Vuosikatsaus 2015

Muistelen vuosikatsauksen kirjoittamisen olleen niin hauskaa puuhaa vuosi sitten, että ryhdyin siihen jälleen vuoden viimeisen päivän kunniaksi!

Millainen olikaan Kirjan vuosi 2015 Kirjakimarassa?

Vuosi 2015 on ollut Kirjan vuosi. Asetin vuodelle omassa mittakaavassani hurjan lukutavoitteen: pyrin lukemaan 100 kirjaa vuoden aikana. Aiempina vuosina en ole päässyt vastaavaan lukemaan, joten tavoitetta riitti. Lukemisen kanssa ei kuitenkaan tullut kiire. Joulukuulle jäi luettavaksi 11 kirjaa, mikä ei ole lukutahdillani mahdottomuus — varsinkin kun tiedossa oli pieni joululoma.

Bloggaamisen kanssa sen sijaan jouduin tsemppaamaan tosissani loppusuoralla. Marras-joulukuun vaihteessa olin Goodreadsin mukaan lukenut 89 kirjaa, mutta Kirjakimarassa olin esitellyt vasta 80 teosta. Tässä kohdin yritin pitää mielessä, että kyseessä oli lukuhaaste, ei blogihaaste. Tavoitteen täyttymiseksi riittäisi kirjojen lukeminen, ei niistä tarvitsisi ehtiä blogata. Halusin kuitenkin saada pöydän puhtaaksi uudeksi vuodeksi, joten ahkeroin joulukuussa postauksia.

Lopulta pääsin lukutavoitteeseeni eli luin vuonna 2015 yhteensä 100 kirjaa! Esittelin blogissa tavalla tai toisella näistä 98 ja lisäksi luin uudelleen aiemmin lukemani Chimamanda Ngozi Adichien kirjan Purppuranpunainen hibiskus ja Anna Ahmatovan runokokoelman Runoja, joista en kirjoittanut blogiin.

Sivuja vuoden 2015 kirjoissani oli yhteensä 25 487 ja äänikirjoja kuuntelin reilut 142 tuntia. Määrät ovat minulle suuria, sillä vertailun vuoksi viime vuonna luin 73 kirjaa, joissa oli 20 323 sivua ja äänikirjoja kuuntelin reilut 47 tuntia.

Vuoden 2015 sadasta kirjasta kirjastosta lainattuja oli 72, loput löytyivät omasta hyllystä. Aiempina vuosina en ole tätä laskenut, joten verrokkilukua ei ole. Vuonna 2014 luin tismalleen yhtä monta naisten kuin mieskirjailijan kirjoittamaa kirjaa, ja puhtaasti sattumalta. Tänä vuonna luin naiskirjailijoiden teoksia 49 ja mieskirjailijoiden 51 — melko tasan menivät jälleen!

Kun aloin pitää blogia vuoden 2012 alussa, luin enimmäkseen kotimaista kirjallisuutta. Vähitellen kotimaisen ja käännetyn kirjallisuuden määrä tasoittui niin, että luin molempia yhtä paljon. Hämmästyinkin aika lailla, kun äsken katselin viime vuoden lukemia: sadasta kirjasta 23 oli kotimaisten kirjailijoiden teoksia, 77 oli käännettyjä. Olen iloinen, että olen löytänyt maailmankirjallisuuden bloggaamisen ja työn myötä, mutta täytyy varoa, etteivät kotimaiset aivan jää jalkoihin.

Aloitin Lukemalla maailman ympäri -haasteeni vuoden 2014 alussa, ja viime vuonna kävin lukemalla 38 maassa. Tahti arvatenkin hidastui alkuhuuman jälkeen: tänä vuonna haastemaita kertyi 13. Nyt olen siis käynyt yhteensä 51 maassa!

Kuluneena vuonna olen alkanut käyttää Goodreadsia aktiivisesti. Tuo sadan kirjan vuositavoitekin on lähtöisin Goodreadsista. Palvelu laskee vuoden luetut kirjat ja kertoo, oletko aikataulussa. Goodreadsin avulla pysyn nykyään myös kärryillä omien kirjahyllyjeni kirjoista ja siitä, mitä olen lukenut.

Goodreads tekee automaattisesti vuoden luetuista kirjoista mielenkiintoisen koosteen. Tuon vuosikoosteen mukaan viime vuoden kirjoistani ohuin oli Pentti Saarikosken Hämärän tanssit (37 s.) ja paksuin A.S. Byattin Lasten kirja (970 s.). Keskimäärin lukemissani kirjoissa oli noin 300 sivua. Lukemistani kirjoista muiden palvelun käyttäjien keskuudessa suosituin oli Gillian Flynnin Kiltti tyttö (1 290 953 lukijaa) ja vähiten suosittu oli Natalia Dobrohotova-Maikovan ja Vladimir Pjatnitskin Harmsiaadi, jolla ei ollut muita lukijoita.

Kirjakimaraa voi jatkossakin seurata Facebookissa ja Twitterissä. Ensi vuonna olisi tarkoitus myös aktivoitua Instagramissa, josta blogini löytyy nimellä kirjakimara.

Nyt loppuvan vuoden parhaisiin kirjoihin palaan vielä tammikuussa, jolloin edessä on Blogistanian äänestys. Kirjabloggaajat julkaisevat listansa parhaimmista kirjoista tammikuun 13. päivä. Vielä on siis hetki aikaa pähkäillä kirjojen paremmuusjärjestystä!

Lopuksi kiitos kaikille lukijoille ja kommentoijille kuluneesta vuodesta! Onnellista uutta vuotta kaikille — tavataan kirjojen äärellä jälleen ensi vuonna!

Joulukuun luetut

Joulukuussa olen esitellyt Kirjakimarassa poikkeuksellisen paljon kirjoja, sillä halusin putsata pöydän ensi vuotta varten. Moni kirja on myös jäänyt bloggaamatta, mutta nyt olen tullut siihen lopputulokseen, että jos kirja on roikkunut koneen vieressä useamman kuukauden odottamassa kirjoitusinspiraatiota, niin sitä tuskin on tulossa. Niinpä tässä alla on lista viidestä kirjasta, joista en sen enempää kirjoita, ja niiden jälkeen linkkilista kuukauden bloggauksiin:

Bloggaamattomat

Johanna Venho: Tässä on valo (2009) 69 s.

Téa Obreht: Tiikerin vaimo (2010) 362 s.

Joan Didion: Maagisen ajattelun aika (2005) 221 s.

Marina Lewycka: Traktorien lyhyt historia ukrainaksi (2005) 363 s.

Janina Hescheles: Janinan päiväkirjat (1946) 126 s.

Venhon runokokoelma ei jättänyt juuri muistijälkiä, vaikka hetkellisesti sen seurassa viihdyinkin. Obrehtin ja Lewyckan kirjat olivat lukupiirikirjoja, jotka kuluivat puhki lukupiirikeskusteluissa: tuntui, että kirjoitettavaa ei enää ollut. Kirjoittaminen niistä takkusi myös siksi, että ne molemmat olivat jonkinlaisia pettymyksiä. Odotukset olivat korkealla, eikä kirja lunastanut niitä.

Pettymykseksi on pakko mainita myös Heschelesin omaelämäkerrallinen päiväkirja Varsovan ghetosta ja keskitysleiriltä. Tuntuu kauhealta sanoa näin jonkun päiväkirjasta, jolla on kuitenkin jo historiallistakin arvoa. Anne Frankin Nuoren tytön päiväkirja ja Zlatan päiväkirja ovat tehneet vaikutuksen, mutta tämä jäi lukukokemuksena etäisemmäksi. Hieman harmillista on myös se, että en saanut kirjoitettua Joan Didionin mainiosta kirjasta, jossa kirjailija pohtii elämän suuria kysymyksiä miehensä kuoltua. Hänen toinen kirjansa Iltojen sinessä kiinnostaa myös, joten varmasti palaan Didioniin blogissakin joskus.

* * *

Blogatut

Jonathan Franzen: Epämukavuusalue (2006) 245 s.

Paul Auster: Lasikaupunki (1985) 145 s.

Sarah Waters: Vieras kartanossa (2009) 592 s.

Jeanette Winterson: Ei appelsiini ole ainoa hedelmä (1987) 230 s.

Markku Pääskynen: Sielut (2015) 254 s.

Edgar Allan Poe: Kauhutarinoita 4 t 3 min

Daniel Defoe: Robinson Crusoe (1719) 12 t.

Laura Lindstedt: Oneiron (2015) 440 s.

Svetlana Aleksijevitš: Tšernobylista nousee rukous (1997) 398 s.

Wislawa Szymborska: Ihmisiä sillalla (1998) 111 s.

Wislawa Szymborska: Sata Szymborskaa (2003) 175 s.

Wislawa Szymborska: Hetki (2004) 215 s.

Wislawa Szymborska: Täällä (2012) 57 s.

Joulukuussa kirjoja kertyi yhteensä 18 kappaletta. Näissä oli yhteensä 4003 sivua ja äänikirjat kestivät 16 tuntia 3 minuuttia. Joulukuun kirjalista on monipuolinen: luin esseitä, runoja ja romaaneja sekä kuuntelin äänikirjoja. Mukaan mahtui uutta ja vanhaa eli syksyn uutuuskirjoja ja Defoe toisena ääripäänä 1700-luvulta.

Joulukuussa maailmanmatkani eteni pienen tauon jälkeen kahdella maalla. Kävin Valko-Venäjällä Aleksijevitšin mukana ja Puolasa Szymborskan matkassa. Tässä kuussa aloitin Hämärän jälkeen -kauhuhaasteen Edgar Allan Poen kauhunovelleilla ja huomasin, etten saa Luetaan sateenkaari- haastetta suoritettua määräaikaan mennessä.

Nyt viedään jo vuoden viimeistä päivää, mutta silti aion vielä tänään julkaista pienen koosteen vuoden 2015 kirjoista. Eli pikaisiin palaamisiin!

4 x Szymborska

Svetlana Aleksijevitšille tänä syksynä myönnetty Nobel-palkinto avasi silmäni sille, kuinka miesvoittoinen nobelistien joukko on: vain 14 naista on saanut tuon palkinnon, vaikka se on jaettu jo vuodesta 1901 lähes joka vuosi. Aloin heti suunnitella naisnobelisteihin tutustustumista. Tänä syksynä olen lukenut Selma Lagerlöfiä ja Svetlana Aleksijevitšiä — nyt on vuonna 1996 Nobelin saaneen puolalaisen runoilijan Wislawa Szymborskan vuoro.

Naisnobelisteista intouduttuani lainasin kirjastosta kaikki paikalla olleet Szymborskat eli neljä runokokoelmaa. Olen silmäillyt runoja parin viime kuukauden aikana, ja nyt joululoma tarjosi mahdollisuuden uppoutua Szymborskan lyriikkaan syvemmin.

WSOY 1998, 111 s.

Aloitin runosessioni teoksella Ihmisiä sillalla (suom. Jussi Rosti), joka on ensimmäinen Szymborskalta suomennettu kokoelma. Se sisältää pitkälti samoja runoja kuin teos Sata Szymborskaa (suom. Martti Puukko ja Jarkko Laine), mutta eri kääntäjien versioina. Hämmennyin, kun löysin jo tuttuja runoja myös kolmannesta kokoelmasta nimeltään Hetki (suom. Martti Puukko).

Kolme ensimmäistä lukemaani runokokoelmaa on koostettu useista kokoelmista, niissä on runoja monilta vuosikymmeniltä. Hieman ihmettelen tällaista ratkaisua suomennoksissa.  Yhdessä kokoelmassa kun yleensä on jokin kantava teema tai tyyli, jokin koossa pitävä tekijä. Nyt runoja on poimittu sieltä täältä ja suomennoskokoelmat vaikuttavat  hieman hajanaisilta.

Alkuteoksia tuntematta en tietenkään ole varma, muodostavatko ne jonkinlaisia temaattisia kokonaisuuksia. Nyt luin kolme paikoin hyvinkin päällekkäistä kokoelmaa perä perää, mikä ei lopulta näiden runojen kohdalla haitannut lainkaan: uudelleen lukeminen avaa tekstiä aina jollakin tavalla lisää. Tarkempia vertailuja en lähde tekemään, mutta eri suomentajat olivat tehneet kääntäessään eri ratkaisuja.

Like 2003, 175 s.

Szymborskan runot ovat tiukasti sidoksissa aikaansa eli maailmansotien vuosisataan. 1900-luvusta ei tullutkaan edeltäjiään parempaa, sillä on jo tapahtunut liian paljon sellaista / mitä ei olisi saanut tapahtua, / ja se minkä piti toteutua / jäi toteutumatta.

Hitler, Hiroshima ja Vietnam kuvastavat  ihmiskunnan hirmutekoja. Runot puhuttelevat nykylukijaa, sillä terroriteot ja sodat ovat aina vain ajankohtaisia. Esimerkiksi runossa 'Terroristi, hän katselee' tarkastellaan tapahtumia pahantekijän näkökulmasta. Ote Puukon ja Laineen suomennoksesta:

Pommi räjähtää baarissa kolmetoista kaksikymmentä.
Nyt kello on vasta kolmetoista kuusitoista.
jotkut ehtivät vielä mennä sisälle,
jotkut tulla ulos.

Terroristi on jo mennyt toiselle puoelle katua.
Välimatka suojelee häntä kaikelta pahalta,
on kuin katselisi elokuvaa.

Keltatakkinen nainen menee sisään.
Mies tummat lasit silmillään tulee ulos.
Farkkuhousuiset pojat juttelevat.
Kolmetoista seitsemäntoista ja neljä sekuntia.
Lyhyempi pojista on onnekas, nousee skootterin selkään,
mutta pitempi menee sisälle.

Like 2004, 215 s.

Tuoreessa muistissa ovat syksyiset Pariisin tapahtumat, jotka myös herättivät mitä jos -kysymyksiä. Täpärät pelastumiset ja menehtymiset ovat jokainen suuria tarinoita. Hyvän ja pahan sekä menneen ja nykyisen vastinparit toistuvat kaikkien kokoelmien runoissa.

Sodat, julmuudet ja terrori ovat aiheina painavia ja rumia, mutta saavat rinnalleen kauniita säkeitä rakkaudesta. Elämän sattumanvaraisuus tulee esille niin sodassa kuin rakkaudessakin: että on oikeassa paikassa juuri oikealla hetkellä. Szymborska tuo runoihinsa myös ajatuksiaan kirjoittamisesta, kirjallisuudesta ja runoilijuudesta.

Sattumanvaraisuuden lisäksi elämän hauraudesta kirjoitetut säkeet koskettavat, kuten loppusäe runossa 'Suuri luku': Elämä kestää parin hietikolle jäävän varpaanjäljen ajan.


Viimeisimpänä luin kokoelman Täällä (suom. Martti Puukko), joka aiemmista poiketen on samankaltainen kokoelma myös alkukielellä. Suomennokseen on kyllä otettu kuusi runoa lisää kokelmasta Kaksoispiste.

Savukeidas 2012, 57 s.

Täällä-kokoelmaa lukiessani kiinnitin huomiota erityisesti pohdintoihin ajatuksista, muistista ja maailmankaikkeudesta.  Fokus vaihtelee maan matosista aina avaruuteen asti. Mukana on kuitenkin tuttuun tapaan runoja sodista ja rakkaudesta ja sen päättymisestä. Esimerkiksi runossa 'Ero' jaetaan pariskunnan elämä ja omaisuus kissoineen, koirineen, lapsineen.

Kokoelma nimiruno tiivistää mielestäni hyvin runoissa toistuvat mietinnät olemassaolosta. Tässä ote sen alusta:

En tiedä miten muualla,
mutta täällä maan päällä on paljon kaikkea.
Täällä tehdään tuoleja ja murheita,
Saksia, viuluja, hellyyttä ja transistoreja,
patoja, piloja, kuppeja.
Ehkä jossain muualla kaikkea on enemmän,
mutta jostain tuntemattomasta syystä siellä ei ole maalauksia,
kuvaputkia, piirakoita, liinoja kyynelten kuivaamiseen.


Olen elellyt nyt muutaman päivän Szymborska-kuplassa, sillä uppouduin runoihin täysin. Mikä näissä runoissa sitten vetoaa? Asiaa pohdittuani päädyin siihen, että runot ovat minulle helposti lähestyttäviä ja samalla kielellisesti palkitsevia. Aiheet ovat ymmärrettäviä ja tunnistettavia. Kieli on harkittua ja sopivasti leikkisää.

Voisin hyvin palata näihin koskettaviin ja ajatuksia herättäviin runoihin myöhemmin. Nämä kirjat olivat lainassa kirjastosta, mutta ilolla ottaisin nämä myös omaan hyllyyni. Täytyykin pitää silmät auki antikvariaateissa ja kirppareilla — muualta näitä on ilmeisen vaikea saada ostettua.

Szymborskasta ovat kirjoittaneet Blogistaniassa esimerkiksi Liisa, Karoliina, Leena Lumi, Margit ja Mr Rainfold.

Svetlana Aleksijevitš: Tšernobylista nousee rukous (1997)

Alkuteos: Tšernobylskaja molitva. Hronika buduštšego.

Suomentaja: Marja-Leena Jaakkola (2000/2015).

Kustantaja: Tammi.

Sivumäärä: 398.

Oma arvio: 4

Mistä minulle: sain lahjaksi.

Kansi: Markko Taina.

Svetlana Aleksijevitš on vuoden 2015 kirjallisuuden nobelisti, jonka teos Tšernobylista nousee rukous julkaistiin alun perin vuonna 1997, ja Marja-Leena Jaakkolan suomennoksena vuonna 2000. Heti Nobelin myöntämisen jälkeen Tammi lupaili kirjasta uutta painosta, ja laajennettu ja uudistettu painos ilmestyikin joulun kynnyksellä Keltaisessa kirjastossa. Joulupukki oli kuullut toiveeni, sillä löysin kirjan kääreistä jouluaattona.

Tšernobylista nousee rukous on dokumenttiromaani. Se on koostettu haastatteluista: kirjailija on kuunnellut satojen ihmisten tarinoita ja työstänyt kuulemastaan kaunokirjallisen teoksen. Aleksijevitšin käyttämä tyylilaji välittää tavallisen ihmisen kokemukset ja tuskan aitoina lukijoille.

Kirjassa ääneen pääsevät Tšernobylin ydinvoimalaonnettomuuden vaikutuspiirissä eläneet ihmiset. Kirjan sivuilla kuullaan lukuisia monologeja ja esimerkiksi sotilaiden tai lasten muodostamien ryhmien ajatuksia tapahtuneesta. Aleksijevitšin teos keskittyy onnettomuuden seurauksiin; onnettomuuden syistä voi lukea vaikkapa Wikipediasta.

Lyhyesti kuitenkin itse onnettomuudesta: Tšernobylin ydinvoimalaonnettomuus oli historian tähän mennessä tuhoisin ydinvoimalaonnettomuus. Se tapahtui 26. huhtikuuta 1986 silloisessa Neuvostoliitossa, nykyisen Ukrainan alueella. Voimala sijaitsee Pripjatin kaupungissa, aivan Valko-Venäjän rajan tuntumassa. Onnettomuuden vakavimmat seuraukset väkyvät kolmen nykyisen valtion alueella: Ukrainassa, Valko-Venäjällä ja Venäjällä. Pripjat on tätä nykyä aavekaupunki, jonka asukkaat evakuoitiin onnettomuudet seurauksena. Voimalan ympärillä on kolmenkymmenen kilometrin suojavyöhyke, jonne on pääsy kielletty.

Heti räjähdyksen tapahduttua paikalle komennettiin miehiä sammutustöihin. Kaikki työ tehtiin pääasiassa ilman suojavarusteita, ilman mitään turvatoimia. Neuvostoliitto myönsi tapahtuneen vasta kaksi päivää onnettomuuden jälkeen, joten lähialueiden evakuointi ja muut toimet aloitettiin aivan liian myöhään. Lähialueiden ihmiset ja pelastustoimissa mukana olleet ehtivät altistua säteilylle. Tuhannet miehet raivasivat lähialueilta saastunutta maata pakotettuina vapaahtoisina.

Muistan, kuinka koulussa katsoimme videon, jolla vanhat mummot kuokkivat pölyisiä perunamaita lähellä Tšernobyliä. Alueen kylät olivat pääasiassa tyhjiä, asukkaat oli evakuoitu, eikä siellä olisi saanut asua. Vanhukset eivät suostuneet jättämään kotiaan. Sama ajattelutapa toistuu myös tämän kirjan tarinoissa: Miten vesi voi olla vaarallista, kun siinä ei näyttäisi olevan mitään vikaa? Ainahan oman maan perunoita on syöty, miksi ne nyt olisivat myrkyllisiä? Sato on loistava, eihän kurkkuja ja tomaatteja maahan voi jättää?

Ihmisten ratkaisuja ja reaktioita voi olla vaikea ymmärtää, mutta Aleksijevitš antaa siihen mahdollisuuden. Ihmiset olivat eläneet koko elämänsä neuvostopropagandan keskellä. Koska lehdissä oli aina kirjoitettu, että neuvostovoimalat ovat absoluuttisen turvallisia, vaarattomampia kuin samovaari, niin näinhän asian täytyi olla.

En voinut ymmärtää sitä järjellä... Joka paikassa puhuttiin onnettomuudesta: kotona, koulussa, bussissa, kadulla. Sitä verrattiin Hiroshimaan. Silti kukaan ei uskonut. Kuinka voi uskoa sellaista mitä ei ymmärrä? Vaikka kuinka yrittää, vaikka kuinka ponnistelee ymmärtääkseen, ei vain ymmärrä. 

Ihmiset uskoivat Neuvostosysteemiin sokeasti. Jopa alan asiantuntijat toimivat vastoin omia tietojaan, koska ylhäältä päin tiedotettiin kaiken olevan hyvin. Sinnikkäimmät yrittivät todistaa kantansa oikeaksi, mutta se kävi lopulta mahdottomaksi. Puhelut katkaistiin, mapit hävisivät, kurjalla tulevaisuudella uhkailtiin.

Mutta jos olisimme kertoneet avoimesti tutkimustuloksista... Se olisi merkinnyt oppiarvon menetystä, ja ehkä puoluekirjankin. (Hermostuu.) Mutta ei siinä pelosta ollut kysymys... Ei syynä ollut pelko, vaikka kyllä tietysti sekin... Me vain olimme oman aikamme, oman neuvostomaamme lapsia. Me uskoimme siihen, kaikki johtui uskosta. Meidän uskostamme... (Sytyttää hermostuneena tupakan.) Uskokaa pois, ei se johtunut pelosta... Ei pelkästä pelosta...

Salailuyritysten jälkeen tieto onnettomuudesta leviää. Tiedot säteilystä ja sen vaikutuksista ovat kuitenkin sen verran vajavaisia, että syntyy kaikenlaisia huhupuheita, muun muassa legendoja monipäisistä eläimistä. Onnettomuusalueen lähistöltä kotoisin olevia kartetaan, pienet lapsetkin alkavat uskoa pian kuolevansa. Syntyy epämuodostuneita lapsia, eräälläkin on kaikki ruumiinaukot ummessa. Vaimot hoitavat säteilyn sairastuttamia miehiään ja sairastuvat siinä samalla itsekin.

Kirja on sujuvaa luettavaa, mutta aiheensa vuoksi varsin raskas. Kirjaa ei voi vain "lukaista", sillä se herättää niin paljon tunteita ja ajatuksia. Lohduttomat kohtalot nostavat palan kurkkuun ja jäävät mieleen pyörimään. Tämä kirja todella jättää itsestään jäljen lukijaan.

Kirjasta ovat bloganneet ainakin Ulla ja Jokke. Kirjan pohjalta tehty kuunnelma oli kuunneltavissa Yle Areenassa Nobel-palkinnon saajan julkistamisen jälkeen. Siitä ovat bloganneet Kirjakaapin kummitus ja Erja.

Laura Lindstedt: Oneiron (2015)

Kustantaja: Teos.

Sivumäärä: 440.

Oma arvio: 5/5.

Mistä minulle: ostin uutena.

Kansi: Jussi Karjalainen.

Shlomith-Shkhina, Polina, Rosa Imaculada, Nina, Wlbgis, Maimuna ja Ulrike. He ovat seitsemän naista, joista Laura Lindstedtin Finlandia-palkittu Oneiron-romaani kertoo. Lukija johdatellaan kirjan maailmaan seuraavanlaisella motolla:

Kun minua ei ole, niin mitä on? Ei mitään.
Mutta missä minä olen, kun minua ei ole?

Motto on peräisin Leo Tolstoin Ivan Ilijitšin kuolema -teoksesta. Nämä kysymykset nousevat lukijan mieleen useasti teosta lukiessa, sillä Oneironissa ollaan elämän ja kuoleman välitilassa.

Lindstedt pudottaa seitsemän naista vuoronperään tuohon valkoiseen välitilaan, jossa ei ole mitään. Pikkuhiljaa naiset, ja lukija siinä samassa, alkavat käsittää, mistä on kyse. Eri puolilta maailmaa kotoisin olevat naiset ovat kuolleet, toiset yllättäen ja toiset odotetusti. Kipu ja muut ruumiilliset tuntemukset ovat poissa. Naiset yrittävät rajata tilaa vaatteillaan, jotta sen hahmottaminen olisi edes jotenkin mahdollista. Mutta miksi juuri he kohtaavat toisensa?

Saattaa kuulostaa hurjalta, että kirjassa on seitsemän päähenkilöä. Määrä ei kuitenkaan koidu lukijalle ongelmaksi, vaan kaikki henkilöt tulevat tutuiksi. Minulle jäi parhaiten mieleen juutalaistautainen Shlomith, performanssitaiteilija New Yorkista. Hän yhdistää taiteessaan juutalaisuuden tutkiskelun ja syömishäiriön. Lopputulos on järkyttävä.

Naisten muistoihin ja kokemuksiin palataan vuorotellen. Seitsemän on tuskin valikoitunut naisten määräksi sattumalta, sillä seitsemän on vahvasti symbolinen luku. Luvun seitsemän voi liittää ainakin viikonpäiviin, antiikin ihmeisiin, kuolemansynteihin ja kirjallisuudessa esimerkiksi veljesten tai kääpiöiden lukumäärään. Lukion psykolologian tunneilta on jäänyt mieleen, että ihmisen lyhytkestoisen muistin kapasiteetti olisi noin seitsemän yksikköä.

Kirjan alaotsikko on "Fantasia kuolemanjälkeisistä sekunneista". Vaikka teos nimetään heti alkuun fantasiaksi, sivuutin asian lukiessani kirjaa. Vasta lukemisen jälkeen, tätä tekstiä kirjoittaessani aloin hahmottaa kirjan fantasiaksi.

Olen kuullut joitakin kommentteja kirjan vaikeudesta. Lindstedt kirjoittaa selkeästi ja harkitusti, joten kielen kanssa ei tarvitse taistella. Teksti etenee jouhevasti. Haasteellista sen sijaan on hahmottaa jotakin sellaista, mitä ei ole. Sanoisin, että kirja vaatii lukijalta heittäytymistä ja luottoa siihen, että palaset loksahtavat paikoilleen. Lindstedt rakentaa kirjan monenlaisista tekstilajeista, mikä tietysti voi jostakusta tuntua sekavalta.

Tiesin jo kirjan ensimmäisillä sivuilla, että Oneiron on hyvällä tavalla erilainen. Se erottuu edukseen kotimaisen nykykaunon joukossa. Ostin kirjan omaksi Finlandia-kisan loppumetreillä, sillä toivoin ja odotin sen voittavan palkinnon. Nautiskelin omalaatuisesta ja taidokkaasta teoksesta useamman viikon ajan, sillä kiireisemmät työkirjat kiilasivat aina lukujonossa tämän edelle. Pätkissä lukeminen ei haitannut ollenkaan, sillä sujahdin aina helposti uudelleen kirjan maailmaan. Oneiron on niin runsas, että voisin hyvin lukea sen uudestaan. Kirja herättää paljon kysymyksiä, mutta ei todellakaan tarjoa valmiiksi pureksittuja vastauksia.

Blogistaniassa Oneironia on luettu ahkerasti ja siitä ovat kirjoittaneet esimerkiksi Elina, Omppu, Krista, Liisa, Katja ja Leena Lumi.

Daniel Defoe: Robinson Crusoe (1719)

Alkuteos:The life and strange surprising adventures of Robinson Crusoe.

Suomentaja: Väinö Hämeen-Anttila (1911).

Lukija: Lars Svedberg.

Kustantaja: WSOY.

Kesto: n. 12 t.

Oma arvio: 2½/5.

Mistä minulle: lainasin kirjastosta.

Kansi: ?

Haaksirikkoutuneen Robinson Crusoen tarina on varmasti valtaosalle tuttu, vaikka ei Defoen kirjaa olisikaan lukenut. Vuonna 1719 ilmestynyt seikkailukirjaklassikko on kiehtonut ihmisiä jo lähes kolmensadan vuoden ajan, ja tarina on muun muassa sovitettu elokuvaksi monta kertaa. Minäkin tiesin Crusoen vaiheet pääpiirteissään, kun aloin kuunnella äänikirjaa. Tämä postaus sisältää juonipaljastuksia, koska tarina on niin yleisesti tunnettu.

Tarina sijoittuu 1600-luvulle ja alkaa kuvaamalla vaiheita ennen haaksirikkoa. Crusoe on hyvinvoivan ja varakkaan perheen vesa, joka karkaa nuorena miehenä kotoaan merille. Maailmalla hän kohtaa monia vaarallisia vaiheita ja lopulta kohtalokkaan haaksirikon. Laivan koko muu miehistö menehtyy, ja vain Robinsonin onnistuu pelastautua läheiselle saarelle.

Autiolla saarella selviytymisessa haasteiksi muodostuvat luonnon armoilla elämisen lisäksi tylsyys ja ajan kulumaan saaminen. Määrätietoisuus ja esimerkiksi päiväkirjan kirjoittaminen auttavat miestä pysymään järjissään. Crusoe on toimelias ja sinnikäs: jos hän tarvitsee asumukseensa esimerkiksi pöydän, hän alkaa työstää sitä. Ei haittaa, vaikka puusepäntaidot ovat vajavaiset ja työ edistyy hitaasti, sillä aikaahan hänellä on. Vuosien saatossa hän nikkaroi melkoisen asumuksen itselleen.

Vuodet saarella vierivät, ja välillä tarinassa tehdään suuriakin aikahyppyjä. Crusoe viettää saarella lopulta huimat 28 vuotta. Lähes parikymmentä vuotta hän elelee vailla ihmisseuraa, kunnes eräänä päivänä saaren rantaan ilmestyy ihmisen jalanjälki. Crusoe kohtaa kannibalismia harjoittavia alkuasukkaita ja pelastaa heistä yhden kurjalta kohtalolta: näin hän saa itselleen palvelijan, Perjantain.

Crusoen kolonialistinen asenne ja maailmankatsomus kiinnittävät nykylukijan huomion. Hän ottaa saaren haltuun ja toimii määräysvaltaisesti. Alkuasukkaat ovat itsestäänselvästi palvelijoita, ja heidän kulttuurinsa nähdään alempiarvoisena. Crusoe myös käännyttää alkuasukkaita omaan uskoonsa.

Tarina on sinänsä mielenkiintoinen, mutta äänikirja oli yllättävän raskas kuuntelukokemus. Hidastempoinen tarina oli tähän vain osasyy, sillä eniten minua häiritsi kirjan kieli. Lauserakenteet ja sanasto ovat sellaisia, että niihin kiinnittää pakosti huomiota. Kuuntelemani äänikirja pohjautuu Väinö Hämeen-Anttilan suomennokseen vuodelta 1911, ja teos on saatavilla Juhani Lindholmin suomennoksena vuodelta 2000.

Kirjan kuunneltuani jäin miettimään, onko kirja nykylasten makuun, enkä toisaalta muutenkaan suosittelisi tätä kovin pienille lapsille. Nuorille ja aikuisille sen sijaan tämä klassikko on kiehtovaa luettavaa, mutta kehotan tutustumaan Crusoen tarinaan tuoreemman suomennoksen kautta.

Blogistaniassa kirjasta ovat kirjoittaneet esimerkiksi Sonja, Jokke ja Noora.

Edgar Allan Poe: Kauhutarinoita

Äänikirjan suomennokset ovat poimintoja teoksesta: 

Korppi ja Kultakuoriainen sekä muita kertomuksia (1954).

Alkuteos: The Raven & The Goldbug & other stories.

Suomentaja: Niilo Idman, Yrjö Kivimies, Eero Ahmavaara.

Lukija: Lars Svedberg.

Kustantaja: WSOY.

Kesto: 4 t 3 min.

Oma arvio: 3/5.

Mistä minulle: lainasin kirjastosta.

Äänikirjan pakkauksen suunnittelu: Kai Toivonen.

Tässä vielä tarkemmin Goodreadsista löytynyt listaus äänikirjan tarinosta:

Korppi (The Raven, 1845)

William Wilson (William Wilson, 1839)

Amontillado-tynnyri (The Cask of Amontillado, 1846)

Kuilu ja heiluri (The Pit and the Pendulum, 1842)

Ligeia (Ligeia, 1838) 

Punaisen kuoleman naamio (The Masque of the Red Death, 1842)

Usherin talon häviö (The Fall of the House of Usher, 1839).

Äänikirjaan on siis poimittu tarinoita Korppi ja kultakuoriainen sekä muita kertomuksia -kokoelmasta. 1800-luvulla kirjoitetuissa kauhukertomuksissa liikutaan vankityrmissä, kellareissa ja aavemaisissa ränsistyvissä kartanoissa. Monissa tarinoissa kauhu perustuu kuoleman uhkaan. Milloin novellien henkilöitä uhkaa rutto, milloin teloituskuolema. Myös kaksoisolennot ja eläimet tuottavat jännitystä.

Luin Korpin ja kuoltakuoriaisen yläasteikäisenä, mutta muistikuvani olivat viidessätoista vuodessa aika lailla haalistuneet. Äänikirjaa kuunnellessani tutuilta vaikuttivat "Kuilu ja heiluri" -novellin piinaava tunnelma ja "Punaisen kuoleman naamio" -novellin eriväriset huoneet.

Kaikkia kertomuksia kuunnellessani mielenkiintoni ei ihan pysynyt yllä. Kuvaileva ja hidastempoinen kerronta saivat ajatukset harhailemaan. Välillä Lars Svedbergin rauhoittava ääni tuuditti minut lähes meditatiiviseen tilaan, josta sain sitten ravistella itseni takaisin tarinan pariin. Poe onkin vahvimmillaan kuvaillessaan henkilöitä ja tapahtumapaikkoja; vauhdikkaita tai erityisen mukaansatempaavia tarinat eivät ole.

Kimmoke palata Poen tarinoiden pariin oli Sarah Waters, jolta olen lukenut tänä vuonna kaksi kirjaa. Waters mainitsee Poen ja erityisesti "Usherin talon häviö" -novellin yhdeksi Vieras kartanossa -romaaniinsa vaikuttaneista teoksista. Nyt novellin juuri kuunneltuani sanoisin, että Watersin Vieras kartanossa -romaani on esikuvalleen uskollinen: rapistuvan kartanon kuvailu on yksityiskohtaista ja paikan rappion syytkin ovat samansuuntaiset.

Watersin romaani sysäsi minua kohti kauhukirjallisuuden genreä muutenkin. Päätin osallistua Hämärän jälkeen -lukuhaasteeseen, jossa luetaan seuraavan vuoden ajan kauhukirjoja. Poe saa genren klassikkona kunnian aloittaa haasteen. 

Markku Pääskynen: Sielut (2015)

Kustantaja: Tammi.

Sivumäärä: 254.

Oma arvio: 4/5.

Mistä minulle: lainasin kirjastosta.

Kansi: ?

Järvi-Suomessa sijaitsevassa pikkukaupungissa kevät on kääntymässä kesäksi. Kaiken kauneuden keskellä tapahtuu jokaisen vanhemman pahin painajainen: lapsi katoaa. Maija on 9-vuotias koululainen, joka ei saavukaan eräänä aamuna kouluun. Isä alkaa etsiä lastaan lähialueilta, äiti odottaa kotona. Vanhempien tuska riipaisee.

Kun järki loppuu, loitsut heräävät ja taikuus ryhtyy toimeen. Hetkittäin päivän mittaaan sekä Aino että Kristian olivat kuvitelleet että syy Maijan katoamiseen olikin heissä itsessään, menneisyyden synneissä tai pahoissa teoissa. Vanhoja uskomuksia on vaikea sivuuttaa koska ne istuvat syvällä, syvällä perimässä, ajatuksissa ja puheenparressa. Ja pitkin päivää Aino ja Kristian olivat löytäneet enteitä ja merkkejä. Miksi suolapurkki löytyi Maijan piilosta vaahteran alta? Miksi linnun lauloivat niin korkealta ja lensivät niin matalalla? Miksi kukat olivat niin kirkkaita? Enemmän kysymyksiä kuin vastauksia, enenmmän arvauksia kuin kysymyksiä.

Eletään 1980-lukua, kolikko- ja lankapuhelimien aikaa. Tarinan aika kiinnittyy todellisiin historiallisiin tapahtumiin, sillä Tšernobylin onnettomuus ja Mikkelin panttivankidraama ovat ajankohtaisia. Pikaviestipalveluista tai internetistä ei ollut tietoakaan. Etsinnät ja etsijöiden välinen yhteydenpito olisivat hyvin erilaisia nykyään.

Maijan etsinnän vaiheet koukuttavat niin, että kirjaa lukee kuin dekkaria. Tunnelma on aiheen synkkyyden vuoksi jopa piinaava. Etsintöihin osallistuu myös kaksi pikkupoikaa, Taito ja Ilari, joiden näkökulmasta katsottuna Maijan etsintä on kuin jännä seikkailu, jonka tuoksinassa vastaan voi tulla erilaisia kiinnostavia ihmisiä, esineitä ja paikkoja.

Hieman epäselvä, tärähtäneen oloinen kansikuva ei olekaan lapsus, vaan harkittu yksityiskohta. Kirjan alku ja loppu on myös toteutettu typografisesti niin, että vaikuttaa siltä kuin teksti tulisi näkyväksi ison tekstimassan keskellä ja haipuisi taas näkymättömiin. Kirjaa lukiessa herääkin ajatus siitä, miten kaikesta maailmassa tapahtuvasta voi poimia tapahtumaketjuja tarinoiksi. Kokijat, osalliset ja heidän näkökulmansa muovaavat sattumanvaraisista, yksittäisistä tapahtumista tarinoita, joilla on merkitys.

Sielut päätyi luettavakseni Finlandia-ehdokkuuden myötä. Pääskynen oli kirjailijana minulle uusi tuttavuus, mutta voisin hyvin lukea lisää tällaista tunnelmaltaan vangitsevaa ja kieleltään taidokasta proosaa.

Jeanette Winterson: Ei appelsiini ole ainoa hedelmä (1987)

Alkuteos: Oranges are not the only fruit.

Suomentaja: Raija Mattila (2007).

Kustantaja: Bazar.

Sivumäärä: 230.

Oma arvio: 4/5.

Mistä minulle: ostin käytettynä.

Kansi: Helena Modéer.

Ei appelsiini ole ainoa hedelmä on Jeanette Wintersonin esikoisteos, joka julkaistiin vuonna 1985. Ainakin osittain omaelämäkerrallinen romaani kertoo pikkukaupungissa varttuvasta tytöstä, Jeanettesta, joka on adoptoitu vahvasti uskonnolliseen perheeseen. Ahdasmielisen kodin ilmapiiri on tuomitseva, ja tytöstä on määrä tulla lähetyssaarnaaja.

Äiti opettaa Jeanetten lukemaan Raamatun avulla, ja maailma jaetaan hyviin ja pahoihin, ystäviin ja vihollisiin. Äidin opit sisäistänyt tyttö aiheuttaa hämmennystä koulussa, jossa hän on kuin toiselta planeetalta verrattuna muihin lapsiin. Uskonnollisessa yhteisössä kuohahtaa, kun Jeanette rakastuu toiseen naiseen. Yhteisö odottaa katumusta ja häpeää, sillä vain ne voivat viedä 'pahuuden' pois. Mutta mitä jos ei halua katua?

Tarinassa vahvasti läsnä oleva uskonto heijastuu myös kirjan rakenteeseen. Kirjan luvut noudattelevat Vanhan Testamentin kirjojen nimiä. Raamattua tunteva löytää yhtymäkohtia varmaan myös lukujen sisällöissä. Kirja nimen appelsiinit taas viittaavat Jeanetten äidin kapeaan maailmankuvaan. Jeanetten ollessa pieni äidillä on päähänpinttymä appelsiinien terveellisyydestä, ja appelsiineja syödäänkin kirjassa ämpärikaupalla. Lopulta äidinkin on taivuttava: on muitakin hedelmiä ja muitakin tapoja hahmottaa maailmaa.

Kirja on kolmekymmentä vuotta vanha, mutta sen tarina on niin ajaton, että se voisi hyvin olla tältä vuosikymmeneltä. Ihmisten fanaattisuus ja mustavalkoinen maailmankuva ajavat heidät julmiin tekoihin, joista on lähimmäisenrakkaus kaukana. Kirja ei kuitenkaan ole katkera tilitys, jota voisi tällaisesta asetelmasta odottaa. Winterson kirjoittaa ilmavasti ja elävästi. Mukana on ymmärrystä ja jopa huumoriakin.

Muokattu 14.12.2015: Tarkensin ajatuksiani kirjan nimestä.

Sarah Waters: Vieras kartanossa (2009)

Alkuteos: The Little Stranger.

Suomentaja: Helene Bützow (2011).

Kustantaja: Tammi.

Sivumäärä: 594.

Oma arvio: 3½/5.

Mistä minulle: ostin käytettynä.

Kansi: Tuija Kuusela

Englannin maaseutu 1940-luvulla. Ayresin perhe elää vanhassa Hundreds Hallin kartanossa, joka tuntuu rapistuvan käsiin. Loistokkaat vuodet, jolloin kartano oli täynnä elämää ja palvelijoita, ovat enää pelkkä muisto. Jäljellä ovat äiti eli rouva Ayres ja aikuiset lapset Caroline ja Roderick sekä kaksi palvelijaa. Roderick yrittää pitää tilasta huolta parhaansa mukaan, mutta sodassa saadut vammat vaivaavat.

Tarinan kertojana toimii lääkäri Faraday, joka saapuu kotikonnuilleen vuosien poissaolon jälkeen. Hän on ollut lapsesta saakka pohjattoman ihastunut Hundreds Halliin ja alkaa käydä siellä nyt tiuhaan hoitamassa Roderickin jalkaa, ja muutenkin. Tarina saa synkkiä sävyjä, kun kartanossa alkaa tapahtua outoja.

Vieras kartanossa valottaa luokkayhteiskunnan muutoksia sota-ajan jälkeen. Aateliset eivät enää pysty viettämään entiseen tapaan etuoikeutettua elämäänsä, ja palvelijankin pojasta voi tulla lääkäri. Waters rinnastaa mielenkiintoisesti yliluonnolliset ja selittämättömät tapahtumat lääketieteelliseen faktatietoon ja maailmankatsomukseen. Kertojan epäluotettavuus ja avoimeksi jäävä loppu olivat kiehtovia. Hundreds Hallia kuvaillaan tarkasti, joten liikuin lukiessani kartanon käytävillä ja huoneissa.

Luin kesällä Watersin tuoreemman suomennoksen Parempaa väkeä, joka teki vaikutuksen ajankuvallaan ja tunnelmallaan. Vieras kartanossa -romaanissa ajankuva ei mielestäni ole yhtä vahva, mutta tunnelma sitäkin väkevämpi. Molemmat Watersit ovat tulleet uniini — tarkemmin sanottuna Vieras kartanossa vei yöuneni viime viikolla. Luin kirjaa intensiivisesti illalla ja lopulta minun oli pakko laskea kirja käsistäni, kun pelko alkoi kuristaa kurkkua. Tiivis tunnelma imaisi minut tarinan maailmaan, ja varjot alkoivat saada epäilyttäviä muotoja. En muista, milloin olisin pelännyt näin kirjaa lukiessani, en oikeastaan edes uskonut sen olevan mahdollista!

Toinen vetämistäni lukupiireistä keskittyi kuluneena syksynä brittikirjallisuuteen, ja Vieras kartanossa oli kirjamme joulukuun tapaamisessa. Kirja oli oiva valinta lukupiirikirjaksi, sillä sen hyvät ja huonot puolet sekä tulkintamahdollisuudet herättivät innokasta keskustelua. Lukupiiriläiset eivät olleet kokeneet kirjan kauhua kuten minä. Kirjaa luonnehdittiin muun muassa lapselliseksi ja ennalta-arvattavaksi. Watersin runsas adjektiivien käyttö sai nuhteita, eikä romanssikuvausta pidetty onnistuneena. Kirjan tulkinnastakin löytyi lähes yhtä monta versiota kuin lukupiirissä oli osallistujia.

Glögin äärellä käyty lukupiirikeskustelu osoitti, miten eri tavoin kirjan voi kokea ja vastaanottaa! Olin etukäteen lueskellut kirjasta lähinnä kehuvia arvioita ja oma kokemukseni kallistui ehdottomasti positiivisen puolelle. Toisaalta ymmärsin vähemmän mairittelevia mielipiteitä, koska lukupiiriläiset perustelivat ne hyvin.

Vieras kartanossa -kirjan tunnelman tiiviys ja kartanon kuvaus muodostivat vahvoja mielikuvia, joiden uskoisin säilyvän mielessäni pitkään. Vieras kartanossa voitti Blogistanian Globalian 2011, joten siitä löytyy lukuisia blogiarvioita ja mielenkiintoisia keskusteluja googlaamalla.

Paul Auster: Lasikaupunki (1985)

Alkuteos: City of Glass.

Suomentaja: Jukka Jääskeläinen.

Kustantaja: Tammi.

Sivumäärä: 145.

Oma arvio: 3/5.

Mistä minulle: ostin käytettynä.

Kansi: Markus Heikkerö.

Lasikaupunki on identiteeteillä leikittelevä pienoisromaani, joka aloittaa Austerin kuuluisan New York -trilogian. Lukija saa välillä hieraista silmiään, sillä niin kiemurainen kuvio on kyseessä.

Päähenkilö on kirjailija Daniel Quinn, joka on kirjoittanut jännitysromaaneja William Wilsonin salanimellä. Näissä dekkareissa päähenkilö on nimeltään Max Work. Quinn tempautuu salapoliisien maailmaan myös omassa elämässään. Hän alkaa saada arvoituksellisia puheluja, joissa etsitään salapoliisia nimeltä Paul Auster. Hetken mielijohteesta Quinn tekeytyy Austeriksi ja ryhtyy selvittämään asiakkaansa tapausta. 

Tämän enempää en kirjaa halua tai edes voi kuvailla, sillä niin suttuisiksi ovat käyneet muistikuvani pari kuukautta sitten luetusta kirjasta. Oikeastaan koko lukukokemustani voisin parhaiten luonnehtia adjektiivilla hämärä. Vaikeasti hahmotettava ja tumma saa tällä kertaa olla myös kirjasta ottamani kuva.

Tämä ei ollut parasta lukemaani Austeria, mutta kyllä sen hänen teoksekseen tunnistan. Outoudestaan huolimatta kirjassa on jotakin tuttua Auster-faneille: kirjailija-päähenkilö ja se, miten sattumat vaikuttavat ihmisen elämänkulkuun. Itsepintaisesti aion jatkaa Austerin tuotannon lukemista, vaikka tämä ei tehnyt minuun suuren suurta vaikutusta. Seuraavaksi lukuvuoroon pääsevät kenties omassa hyllyssä vuoroaan odottelevat Sattuman soittoa ja Mielen maisemissa.

Jonathan Franzen: Epämukavuusalue. Henkilökohtainen historia (2006)

Alkuteos: The discomfort zone.

Suom. Tero Valkonen (2012).

Kustantaja: Siltala.

Sivumäärä: 245.

Oma arvio: 3½/5.
Mistä minulle: ostin uutena.

Kansi: Matti Berg.

Kiinnostukseni Jonathan Franzenia kohtaan on kasvanut muutaman viime vuoden aikana, mutta vieläkään en ole tullut lukeneeksi häneltä yhtään romaania. Luin muutamia esseitä tästä kokoelmasta ensimmäistä kertaa jo pari vuotta sitten ja lukaisin myös Vapaa ja yksin -kokoelmasta jokusen tekstin. Blogiin asti nämä lukukokemukset eivät päätyneet, mutta kiinnostus virisi. Kehuttu Franzen on jälleen ajankohtainen, sillä tuore suomennos Purity-romaanista ilmestyi hiljattain. Jonotan järkälemäistä kirjaa kirjastosta ja virittäydyn nyt Franzen-taajuudelle lukemalla esseekokoelman alusta loppuun. 

Epämukavuusalue tutustuttaa lukijan nuoreen Jonathan Franzeniin: epävarmaan, pelokkaaseen ja hintelään nuoreen poikaan, joka varttuu Yhdysvaltojen Keskilännessä 1960- ja 70-luvuilla. Lukija pääsee Jonathanin matkassa muun muassa vapaakirkon tukeman Veljeskunnan kokoontumisiin ja leirille sekä seuraamaan poikaporukan uhkarohkeita kolttosia. Kielellisesti lahjakas poika rakastaa Schultzin Tenavat-sarjakuvaa ja päätyy opiskelemaan saksalaista kirjallisuutta Müncheniin. 

Franzen kuvaa elävästi nuoren miehen kasvukipuja ja oman paikan etsintää. Kaverisuhteiden muodostaminen on haastavaa, eivätkä sosiaaliset suhteet muutenkaan ole ongelmattomia.

Sosiaalinen kuolemani oli koko alemman high schoolin kolmen vuoden ajan säälimättömän ennaltamäärätty. Minulla oli laaja sanavarasto, huvittavan kimakka ääni, sarvisankalasit, hintelät käsivoimat, liian ilmeinen opettajien suosio, vastustamaton halu hihkua epähauskoja sanaleikkejä, melkein täydelliset tiedot J. R. R. Tolkienin tuotannosta, suuri kemianlaboratorio kellarissani, taipimus loukata jokaista vierasta tyttöä joka oli kyllin hölmö puhumaan minulle ja niin edespäin. Mutta minä olin sitä mieltä, että kuoleman todellinen syy oli se, ettei äiti antanut minun käyttää farkkuja koulussa.

Franzen kuvaa kasvuiän häpeäkohtia välillä jopa knausgårdmaisen rehellisesti. Koskettavaa on myös lukea Jonathanin kirjeenvaihtoa vanhempiensa kanssa, kun vanhemmat haluaisivat pojan opiskelevan kirjallisuuden sijaan jotakin "markkinointikelpoisempaa".

Kokoelman esseet ovat sujuvia ja miellyttäviä lukea ja niissä on liuta näppäriä huomioita, mutta mitään järisyttävää en tekstien äärellä kokenut. Franzenin kirjoitustyyli kuitenkin vetoaa minuun siinä määrin, että odotan innolla pääseväni tutustumaan häneen myös romaanikirjailijana.