Agatha Christie: Eikä yksikään pelastunut (1939)

Alkuteos: And Then There Were None.

Suomentaja: Helka Varho (1940).

Kustantaja: WSOY.

Sivumäärä: 299.

Oma arvio: 4/5.

Mistä minulle: lainasin kirjastosta.

Syksyn uutuuskirjojen keskellä iskee välillä klassikonnälkä. Silloin ei auta kuin etsiä käsiinsä vanhempaa kirjallisuutta — joko omaa kirjahyllyä penkomalla tai kirjastosta lainaamalla. Tällä kertaa tyydytin klassikonnälkäni hotkaisemalla Agatha Christien kenties tunnetuimman dekkarin Eikä yksikään pelastunut.

Tarina sijoittuu 1930-luvun Englantiin. Kaikki alkaa siitä, kun kymmenen toisilleen vierasta ihmistä on saanut kutsun saapua Neekerisaarelle. Kutsun takana on salaperäinen Owens. Käy ilmi, että jokaisella saarella olevalla henkilöllä on jotakin omallatunnollaan, vaikka heitä ei ole tuomittu rikoksista. Jokaisen saaren vieraan huoneessa on sama huoneentaulu, jossa on loru kymmenestä neekeripojasta. Yksi toisensa jälkeen vieraat kuolevat, ja samaan tahtiin vähenevät ruokasalin pöydällä olevan pikkupatsaat. Tunnelma on tiivis, jopa ahdistava, sillä hyvin pian käy ilmi, että yksi vieraista on häikäilemätön murhaaja...

Saaressa oli jotakin maagillista. Sen pelkkä nimikin sai mielikuvituksen toimimaan. Yhteys ulkomaailmaan katosi —saari muodosti oman maailmansa. Maailman, josta ei ehkä voisi koskaan palata.

Tämän lähes kolmesataasivuisen jännärin ahmaisee hetkessä: teksti on nopealukuista, luvut lyhyitä ja juoni jännittävä. Muistelen lukeneeni kirjan ainakin kerran aiemmin. Lukukerrasta on vierähtänyt hyvinkin viisitoista vuotta, joten aivan tuoreessa muistissa tarina ei ollut. Jännitys siis säilyi loppuun asti, vaikka hämärästi muistelin, millä tavalla juoni oli rakennettu. Syyllistä en muistanut enkä taaskaan arvannut.

Agatha Christie on säilyttänyt asemansa yhtenä luetuimmista dekkaristeista vuosikymmenestä toiseen. Rikosten kuningatar on nyt erityisen ajankohtainen, sillä hänen syntymästään tuli kuluneeksi syyskuun 15. päivä 125 vuotta.

Nyt lukemani kirja suomennettin vuonna 1940 ja sai nimekseen Eikä yksikään pelastunut. Teos tunnettiin välillä nimellä Kymmenen pientä neekeripoikaa, kunnes jälleen 2000-luvun alussa teoksen alkuperäinen nimi otettiin käyttöön neekeri-sanan rasistisen sävyn vuoksi. Sinänsä ratkaisu on ymmärrettävä, mutta hieman hämmentävä: tarinassa esiintyy esimerkiksi Neekerisaari, eikä sen nimelle ole tehty mitään.

Nimestä viis: Christien klassikko todella kestää aikaa ja useita lukukertoja.