksi vieraista on häikäilemätön murhaaja...

Saaressa oli jotakin maagillista. Sen pelkkä nimikin sai mielikuvituksen toimimaan. Yhteys ulkomaailmaan katosi —saari muodosti oman maailmansa. Maailman, josta ei ehkä voisi koskaan palata.

Tämän lähes kolmesataasivuisen jännärin ahmaisee hetkessä: teksti on nopealukuista, luvut lyhyitä ja juoni jännittävä. Muistelen lukeneeni kirjan ainakin kerran aiemmin. Lukukerrasta on vierähtänyt hyvinkin viisitoista vuotta, joten aivan tuoreessa muistissa tarina ei ollut. Jännitys siis säilyi loppuun asti, vaikka hämärästi muistelin, millä tavalla juoni oli rakennettu. Syyllistä en muistanut enkä taaskaan arvannut.

Agatha Christie on säilyttänyt asemansa yhtenä luetuimmista dekkaristeista vuosikymmenestä toiseen. Rikosten kuningatar on nyt erityisen ajankohtainen, sillä hänen syntymästään tuli kuluneeksi syyskuun 15. päivä 125 vuotta.

Nyt lukemani kirja suomennettin vuonna 1940 ja sai nimekseen Eikä yksikään pelastunut. Teos tunnettiin välillä nimellä Kymmenen pientä neekeripoikaa, kunnes jälleen 2000-luvun alussa teoksen alkuperäinen nimi otettiin käyttöön neekeri-sanan rasistisen sävyn vuoksi. Sinänsä ratkaisu on ymmärrettävä, mutta hieman hämmentävä: tarinassa esiintyy esimerkiksi Neekerisaari, eikä sen nimelle ole tehty mitään.

Nimestä viis: Christien klassikko todella kestää aikaa ja useita lukukertoja.

John Williams: Stoner (1965)

Alkuteos: Stoner.

Suomentaja: Ilkka Rekiaro (2015).

Kustantaja: Bazar.

Sivumäärä: 306.

Oma arvio: 4½/5.

Mistä  minulle: lainasin kirjastosta.

Tommi Melenderin ja Juha Itkosen
artikkelit pohtivat kirjan suosion syytä.

Stoner on yhdysvaltalaisen John Williamsin romaani, joka ilmestyi alun perin vuonna 1965. Kirja on kokenut uuden tulemisen nyt 2010-luvulla. Kaikki alkoi siitä, kun kirjailija Anna Gavalda käänsi teoksen ranskaksi. Into lukea Williamsia levisi Euroopassa ja myös kirjailijan kotimaassa. Suomeksi Stoner saatiin tämän vuoden alkupuolella, ja keväällä kirjablogit täyttyivät kirjaa ylistävistä arvioista. Säästelin kirjan lukemista alkusyksyyn, sillä se oli lukupiirikirjamme nyt syyskuussa.

Stoner syntyy maatalon poikana, mutta karistaa peltojen mullat jaloistaan. Agronomia vaihtuu yliopistossa kirjallisuustieteeseen, ja on selvää, että paluuta vanhempien seuraajaksi tilalle ei ole. Stoner löytää kirjallisuudesta kutsumuksensa, joka johdattaa häntä läpi elämän. Hän tekee uran kirjallisuuden professorina yliopistossa ja suhtautuu opetustehtäväänsä antautuen.

Stonerin elämässä riittää vastoinkäymisiä. Avioliitto ja yhteiselo Edith-vaimon kanssa on haasteellista, eikä suhde tyttäreen ole sellainen kuin hän toivoisi. Yliopistollakin Stoner kohtaa vastuksia. Valonpilkahduksia ovat hyvä ystävä yliopistolla ja hetken kestävä rakkaussuhde, jonka muistot kantavat pitkälle.

Kirjan rakenne on varsin yksinkertainen: teoksessa käydään läpi yhden miehen elämä alusta loppuun. Silti surullisessa ja alavireisessä romaanissa on maagista imua. Kerronta nielaisee lukijan Stonerin maailmaan ja tunnelmiin niin väkevästi, että kirjaa ei tahtoisi laskea käsistään. 

Lukupiirissä Stoner herätti kovin erilaisia reaktioita. Yhdelle kirja oli äärimmäisen tunteikas lukukokemus, kun taas eräs toinen koki kirjan tylsäksi jaaritteluksi. Joidenkin mielestä Stoner eli juuri sellaisen elämän kuin tuohon aikaan varmasti on elettykin; he kokivat Stonerin eläneen hyvän elämän, jossa oli rakkautta ja avioliitto oli ajanoloon tavallinen. Uraa yliopistossa voi pitää menestyksenä. Kaikesta tästä huolimatta minä ja muutamat muut olisimme halunneet ravistella Stoneria: pidä nyt hyvä mies puoliasi! Etenin Grace-tyttärestä "luopuminen" eli tytön antaminen äidin vaikutuspiiriin kismitti.

Stoner nousee ehdottomasti tänä vuonna lukemieni kirjojen parhaimmistoon. Stoner osoittaa, että tavallisessa elämässä on jotakin kaunista, suurta, taianomaista. Ei ole väliä, miltä oma elämä näyttää ulospäin, kunhan itse tietää, mitä kohtaan tuntee intohimoa. 

Virpi Hämeen-Anttila: Yön sydän on jäätä (2014)

Otavan äänikirja.

Kesto: 11 t 40 min.

Lukija: Kari Ketonen.

Mistä minulle: lainasin kirjastosta.

Oma arvio: 3/5.

Kuuntelen työmatkoilla äänikirjoja, ja kirjaston äänikirjahylly on monesti houkutellut hyppäämään pois mukavuusalueelta. Kun kaikki tuttu ja turvallinen on kuunneltu (tai lainassa), on tartuttava itselle vieraampien kirjailijoiden teoksiin. Välillä valinta menee mönkään, toisinaan löytyy uusia suosikkeja.

Olen aiemmin karttanut Virpi Hämeen-Anttilan teoksia enkä oikeastaan edes osaa sanoa, miksi. Yön sydän on jäätä on siis ensimmäinen Hämeen-Anttilalta lukemani (eli kuuntelemani) kirja, ja ilokseni voin todeta, ettei kokeilua tarvinnut katua.

Kirjan päähenkilö Karl-Axel Björk, kutsumanimeltään Kalle, on koulutukseltaan lakimies. Hän on ministeriön virkamies, joka iltapuhteenaan avustaa poliisia ja selvittelee rikoksia. Eletään 1920-luvun alkua Helsingissä. Sisällissodasta ei ole kauaa, ja vallalla on kieltolaki. Björk pääsee perehtymään pirturatsioita vakavampaan poliisityöhön, kun Vesilinnanmäen vesisäiliöstä löytyy ruumis.

Tapauksen tutkinta vie Björkin jännittäviin takaa-ajoihin ja hurjapäisille soluttautumisretkille. Valeasut kuulostavat välillä melko naiiveilta, eivätkä ne aina ihan toimikaan. Dekkareille ominaiseen tyyliin päähenkilöstä paljastuu salaisuuksia: Björk on tunnollinen virkamies, mutta hänellä on pimeä menneisyys.

Kirja ei kuitenkaan ollut parhaimmillaan äänikirjan muodossa: minä ainakaan en ihan aina pysynyt juonikuvioissa kärryillä, eikä esimerkiksi salakirjoituksen selvitystyö auennut kuunneltuna — se olisi pitänyt nähdä paperilla. Lukijasta kuuntelunautinto ei jäänyt kiinni, sillä Kari Ketonen on vakuuttavimpia äänikirjanlukijoita, joita kohdalleni on sattunut. Selkeä, mutta silti eläytyvä. Etenkin Ketosen tulkinta venäläisen putiikinpitäjän repliikeistä on mieleenpainuva.

Ajankuva ja henkilöhahmot tekevät kirjasta omalaatuista rikosviihdettä. Hämeen-Anttila tuo 1920-luvun myös kielen tasolle: mieleen jäivät ainakin vanhahtavat gummihanskat ja huoneustot. Ensikosketus Hämeen-Anttilaan jätti positiivisen fiiliksen, joten eiköhän kirjan jatko-osakin tule luettua.

Karl Ove Knausgård: Taisteluni. Viides kirja (2010)

Alkuteos: Min kamp. Femte bok.

Suomentaja: Katriina Huttunen (2015).

Kustantaja: Like.

Sivumäärä: 683.

Oma arvio: 5/5.

Mistä minulle: ostin uutena.

Kansi: ?

Karl Ove Knausgårdin mainio Taisteluni-sarja lähenee loppuaan.  Ensimmäinen kirja keskittyi Karl Oven teini-ikään ja isän kuolemaan, toinen perhe-elämään ja kirjailijuuteen. Kolmas kirja oli sukellus ala-aste-aikoihin, ja neljäs kirja vuorostaan kertoi Karl Oven vuodesta sijaisopettajana Pohjois-Norjassa. Tämä viides osa kattaa Karl Oven Bergenin-ajan eli vuodet 1988—2002. Kuudes kirja eli sarjan päätösosa ilmestynee suomeksi ensi vuoden keväällä.

Karl Ove muuttaa Bergeniin opiskellakseen kirjailija-akatemiassa vuoden. Hän on pienen opiskelijaryhmän nuorin, eikä vuosi ole helppo herkälle miehelle. Silti rajukaan palaute ei lannista nuorta kirjailijanalkua täysin, vaikka käsikirjoitusten alut toisensa jälkeen lentävät roskiin.

Kirjailja-akatemiassa vietetyn vuoden jälkeen Karl Ove aloittaa kirjallisuustieteen opinnot yliopistossa. Alemmuudentunto kurssikavereita kohtaan aiheuttaa alakuloa: aina joku muu tuntuu saavan kustannussopimuksen helpommin. Teoriaopinnot, lukeminen ja kirjoittamisen jatkaminen kasvattavat Karl Ovesta pikkuhiljaa kirjailijan, ja lopulta sopimuksen saa myös Karl Ove.

Opiskelun ohella ja välillä kokonaan sen sijaan Karl Ove työskentelee mielisairaalassa, mikä on myös kova koulu. Opiskelu- ja työkuvioiden kanssa kirjailijanalun elämässä keskeisiä ovat tietenkin ihmissuhteet ja juhliminen. Karl Ovella on muutama pidempi seurustelusuhde, ja hän avioituu ensimmäisen kerran.

Yksi Karl Oven elämän suurimmista käännekohdista on isän kuolema. Karl Ove on vakuuttunut siitä, että isä halusi juoda itsensä hengiltä. Tästä huolimatta, tai tämän vuoksi, Karl Ove itsekin käyttää alkoholia runsaasti. Juominen tuo paljon sosiaalisia ongelmia ja ahdistusta. Hän on ajoittain täysin holtiton juotuaan liikaa. Toilailut äityvät välillä pelottaviksikin päähänpistoiksi, joilla on kauaskantoisia seurauksia.

Kirja vilisee kirjallisuusviittauksia, sillä Karl Ove sivistää itseään lukemalla runsaasti. Hän arvostaa suuria klassikoita, mutta ei turhaan nöyristele näiden äärellä:

Tehtävän nimi oli Intertekstuaalisuus James Joycen Odysseuksessa. Tiesin, että se oli kunnianhimoista, mutta minulla oli omat tavoitteeni, halusin saada huomiota herättävän hyvän arvosanan, ja silloin minun oli pantava parastani.
——
Varsinaista romaania, Odysseusta, sen sijaan ei ollut vaikea ymmärtää, siinähän kerrottiin yhdestä päivästä kolmen ihmisen elämässä, ja kukin luku oli kirjoitettu eri tyylillä. 

Niinpä! Yhtä helpolta voisi saada kuulostamaan myös Volter Kilven romaanin Alastalon salissa, mutta kumma vain, kun nämä kaksi yhdenpäivänromaania tuottavat ongelmia monille lukijoille. Takerruin tähän Joyce-sitaattiin, koska optimistina aloin lukea Odysseusta kesäkuussa. Jos joskus pääsen reilua sataa sivua pidemmälle, niin kuulette kyllä!

Olen jälleen täysin Knausgårdin pauloissa. Heikomman nelososan jälkeen viides kirja oli lukemisen riemua. Aina vain jaksan hämmästellä sitä, miten kukaan voi avata oman elämänsä näin täysin. Mokat, isot ja pienet, eivät saaneet minua inhoamaan törttöilevää nuorta, vaan lähinnä tunsin sympatiaa. Taisteluni-sarjaa on jäljellä enää yksi osa, mutta onneksi se on yli tuhatsivuinen!

A. S. Byatt: Lasten kirja (2009)

Alkuteos: The Children's Book.

Suomennos: Kersti Juva (2011).

Kustantaja: Teos.

Sivumäärä: 971.

Oma arvio: 4/5.

Mistä minulle: lainasin kirjastosta.

Kansi:Iira Oivo.

A. S. Byattin Lasten kirja ihastuttaa ja hengästyttää. Byatt esittelee lukijalle henkilökaartin, joka on vertaansa vailla; keskeisiä henkilöitä on kymmeniä. Byatt kuljettaa tarinaa siirtyen henkilöstä toiseen lähes tuhannen sivun matkan kulkien vuodesta 1895 vuoteen 1919. Kronologia ja henkilöhahmojen harkitun tarkka kuvaus estävät lukijaa eksymästä. Ainakaan kovin paljon. Kirjan alun henkilöluetteloa voi käyttää apuna, jos nimet tahtovat mennä sekaisin.

Tarina alkaa vuodesta 1895. Olive Wellwood on lastenkirjailija ja äiti, joka on kotoisin heikoista pohjoisenglantilaisista oloista. Perhetragediat ja kurjuus ovat enää muistoja. Hän rakastaa nykyistä elämäänsä Englannin puutarhassa, Todefrightin talossa. Olive kirjoittaa työkseen lastenkirjoja, ja hän kirjoittaa myös jokaiselle lapselleen omaa, persoonallista satua.

Satuihin nojaavan perheidyllin takana on salaisuuksia. Ne eivät ole mitenkään pieniä asioita: perhe- ja rakkaussuhteiden vyyhti on lopulta melkoinen. Seksuaalinen vapautuminen on vasta teoriaa, ja vanhanaikaiset moraalikäsitykset ovat edelleen vallalla. Niinpä naiset saavat kärsiä eroottisten ekskursioiden seuraukset.

Kirjan lapset varttuvat aikuisiksi, ja lapsuuden päättää lopullisesti ensimmäinen maailmansota. Sodan raakuus ja tuhovoima näyttäytyvät irvokkaina kaiken satumaisen kauniin ja autereisen jälkeen. Byatt sitoo tarinansa tiukasti historiallisiin faktoihin. Kirjassa on useita pitkähköjä taustoittavia jaksoja, jotka tuntuivat paikoin uuvuttavilta.

Taide eri muodoissaan on mukana vahvasti läpi kirjan. Tarinassa viipyillään ainakin nukketeatterin, näytelmien, keramiikan, satujen ja runojen maailmoissa. Kiehtovia ovat myös kävelyretket Pariisin maailmannäyttelyssä. Lukija pääsee kirjan henkilöiden rinnalla ihastelemaan erilaisia paviljonkeja ja taiteen ja teknologian uutuuksia, kuten liikkuvaa jalkakäytävää.

Kirjassa on runsasta paitsi sen henkilöhahmot, tapahtumat ja kuvasto, myös sen kieli. Laadukas suomennos on Kersti Juvan käsialaa. Juva on tehnyt massiivisen urakan kääntäessään tätä suurteosta, eikä lopputulosta voi kuin äimistellä. Tekstiin on jätetty tyylikeinona runsaasti (ainakin minulle) vieraita sanoja: melkein olisi pitänyt olla sivistyssanakirja käsillä tätä lukiessa.

Luimme kirjan lukupiirissä. Onnekseni en karkottanut lukupiiriläisiä tällä kirjavalinnalla! Kirja herätti vilkasta keskustelua, vaikka kaikki eivät olleetkaan vielä lukeneet koko kirjaa. Ainakin yhdelle lukupiiriläiselle tästä muodostui sydämen kirja, kun taas eräs kirjan kesken jättänyt aikoo sittenkin lukea kirjan loppuun lukupiirikeskustelun innoittamana. Ajankuva ja persoonalliset henkilöhahmot keräsivät kiitosta, mutta aivan kaikkia kerronnan yksityiskohtaisuus ei viehättänyt.

Lukupiiri asetti lukemiselleni takarajan. Omaa hölmöyttäni jätin lukemisen hienoista suunnitelmistani huolimatta viime tinkaan, eikä aikaa vastaan lukeminen tehnyt kirjalle oikeutta. Lukukokemukseni oli ainakin intensiivinen, eräänlainen lukumaraton. Upposin sadan vuoden takaiseen Englantiin täysin ja tunsin suurta kiitollisuutta hienoa kirjallisuutta kohtaan.