Amin Maalouf: Siipirikko mies (1993)

Alkuteos: Le Rocher de Tanios.

Suomentaja: Lotta Toivanen (2015).

Kustantaja: Gummerus. 

Sivumäärä: 345.

Oma arvio: 3/5.

Mistä minulle: lainasin kirjastosta.

Kansi: Jenni Noponen

Libanonilaissyntyinen Amin Maalouf asuu nykyisellään Ranskassa, ja hänet luetaan yhdeksi merkittävimmistä ranskalaisista nykykirjailijoista. Nyt suomennettu Siipirikko mies ilmestyi alun perin vuonna 1993, jolloin se voitti arvostetun Goncourt-palkinnon. Kirja vie hetken aikaa pysähdyksissä olleen kirjallisen maailmanmatkani kirjailijan synnyinmaahan Libanoniin.

Eräässä libanonilaisessa kylässä sijaitsee Tanioksen kallio. Vuoristoseudun lapset leikkivät lähiseudun kallioilla, mutta Tanioksen kalliolle he eivät kieltojen vuoksi uskalla mennä. Kerrotaan, että Tanio Kišk istui kivelle ja hävisi maan päältä. Kuka tämä Tanios oikein oli? Miksi hän katosi? Nämä kysymykset mielessään kirjan kertoja perehtyy kotikylänsä historiaan.

Tarkempi kuva hienosta kannesta.

Legenda ja sen hahmot heräävät henkiin, kun kertoja alkaa käydä läpi Tanioksen elämänvaiheita. Tarinaa pohjustetaan muun muassa otteilla seudun historiasta kertovasta Vuoristokronikasta, sananlaskuista ja säilyneistä kirjeistä.

Tanios varttuu kauniin Lamian ja tilanhoitaja Jerioksen poikana, mutta pojan alkuperä on aina arveluttanut kyläläisiä: kuka oikeastaan on Tanioksen isä? Huhupuheissa Tanios liitetään usein aluetta hallinnoivaan šeikkiin. Tanioksen perheen vaiheet kietoutuvat seudulla käytäviin valtataisteluihin, kun patriarkka murhataan ja Tanios ja Jerios lähtevät maanpakoon.

Siipirikko mies on kuin kansantarina, joka valottaa yhden ihmiskohtalon kautta Lähi-Idän konfliktien
täyttämää historiaa. Alueen historia ei ole minulle kovin tuttua, joten luin tarinaa suurella mielenkiinnolla. Vuosisataiset konfliktit kun eivät valitettavasti ole vain historiaa vaan arkea nykypäivänä.

Tarinassa on kirjan loppusanojen mukaan hitunen totuutta, sillä tarinan murhamies on kirjailija Maaloufin sukulainen. Pääasiassa tarina on kuitenkin Maaloufin sepittämää fiktiota. Kirjan kansi on mielestäni erityisen kaunis. Sen suunnittelijan nimi oli jäänyt kirjaston tarran alle, mutta onneksi avulias tietolähde kertoi Twitterissä, että kansi on Jenni Noposen käsialaa.

Libanon merkittynä mustalla neulalla.

Mikaela Strömberg: Sophie. (2015)

Alkuteos: Sophie.

Suomentaja: Helene Bützow (2015).

Kustantaja: Schildts & Söderströms.

Sivumäärä: 236.

Oma arvio: 4½/5.

Mistä minulle: lainasin kirjastosta.

Kansi: 

Mikaela Strömbergin Sophie. on elämäkertaromaani, joka ravistelee käsityksiä historiallisesta romaanista. Tapaan kiertää historiallisiksi määritellyt romaanit kaukaa, sillä sytyn harvoin raskassoutuiselle, kuvailevalle tai vatuloivalle kerronnalle. Ripeätempoinen ja ytimekäs kuvaus Sophie von Behsen elämänvaiheista onkin raikas poikkeus lajityypissään.

Kirjan päähenkilön esikuvana on todellinen historiallinen henkilö. Saksalaisen pastorin tytär Sophie von Behse syntyy 1828 Pietarissa. Sophien perhe viettää etuoikeutettua elämää Pietarin paraatipaikoilla. Pietarhovi on ihmeellinen ja lumoava. Sophien päivät hovineitina saavat loppua, kun erehdyksen seurauksena on edessä pakkoavioliitto. Sophien mies, hollantilainen kauppamies, vie nuorikkonsa länteen, Suomeen. Itäisellä Uudellamaalla Sophie joutuu asumaan keskelle metsää, saviseen ja kiviseen maahan.

Sophien elämänvaiheista muodostuu kehitystarina. Hovin houkutukset ja isän järjestämä avioliitto sekä hankalat ensimmäiset vuodet Suomessa kasvattavat Sophien luonnetta. Sophie ei jättäydy miehensä armoille tai lyhisty vastoinkäymisten alle, vaikka aviopuolisoiden kärhämät vievät aina käräjille saakka. Naiivista lapsivaimosta on tullut kova kuin graniittipaasi ja omapäinen kuin vanha itseriittoinen tamma. Hän pitää päänsä ja pistää vastaan.

Omalaatuisen teoksesta tekee sen kertoja. Jutusteleva, vihjaileva ja jopa ylimielinen kertoja varmasti ärsyttää joitakuita, mutta minuun tämä tyyli puri.

Kirja kertoo paitsi tarina yhdestä naisesta historian lehdillä, myös naisen aseman kehityksestä. Sophie on  nykynaisten edelläkävijä ja tekee nykyaikaisia ratkaisuja. Hän pystyy lopulta vaikuttamaan elämänsä suuntaan, käymään miestään vastaan ja itsenäistymään. Ammatinharjoittaminen ja avioero eivät olleet nykypäivän tavoin naisille itsestäänselvyyksiä.

Sophie. lähti kirjastosta mukaani työkaverin suosituksesta, ja nyt kiinnostuin myös kovasti kehuja saaneesta Strömbergin esikoisteoksesta Alati taivaat, joka oli ilmestymisvuonnaan Finlandia-ehdokkaana.

Sophien herättämistä ajatuksista ovat bloganneet esimerkiksi Ulla ja Tuijata.

Selja Ahava: Taivaalta tippuvat asiat (2015)

Kustantaja: Gummerus.

Sivumäärä: 222.

Oma arvio: 4½/5.

Mistä minulle: lainasin kirjastosta.

Kansi: Jenni Noponen

Pienen Saaran elämä mullistuu, kun äiti menehtyy yhtäkkiä. Eräänä päivänä jäälohkare tippuu taivaalta äidin päähän, ja äiti on poissa. Äidin kuolema nostaa Saaran mieleen lukuisia kysymyksiä ja saa luonnollisesti isänkin tolaltaan. Aurinkolasit päässä sängyssä makaava isä ja maailmanmenoa ahkerasti pohtiva tyttö ovat yhtä ymmällään kaiken edessä. Suurin kysymys on: Miksi?

Saara ja isä muuttavat Sahanpurutalosta tädin luokse kartanoon, johon täti on muuttanut saatuaan huikean lottovoiton. Kun täti vielä voittaa lotossa toistamiseen ja käy kirjeenvaihtoon viidesti salamaniskun kokeneen miehen kanssa, on selvää, että kirjan äärellä on pohdittava sattuman ja kohtalon kysymyksiä.

Sattuma pakottaa kirjan henkilöiden elämät muuttumaan, kun mitä epätodennäköisimmistä asioista tulee todellisuutta. Näitä elämän kummallisuuksia tarkastellaan pienen tytön näkökulmasta.

Aikuiset aina kyselevät, mitä lapset miettivät. Mutta luulen, että ne huolestuisivat, jos lapset kertoisivat. Jos on esimerkiksi kolme vuotta vanha ja on tuulinen päivä, ei kannata tuijottaa horisonttiin ja sanoa: "Minä tässä mietin missä tuuli syntyy." Kannattaa mieluummin kertoa, että leikkii helikopteria.

Lapsen sisäinen maailma ja tapa hahmottaa ympäristöään ovat antoisaa luettavaa. Onnistunut lapsinäkökulma kruunaa kirjan ja muistuttaa Markus Nummen Karkkipäivästä, vaikka tässä ollaankin aivan erilaisen aiheen äärellä.

Kirjan aiheet ovat painavia, mutta kirjan rakenteessa on tarvittavaa ilmavuutta. Luvut ovat lyhyehköjä ja kerronta harkittua: tässä ei ole mitään liikaa. Suurten mullistusten jälkeen elämä asettuu uomiinsa, ja uskomattomista elämänvaiheista tulee muistoja ja tarinoita. Äidistäkin aletaan puhua menneessä aikamuodossa.

Taivaalta tippuvat asiat nousi kuluvan vuoden Finlandia-palkintoehdokkaaksi. Jo ehdokkuus on kirjailijalle puoli voittoa, sillä finalistit saavat osakseen paljon mediahuomiota. Ehdokkuus toimi minullakin kimmokkeena tarttua tähän loistavaan kirjaan, jonka muuten olisin saattanut sivuuttaa.

Ahavan romaanista ovat bloganneet esimerkiksi Sara,  Katja ja Minna.

Gaute Heivoll: Etten palaisi tuhkaksi (2010)

Alkuteos: Før jeg brenner ned.

Suomentaja: Päivi Kivelä (2012).

Kustantaja: WSOY.

Sivumäärä: 306.

Oma arvioni: 4½/5.

Mistä minulle: ostin käytettynä.

Kansi: Anna Makkonen.

Etten palaisi tuhkaksi sijoittuu norjalaiseen pikkukylään, jonka historiaa varjostavat synkät tapahtumat. Vuonna 1978 alueella liikkuu pyromaani, ja lukuisia taloja palaa maan tasalle. Samana vuonna kylässä syntyy poika nimeltä Gaute Heivoll. Kun paloista on kulunut kolmisenkymmentä vuotta, Gaute alkaa kirjoittaa tuhotöistä kertovaa kirjaa. Kirjailija nivoo omat lapsuusmuistonsa ja elämänvaiheensa kotikylänsä historiaan.

Autofiktiivinen kirja saa myös jännityskirjan piirteitä, kun pyromaanin teot vain tihentyvät ja syyllisen etsinnät käynnistävät poliisioperaation. Pienen kylä palokalusto joutuu koville, eivätkä kyläläiset uskalla enää nukkua öisin. Lukijalle syyllinen selviää jo alkuvaiheessa, ja hän pääsee seuraamaan pyromaanin sairauden kehittymistä. Palojen takana on kylän vapaapalokunnan palopäällikön ainoa poika Dag, joka toimii palomiehenä itsekin.

Kirjassa kerrotut elämäntarinat saavat pohtimaan, miten sattumanvaraista kaikki on. Kirjan suurin ansio onkin minusta Gauten ja Dagin kohtaloiden rinnastaminen. Molemmat syntyvät samassa kylässä, ja toisesta tulee tuhopolttaja, toisesta kirjailija. Käsittelimme kirjaa lukupiirissä, missä keskustelimme paljon ihmistä muovaavista tekijöistä. Osansa on niin luonteella, ympäristöllä kuin kokemuksillakin. Dag kasvaa palomies-isän rinnalla ja näkee jo pienenä hurjia paloja. Gaute taas otetaan pikkupoikana mukaan hirvimetsälle, missä hän näkee isänsä kaatavan hirven. Kokemus on suolistuksineen  hyvin väkivaltainen, mutta siitä ei jää pojalle kuin elävä muisto.

Gaute on jo pienestä pitäen kiinnostunut tarinoista ja kirjoista. Intohimoinen lukeminen erottaa Gauten ikätovereistaan:

Puhuin niin kuin toisetkin ja tein niin kuin toisetkin. Mutta minä en ollut niin kuin toiset. Minä luin kirjoja. Tulin jotenkin riippuvaiseksi niistä. Kun oli kahdentoista, Karin päästi minut lainaamaan kirjoja aikuisten osastolta. Tuntui kuin olisin ylittänyt näkymättömän rajan. 

Kirjastonhoitajalle tällaiset kirjastokuvaukset ovat kiehtovaa luettavaa.

Etten palaisi tuhkaksi pääsi siis lukupiirimme käsittelyyn kuluneella viikolla. Heivollin monitasoinen kirja sai osakseen paljon kehuja, joku jopa totesi sen olevan täydellinen kirja. Kaunis kieli ja luontokuvaukset tekivät lukupiiriläisiin suuren vaikutuksen. Hieman epäuskottavaksi tosin koettiin se, miten pienessä kylässä syyllisen löytäminen vei niin kauan.

Kirja oli kirjabloggaajien mielestä vuoden paras käännöskirja vuonna 2012, ja kirjailijan kotimaassa teos sai arvostetun Brage-palkinnon vuonna 2010. Lisäksi kirjan käännösoikeudet on myyty yli kymmeneen maahan. Kirjan meriitit ovat siis melkoiset, mutta se päätyi lukupiirimme luettavaksi ulkokirjallisista syistä: sen kansikuvan vuoksi. Työkaverini ja minä olimme molemmat kiinnittäneet huomiota kirjan kanteen, jossa pellavatukkainen pikkulapsi katsoo hieman ohi kameran tulitikkujen keskellä.

Onneksi kansikuva houkutteli valitsemaan kirjan marraskuiseen lukupiiriin, sillä se tarjosi huikean lukukokemuksen. Päivi Kivelä on suomentanut teoksen luontokuvaukset taidolla, ja romaanin kieli on muutenkin taidokasta. Voin yhtyä erään lukupiiriläisen huokaisten esittämään toiveeseen: kunpa Heivollia suomennettaisiin lisää!

Paula Hawkins: Nainen junassa (2015)

Alkuteos: The Girl on the Train.

Suomennos: Oona Timonen (2015).

Kustantaja: Otava.

Sivumäärä: 382.

Oma arvio: 3½/5.

Mistä minulle: lainasin kirjastosta.

Paula Hawkinsin Nainen junassa on miljoonamyyntiin yltänyt esikoisteos, jonka käännösoikeudet on myyty yli 30 maahan ja josta on tekeillä elokuva. Kirja on saanut osakseen sellaista hypetystä, että pakkohan uteliaan kirjaihmisen on selvittää, mistä tässä on kyse.

Luulin saavani kirjan kirjastosta vasta ensi vuoden puolella, koska en ehtinyt varausjonon kärkipaikoille. Taannoinen marraskuinen maanantai muuttui hitusen valoisammaksi, kun näin kirjan pikalainakappaleen pilkottavan uutuushyllystä. Kirjan kansiliepeissä esitetyt vertaukset Gillian Flynnin Kilttiin tyttöön nostivat kirjaan kohdistuvat odotukseni korkealle, sillä Flynn kolahti minuun todella.

Rachel matkustaa joka päivä kello 8.04 lähtevällä junalla esikaupunkialueelta Lontoon keskustaan ja palaa kotiin päin alkuillasta. Hän seuraa junan ikkunasta radan varrella asuvien ihmisten elämää: hän kuvittelee seuraamilleen miehelle ja naiselle nimet ja elämänvaiheet. Pian Rachel ei enää voikaan jäädä vain sivustaseuraajaksi, sillä hän näkee junassa istuessaan jotakin tapahtuvan — ja nainen katoaa.

Rachel ajautuu keskelle tapahtumia, joihin sotkeutuu myös Rachelin entinen elämä. Tarinaa kertoo Rachelin lisäksi kaksi muutakin naista, eli kirjassa on kolme minä-kertojaa. Keskeisin heistä on kuitenkin Rachel, joka ei ole alkoholiongelmansa vuoksi järin luotettava kertoja. Viininhuuruiset muistot, unet ja kuvitelmat sekoittuvat hänen päässään niin, ettei tapahtumien kulusta voi olla varma.

Nainen junassa on mysteeriromaani, jonka vahvuus on sen päähenkilössä. Hawkins kuvaa Rachelin sisäistä elämää ja kamppailua riippuvuuttaan vastaan realistisen oloisesti. Pidän juuri tällaisista dekkareista, joissa ei ole liikaa väkivaltaa ja joissa on mieleenpainuva päähenkilö. Loppuratkaisuakaan en arvannut liian aikaisin, mikä on tietenkin plussaa.

Blogistaniassa kirjaa on luettu laajasti, mutta se ei ole saanut varauksetonta kiitosta bloggaajilta. Esimerkiksi Lumiomenan Katja, Lukutoukan kulttuuriblogin Krista, Rakkaudesta kirjoihin -bogin Annika ja Tuijata ovat kirjoittaneet kirjasta.

Monica Ali: Brick Lane (2003)

Alkuteos: Brick Lane.

Suomentaja: Sari Karhulahti (2005).

Kustantaja: Otava.

Sivumäärä: 574.

Oma arvio: 4/5.

Mistä minulle: lainasin kirjastosta.

Kansi: Rachel Lockwood.

Nazneen syntyi ja vietti lapsuutensa Bangladeshissa. 18-vuotiaana hänet naitetaan 40-vuotiaalle Chanulle, sammakonnäköiselle miehelle, jonka perässä hänen on muutettava Lontooseen. Bengalia äidinkielenään puhuva Nazneen osaa Englantiin muuttaessaan vain kaksi sanaa englantia: 'kiitos' ja 'anteeksi'.

Lontoossa on vilkas bangladeshiläisyhteisö, jonka jäseneksi Nazneen solahtaa. Uudessa kotimaassa omankielinen porukka on etenkin naisille yhtäältä turvaverkko, sillä naisten juorutuokiot ovat tärkeä hengähdystauko arjen askareiden välissä. Toisaalta tiivis yhteisö on myös hidaste sopeutumisessa länsimaiseen yhteiskuntaan. Yhteisössä ei katsota hyvällä naisten työssäkäyntiä ja kieltenopiskelua, joten monet naiset viettävät elämänsä lähestulkoon neljän seinän sisällä.

Aviomies Chanu on kirjaviisas, yliopiston käynyt mies, mutta uskomattoman saamaton. Hänen projektinsa kuihtuvat kasaan, eivätkä työssäkäynti ja myöhemmin uudelleentyöllistyminen tahdo oikein onnistua. Chanu on luonteeltaan mikä on, mutta hän on samalla surullinen esimerkki maahanmuuttajien todellisuudesta: yliopistokoulutuksen asiantuntija kelpaa juuri vain taksikuskiksi.

Kirja on Nazneenin kehityskertomus, sillä Lontooseen saapuva Nazneen on nöyrä ja alistuvainen, jonka uhma ja rohkeus kasvavat pikkuhiljaa. Hän alkaa työskennellä kotoa käsin ompelijana ja ryhtyy jopa suhteeseen tavarantoimittaja-Karimin kanssa.

Nazneenin elämä Lontoossa vertautuu hänen sisarensa Hasiman elämään Bangladeshissa. Nazneenin kohtalona oli järjestetty avioliitto, mutta sisar valitsi toisin: hän karkasi rakkausavioliiton perässä perheen piiristä. Rakkaudesta solmittu liitto ei ole onnen tae, vaan elämä todella riepottelee Hasimaa.

Nazneen ja Hasina pitävät yhteyttä kirjeitse läpi vuosikymmenten. Sisarusten erot tulevat hyvin esiin kirjoittamistyylissä. Nazneen hioo lauseitaan tarkkaan ja miettii, mitä kertoo sisarelleen. Hasinan kirjeet taas ovat välillä aivan ajatustenvirtaa ja aina täynnä kirjoitus- ja kielioppivirheitä. Kirjeiden kieliasu on toteutettu suomennoksessa mainiosti, mistä erityismaininta Sari Karhulahdelle!

Brick Lane on Monica Alin esikoisteos. Kirja oli Booker-palkintoehdokkaana, ja sen pohjalta on tehty elokuva. Siinä missä kriitikot ylistivät kirjaa, Lontoon East Endin bangladeshilaisyhteisö ei ottanut sitä vastaan suopeasti. Vastustuksen vuoksi kirjaan pohjautuvaa elokuvaa ei voitu filmata oikealla Brick Lanella. Ali on julkaissut esikoisen jälkeen kaksi kirjaa, mutta niitä ei ole suomennettu.

Brick Lane oli kuukauden kirjana toisessa vetämässäni lukupiirissä. Kirjan vastaanotto oli pääosin positiivinen, mutta sen sivumäärä sai vähän kritiikkiä: tarinassa olisi ollut tiivistämisen varaa. Chanu syylineen aiheutti puistatuksia, ja useampi oli sitä mieltä, että Nazneenin ja Karimin suhde ei ollut aivan uskottava. Kirjan aihe johti rönsyilevään keskusteluun maahanmuutosta ja kotoutumisesta. Aihehan on varsin ajankohtainen meillä Suomessa juuri nyt.

Lokakuun luetut

Lokakuu on tärkeä kuukausi kirjaihmisille. Pimenevää syksyä piristää ensin Nobel-voittajan julkistus ja ennen kaikkea palkinnon ympärillä käytävä keskustelu, ja loppukuusta koittaa vuoden suurin kirjatapahtuma eli Helsingin kirjamessut.

Nobel meni tänä vuonna Svetlana Aleksijevitšille, jonka keskeisimmästä teoksesta Tšernobylista nousee rukous saadaan lähiaikoina uusintapainos, vieläpä Keltaisessa kirjastossa! Kirja menee ehdottomasti hankintalistalle. Aleksijevitšin voiton imussa aloin kiinnostua naisnobelisteista: heitä on vain 14, joten systemaattinen tutustuminen ei edes ole kovin työlästä. Luin jo lokakuussa Selma Lagerlöfiltä yhden kirjan ja aion jatkaa tutustumista pikkuhiljaa.

Tänä vuonna en suunnannut kirjamessuille yhtä innokkaana kuin joinakin menneinä vuosina. Päivä messuilla oli kuitenkin antoisa. Kävin kollegan kanssa kuuntelemassa muutamia haastatteluja: Mirkka Lappalainen jututti Tiina Miettistä tämän uudesta kirjasta Piikojen valtakunta, joka kertoo piikojen asemasta 1700-luvun Suomessa. Kirjakallion lavalla puolestaan kuuntelimme, kun Linda Liukas ja Tuuti Piippo keskustelivat koodauksesta, naisista teknologia-alalla ja muuttuvasta maailmasta. Messutarjouksia tuli yllättäen hamstrattua taas niin, että hartiat olivat kovilla kotimatkalla...

Nyt vuoro lokakuussa luetuille kirjoille. Ensin lyhesti kahdesta bloggaamattomasta kirjasta, sitten linkkilista lokakuussa Kirjakimarassa esiteltyihin kirjoihin:

Bloggaamattomat

Jussi Valtonen: Siipien kantamat (2007) 6 t 36 min

Äänikirjan kustantaja: BTJ.

Oma arvio: 3/5.

Mistä minulle: lainasin kirjastosta.

Siipien kantamat on Jussi Valtosen kolmas romaani. Siinä vastaeronnut lukion äidinkielenopettaja ajautuu kyseenalaiseen suhteeseen oppilaansa kanssa. Valtonen on toteuttanut melko kuluneelta kuulostavan juonen raikkaasti. Moraalikysymykset nousevat vahvoina.

Olen lukenut Valtoselta aiemmin Finlandia-palkitun He eivät tiedä mitä tekevät. Valtonen rakentelee voitokkaasta romaanista tuttuja ajatuksia jo Siipien kantamissa. Raamatusta peräisin oleva sitaatti "he eivät tiedä, mitä he tekevät" toistuu Siipien kantamissa ainakin kahdesti.

* * *

Marja-Liisa Vartio: Mies kuin mies, tyttö kuin tyttö (1958) 205 s.

Kustantaja: WSOY.

Oma arvio: 4/5.

Mistä minulle: ostin käytettynä.

Marja-Liisa Vartion Mies kuin mies, tyttö kuin tyttö kertoo niin ikään erään epäsovinnaisen romanssin vaiheista ja seurauksista. Nuoren tytön ja vanhemman miehen suhde on siis asetelmana tullut tutuksi viime aikoina!

Pidän Marja-Liisa Vartiota yhtenä lempikirjailijoistani, mutta huomasin vastikään, etten ole blogannut yhdestäkään hänen kirjastaan. Luin Vartiota opiskeluaikoina eli aikana ennen blogia. Nyt kun jokasyksyinen uutuuskirjahuuma on käsillä, aloin kaivata sen rinnalle jotakin tuttua ja vanhempaa. Lopullinen sysäys ottaa Vartion Mies kuin mies, tyttö kuin tyttö uusintalukuun tuli kuunnellessani yllä mainittua Valtosen romaania. Siinä luetaan kyseistä kirjaa.

Tässä ja muissakin Vartion teoksissa minua kiehtoo ajankuvaus, kieli, jännitteet sekä etäännyttävä ja vähäeleinen kerronta.

Blogatut

Bea Uusma: Naparetki. Minun rakkaustarinani (2013) 290 s.

Pentti Saarikoski: Hämärän tanssit (1983) 37 s.

Antti Holma: Kauheimmat runot (2015) 192 s.

Marie Hermanson: Hämäränmaa (2014) 299 s.

David Lagercrantz: Minä, Zlatan Ibrahimović (2011) 12 t 23 min

Selma Lagerlöf: Nils Holgerssonin ihmeellinen matka (1906) 3 t

Ian McEwan: Sovitus (2001) 541 s.

Hermann Hesse: Maailmankirjallisuuden kirjasto (1952) 94 s.

Kuukauden kirjoissa oli yhteensä 1658 sivua, ja kolmen äänikirjan yhteiskesto oli 21 tuntia 59 minuuttia.

Lokakuun kärkikirja oli ehdottomasti Bea Uusman Naparetki. Kirjassa on ainutlaatuinen tunnelma ja veto, joka pakottaa jatkamaan lukemista. Erinomaiseksi tunnelman luojaksi osoittautui myös Marie Hermansson — uusi tuttavuus, jonka aiemmin suomennettu Laakso meni heti luettavien listalle. Zlatan-elämäkerta puolestaan oli positiivinen yllättäjä, jonka parissa viihdyin työmatkoilla loistavasti.

Tänään alkanut marraskuu onkin sitten "virallisesti" lukukuukausi, nimittäin Karo Hämäläisen organisoima Lukuhaaste 2015 kestää koko marraskuun ajan. Hämäläinen haastaa kaikki lukemaan 30 sivua kaunokirjallisuutta tai kertovaa tietokirjallisuutta päivässä, kuun jokaisena päivänä. Ilmoittauduin haasteeseen, joten siirrynkin nyt koneen äärestä kirjan pariin loppuillaksi. Onnea ja tsemppiä haasteeseen ilmoittautuneille!